torstai 22. marraskuuta 2018

Port Hills - Rest Homes / Tea Houses

Port Hillseillä on ajansaatossa vaellellut useampikin maoriheimo. Eurooppalaisten tulon jälkeen, kukkulat nousivat nopeasti myös heidän suosikikseen. Kukkuloiden suuri ystävä oli Christchurchin kaupunginvaltuutettu, parlamentaarikko ja ympäristönsuojelija Harry Ell, joka laittoi alulle Port Hillsien luonnonalueiden suojelun ja kehittämisen. Hänen ajatuksenaan ja tavoitteenaan oli, että kaikki pääsisivät nauttimaan kukkuloista. Hra Ell suunnitteli Port Hillseille Summit Road tien, joka kulkee läpi kukkuloiden ja yhdistää sen monet eri kävelyreitit. Hän suunnitteli kukkuloille myös erilaisia kävelyreittejä sekä 14 "Rest Home / Tea House" taloa eli pientä majatalo / teehuonetta väsyneille matkailijoille. Loppujenlopuksi taloja rakennettiin kuitenkin vain neljä; Sign of the Takahe (joka oli myös raitiovaunupysäkki), Sign of the Kiwi, Sign of the Bellbird ja Sign of the Packhorse.

Victoria Parkin infokeskuksessa oleva pienoismalli Port Hillseistä

Sign of the Takahe sijaitsee Cashmeren kaupunginosassa. Sen on ensimmäinen talo, joka tulee matkalla vastaan (riippuen tietysti kummasta suunnasta lähtee liikkeelle) ja on taloista suurin. Tässä on ollut aiemmin myös raitiovaunupysäkki, josta oli hyvä jatkaa matkaa kukkuloille. Taloa alettiin rakentamaan syvän laman aikaan ja se antoi silloin monelle työttömälle ammattimiehelle työpaikan. Harry Ell suunnitteli talon jäljittelemään englantilaista kartanotyyliä. Talon rakennus aloitettiin vuonna 1918 ja se avattiin vuonna 1920, keskeneräisenä. Rakennus valmistui kokonaan vasta vuonna 1948. Rakennus toimi ennen maanjäristyksiä ravintolana sekä juhlatilana ja taloa on sen jälkeen korjattu aina viime vuoteen asti. Tällä hetkellä talo on vielä kiinni ja uusia vuokralaisia tilaan etsitään. Talon sisätilat ovat todella hienot kuvien mukaan, itse en ole siellä vielä valitettavasti päässyt käymään.

Sign of the Takahe

Dyers Pass Roadin ja Summit Roadin vilkkaassa risteyksessä sijaitsee Sign of the Kiwi, joka avautui vuonna 1917. Harry Ell asui vaimonsa kanssa talossa vuosina 1920-1926, Harry toimi  tulliportinvartijana ja vaimonsa Ada pyöritti teehuonetta. Talo on toiminut myös hostellina. Talo suljettiin toisen maailmansodan aikana ja vuosia myöhemmin se toimi alueen vartijan asuntona. Paikkaa alettiin remontoimaan 1980-luvun loppupuolella ja vuonna 1996 se avattiin jälleen teehuoneena. Taloon lisättiin myös vierailijoiden informaatiopiste. Vuosien 2010 ja 2011 maanjäristykset sulkivat paikan, jonka jälkeen taloa remontoitiin uudelleen ja se avattiin vuonna 2016. Alkuvuonna 2017 metsäpalot sulkivat jälleen paikan, mutta se avattiin korjattuna maaliskuussa 2017. Nykyään talossa toimii erittäin suosittu kahvila.

Sign of the Kiwi

Sign of the Kiwi

Sign of the Bellbird sijaitsee Kennedys Bush luonnonsuojelualueella, jonka Harry Ell oli perustanut kukkuloille jo vuonna 1906. Sign of the Bellbird oli toiminnassa vuosien 1913 - 1942 välillä. Taloa asutti ensin vain alueen puistonhoitaja. Seuraavana vuonna taloon lisättiin teehuone sekä tarjottiin matkailijoille majoitusta mökeissä ja teltoissa. Myös Harry Ell asui Ada vaimonsa kanssa talossa jossain vaiheessa. Sign of the Bellbird toimi myöhemmin myös postitoimistona sekä puhelinkeskuksena. Toisen maailmansodan aikana toiminta talossa lopetettiin kannattamattomana. Vuosien saatossa rakennusta vandalisoitiin ja lopulta se purettiin. Rakennuksen kivistä rakennettiin uusi, pienempi suoja matkailijoille, joka on edelleen paikallaan.

Sign of the Bellbird

Sign of the Bellbird. Vanhoja raunioita

Sign of the Bellbird. Takan paikka?

Kennedys Bush. Näkymää alaspäin kaupunkiin. Tästä lähtee kävelypolkuja alas rinteeseen.

Kennedys Bush kävelyreittejä

Viimeinen talo eli Sign of the Packhorse on Lytteltoninlahden toisella puolella, vaellusreitin varrella. Talo toimii nykyään vain suojana ja majoituksena vaeltajille, eli ihan alkuperäisessä tarkoituksessaan. Meidänkin on tarkoituksena vaeltaa sinne nyt kesän aikana, kun reitti on jälleen auki lampomisajan jälkeen. 

Lisäys 27.12.2018: Vaelsimme miehen kanssa Sign of the Packhorse talolle kauniina kesäpäivänä. Taloa on remontoitu ajan saatossa ja se olikin oikein hyvässä kunnossa. Jos talossa haluaa majoittua, täytyy sänkypaikka varata etukäteen. Talolla olikin muutamia vaeltajia majoittuneena meidän siellä vieraillessa, tilaa siellä on yhdeksälle majoittujalle. Jollain näytti olevan myös teltta talon vieressä. Sign of the Packhorse on valmistunut vuonna 1916 ja aikaisemmalta nimeltään se on ollut Kaituna Saddle Rest House. Kirjoittelin vielä erikseen vaelluksestamme, josta voi lukea täältä.


Sign of the Packhorse


Talossa on toimiva kamiina tuvassa


Makuuhuone


Infokyltissä kerrotaan talon historiasta

maanantai 12. marraskuuta 2018

Port Hills - Hoon Hay Scenic Reserve & Ohinetahi Reserve

Alkukeväästä kävimme poika 2:n ja poika 4:n kanssa vaeltelemassa Hoon Hay Scenic Reservessä ja jatkoimme siitä suoraan myös Ohinetahi Reserveen. Tulikin aikamoisen pitkä ja rankka patikkamatka. Hoon Hay Scenic Reserve oli helppokulkuinen eikä poluilla ollut kovinkaan suuria korkeusvaihteluja. Sen sijaan Ohinetahi Reserven polut joita pitkin kuljimme, olivat jyrkässä rinteessä. Ensin oli jyrkkää laskua ja lopussa jyrkkää nousua, useampi tunti siinä vierähtikin patikoidessa. Mutta aika hienosti jaksoi nuorimmainenkin mukana kävellä.

Hoon Hay Scenic Reserve

Ensin kävelimme läpi Hoon Hay Scenic Reserven. Täällä rinteillä kasvoi paljon keltaisena kukkivia piikkihernepuskia, joka on siis rikkakasvi. Myöhemmin luin aluetta hoitavan yhdistyksen sivuilta, että kuvissakin näkyvien keltaisten piikkiherneipuskien (myös broom ja saniainen) alle on kylvetty alkuperäiskasveja ja -puita. Kasvaessaan taimet syrjäyttävät niitä suojaavat rikkakasvit, ja alkuperäiskasvusto pääsee leviämään rauhassa.

Hoon Hay Scenic Reserve, tuolta päin tultiin. Taustalla alhaalla näkyy Christchurchin esikaupunkialue Halswellia

Hoon Hay Scenic Reserve. Taustalla Sugarloaf -torni


Mahtava paikka kuvata

Lytteltoninlahti. Alhaalla näkyy pitkä Governors Bayn Jetty eli laituri. Taustalla vasemmalla rannalla Lyttelton, oikealla vastarannalla Diamond Harbour.

Ohinetahi Reserve on Port Hillsien Lytteltonin lahden puoleisella kukkulalla ja se ulottuu aina alas Governors Bayhin asti. Ohinetahi Reserven poluille pääsee sekä ylhäältä kukkuloilta tai alhaalta Governors Bayn kautta. Alue kärsi pahasti metsäpaloissa alkuvuodesta 2017 ja sen jälkiä onkin näkyvillä vielä joissain paikoin. Ihmeen nopeasti luonto kyllä korjaa tuhot. Aluetta hoitaa Summit Road Society, joka toimii vapaaehtoisvoimin.


Ohinetahi Reserve, Watlings Trackin kivirappuset

Ohinetahi Reserve

Välillä polku kulki aukeammilla paikoilla

Alpakat ihmettelivät ohikulkijoita

Aika kivalla paikalla jollain on talo

Ja sitten polku taas sujahtaa metsään

Polku oli ajoittain melko kapea ja vieressä oli jyrkkää pudotusta. Vähän sai jännittää pienimmän puolesta, joka osasi kuitenkin kulkea polkua varovasti ja harkiten

Kuvassa näkyy polkujen ajoittainen haastavuus

"Hei, tuolla alhaalla on Muumitalo!" Huomasi nuorimmainen. No niinpäs olikin!

Quail Island paistatteli iltapäivää Lytteltoninlahdessa

perjantai 9. marraskuuta 2018

Port Hills - Omahu Bush & Gibraltar Rock

Port Hillsit ovat Christchurchin eteläpuolella olevat vulkaaniset kukkulat, joista olen aiemmin kirjoitellut mm. niillä olevasta Christchurch Gondola-hissistä sekä Sugarloafista. Kukkuloiden päällä kulkee kapea Summit Road -tie. Tie on edelleen poikki itäpäästä maanjäristysten jäljiltä, mutta sitä pääsee ajamaan Gebbies Pass Roadilta aina Witch Hillille asti, noin 20 kilometrin matkan. Pitkin matkaa on mukavia ja kauniita kävelyreittejä. Maisemat ovat mahtavia, joko Lytteltonin lahteen tai Christchurchin kaupunkiin. Kukkuloilla on paljon alkuperäismetsää, varsinkin Rapaki Bayn ja Gebbies Passin välillä. Kukkuloilla asuu myös paljon alkuperäisiä lintuja, hyönteisiä ja liskoja. Port Hillsit ovat kaupunkilaisten takapiha eri harrastus- ja liikuntamahdollisuuksineen, mekin käymme täällä harva se viikonloppu. Esittelen nyt muutamassa kirjoituksessa Port Hillsejä ja sen eri kohteita ja kävelyreittejä. Tässä ensin pieni kuvaus Omahu Bushista sekä Gibraltar rockista.

Omahu Bush, Kirk's Track lähtee tästä

Omahu Bush Reserve on 146 hehtaarin suojelualue, jossa risteilee kolme eripituista ja haasteista kävelyreittiä. Kaikki reitit ovat kyllä melko haastavia, ne kun kulkevat jyrkässä rinteessä. Metsässä kasvaa alkuperäispuita, esimerkiksi Kanuka, Kaikomako, Totara, Mahoe, Kahikatea, Matai ja Silver tree-fern. Täällä on paljon myös kotoperäisiä lintuja, kuten Bellbird, Keruru, Silvereye, Fantail, Shining Cuckoo ja Grey Warbler. Metsässä astellessa on mukava kuunnella jatkuvaa lintujen lirkutusta ja ääntelyä.


Gibraltar Rock

Gibraltar Rock on yksi kukkuloiden näkyvimmistä maamerkeistä ja se on Omahu Bushin pohjoispuolella. Gibraltar Rock muodostui 10 miljoonaa vuotta sitten, kun sula laava purkautui Lytteltonin tulivuoren seinämästä ylöspäin. Laavan viilentyessä, syntyi vulkaaninen kivimuodostelma. Kun kraaterin seinämä miljoonien vuosien kuluessa syöpyi yhteen kolmasosaan alkuperäisestä korkeudestaan, Gibraltar Rock jäi jäljelle. Nykyään siellä saa vuorikiipeillä ihan luvallisesti.

Gibraltar Rock oikealla.

Näkymää Gibraltar Rockin parkkipaikalta. Alhaalla näkyy Omahu Bush ja taustalla Ensin Lake Ellesmere, sen takana Canterbury Bight, Eteläinen Tyynimeri

Gibraltar Rockin parkkipaikalta. Taustalla näkyy Coopers Knob (Omawete) -huippu 573 m, joka on Port Hillsien korkein kohta

Ohjeita kivelle kiipeilijöille

Gibraltar Rock alhaalta Tai Tapusta kuvattuna



Port Hillsin monien kävelyreittien sijainteihin pääsee tutustumaan Christchurchin kaupungin sivustolta.

torstai 1. marraskuuta 2018

Minun lokakuuni

Nyt on Ameriikan loma taputeltu ja välillä taas paluu arkeen eli luvassa Uuden-Seelannin kuulumisia viime kuukauden osalta. Postauksessa irrallisia kännykkäkuvia sieltä täältä, jotka kuvittavat lokakuun tapahtumia, tunnelmia ja ajatuksia. Muuten näissä ei ole mitään päätä eikä häntää.


1. There's a new duck in the pond! Tässä koulumatkan varrella olevassa lammessa oli ennen sellainen isompi ja vaaleampi lintu, joka oli ehkä hanhi (tai ankka, kuka näitä nyt tunnistaa). Nyt sitä ei enää ole näkynyt ja alan olla hieman huolissani. Sen sijaan lampeen on tullut uusi tipu, tuollainen isohko musta lintu, jolla on valkoinen rintamus, veikkaan sorsaksi? Ja siellä se nyt kaveeraa muiden lintujen kanssa ihan muina sorsina. Onkohan tämä uusi tyyppi ajanut sen lammen vanhan kunkun pois?

Lammelle on näin kevään tullen ilmaantunut pieniä poikueita, ainakin yksi sorsapoikue, sekä nokikanapoikue. Pari nokikanaa saapui lammelle ehkä kuukausi sitten, siellä isä ja äiti nokikana nyhtää pohjasta korsia ja antaa niitä poikasilleen. Hellyttävää seurattavaa.


2. Ranta ei koskaan petä. Kävimme eräällä iltakävelyllä Canterbury Bightin vieressä olevalla Coopers Lagoonilla (joka on Lake Ellesmeren vieressä), tarkoituksena kiertää laguuni. Loppujen lopuksi ei päästy kiertämään laguunia, kun tuli aita vastaan, joten käveltiin rantaa pitkin takaisin. Täällä rannoilla saa olla yleensä ihan itsekseen, mutta eipä täällä voikaan uida missä tahansa. Jos mereen menee, niin kannattaa tietää ne uimiseen turvalliset rannat. Esimerkiksi täällä merivirrat ja aallot ovat jo heti rannasta niin voimakkaat, että vievät uimarin heti ulapalle. Mutta mieltä meren katsominen rauhoittaa.


3. Eräänä arkiaamuna, kun heräiltiin klo 7 aikoihin, meidän talon edessä oli pari pinkkiin pukeutunutta, keijusiivet selässä olevaa kundia juomassa kaljaa. No mikäs siinä, aikaisin ne jaksavat aloittaa. Kohta keijuja olikin jo isompi porukka ja älämölö sen mukaista. Kun vein lapsia kouluun, karnevaalimeininkistä lössiä vaelteli läheiseen taloon, jossa oli bileet täydessä käynnissä jo puol 9. Taas kävelin 10 maissa siitä ohi, jolloin paikalla oli 4 poliisiautoa. Puoli yhdeltä oli jo ihan rauhallista, vähän musiikkia vielä kuului. Myöhemmin kuulin, että yliopistolla oli menossa jokavuotinen Garden Party Festival, joka selitti aamuiset värikkäät tyypit. Lehdestä luin, että opiskelijoilla on traditio aloitella Garden Party Festival -päivänä jo aamukuudelta, juoden ja siirtyen biletalosta toiseen. On noi opiskelijat kyllä ahkeria! Tällainen kyltti oli ilmestynyt kylille festaripäivänä, ihan aiheellinen muistutus.


4. Suomesta saapui taas toimitus pojille. Nämä ovat aina niin odotettuja ja hupenevat miltei hetkessä. Vielä on vähän jäljellä. Jos täällä jotain kaipaan, niin tuttuja makuja. Poikani kysyi minulta taannoin, että mitä minä teen kaikista mieluiten elämässäni tai mikä on kaikista kivoin asia. Mietin tätä kysymystä pitkään ja totesin, että se varmasti liittyy makumaailmaan, jonkin hyvän maun maistaminen tuo yllättävän paljon mielihyvää. (Toinen asia oli nukkuminen). Vanhojen ja tuttujen makujen maistaminen välillä on sekin yllättävän tärkeää näin ulkosuomalaiselle. Vaikka huomaan tämänkin suhteen jo jonkinlaista sopeutumista tänne. En kaipaa enää ehkä niin paljoa esimerkiksi juuri salmiakkia tai ruisleipää. Täältä on löytynyt jo aika kivasti muita korvaavia makuja tilalle.


5. Tai noh, kyllähän se salmiakkihimo välillä lähtee lapasesta! Löysin kaupungissa olevasta Bin Innistä hollantilaista salmiakkia, ja vielä useampaa laatua. Oli irtokarkkia ja sitten ihan pussia. Irtokarkkeja lähti mukaan ehkä reilun 25 dollarin edestä. Ajattelin ostavani varastoon kerralla enemmän, kun ei niin usein tulla kaupungissa tule käytyä. Nämä menivät muutamassa päivässä.


6. Poika 4 sai tuollaisen kannustuspalkinnon koulusta, kun on nykyään reipastunut ja osallistuvainen koulussa. Näitä kannustuspalkintoja jaetaan muutamalle oppilaalle aina parin viikon välein pidettävässä koko koulun Assemblyssa. Harjoittelimme edellisenä päivänä kannustuspalkinnon noutamista lavalta, että miten tilanteessa pitää sitten toimia. Poika on vähän arempi tapaus, joten kovasti tsemppasin, että hienosti se menee. Assemblyssa poikaa kutsuttiin nimeltä lavalle ja minä huidoin takarivistä, että nyt on vuoro, lavalle siitä. Poika nousi ja lähti kohti lavaa, mutta toinen opettaja pysäyttikin hänet ja laittoi takaisin istumaan... Ai että minulla kiehui! Sain vaivoin hillittyä itseni, etten lähtenyt mielenosoituksellisesti ryysimään sinne eteen muiden yli. Assembly loppui ja lähdin pihalle odottelemaan poikaa. Opettaja tulikin sieltä perässä anteeksipyydellen, oli huomannut mokansa kun toinen oppilas oli saanut poikani kannustuspalkinnon ja palautti sen opettajalle. Opettaja kertoi, että poika on nyt kuvattavana lavalla ja tulee kohta, mutta että ainakin he ottavat valokuvan hänestä. No kiva, missasin senkin sitten. Poika sieltä jo tulikin ja yritin salata oman pettymykseni hänelle. Kehuin kovasti hänen saamaansa kannustuspalkintoa ja kerroin myös, että hän toimi oikein, mutta opettaja mokasi. Aikuisetkin voivat joskus mokailla, eikös niin? Opettaja jatkoi vielä selittelyä ja anteeksipyytelyä. Minulle tuli vain jotain painokelvotonta sanottavaa mieleen, joten kävelin vain pois sanomatta sanaakaan hänelle. Seuraavan kerran puhuin opettajalle vasta viiden päivän päästä, kun olin jo vähän leppynyt.


7. Lokakuun alussa aloitin opiskeluni Suomen avoimeen yliopistoon ja teen nyt ympäristötieteen perusopintoja. Kuvassa essee, jota olen ahkerasti kirjoitellut sillä aikaa, kun lapset ovat koulussa. Esseen lisäksi meillä on ollut verkkokeskusteluja eri aihealueiden tiimoilta, kuten ympäristöongelmat ja luonnonvarat, ilma ja ilmasto sekä kansainvälinen yhteistyö. Kaikenlaista uutta on tullut opittua jo nyt, edellisistä opinnoista onkin aikaa jo yli 10 vuotta. Ja onhan tämä melko mielenkiintoista opiskella pelkästään netin kautta. Opinnot vievät kyllä melko paljon aikaa päivistäni ja aikataulutus täytyy suunnitella aina etukäteen.

Esseessäni käsittelen yhtä mielenkiinnon kohteistani, eli muoviroskaa, joka onkin ollut viime aikoina paljon esillä mediassa. Huomaan, että olen parhaimmillani tonkiessani faktoja esiin. Tiesittekö esimerkiksi että: EU:sta on viety kierrätysmuovia Kiinaan vajaat 2 miljoonaa tonnia tämän vuoden tammikuuhun asti (niitä huonompilaatuisia)?  Tai että Suomesta vietiin kierrätysmuoveja vielä pari vuotta sitten Aasiaan ja muualle, nykyään enää teollisuuden muoveja? Ja nyt kun Kiina ei ota vastaan enää kierrätysmuoveja EU:sta, ne viedään Aasian muihin köyhempiin maihin, joissa ei ole mitenkään kehittyneitä kierrätyssysteemeitä? Toisaalta, kyllähän Välimerta ja Arktista merialuettakin EU:n jäsenvaltiot roskaavat muovijätteellä joka vuosi 150 000 - 500 000 tonnin edestä. Ei ole mitenkään kaukaa haettu ajatus, että ne on myös meidän rikkaiden länsimaiden roskat, jotka siellä valtamerissä kelluu. Aika karuja tilastoja kyllä! Nyt kun ongelma on tunnistettu ja todettu että kierrätys ei itsessään toimi, pitäisi kehittää muoville korvaajia. Uusia innovaatioita onkin tullut jonkin verran, esimerkiksi suomalainen Sulapac, joka valmistaa purnukoita puupurusta. Esseessäni tarkastelen lisää näitä muita vaihtoehtoisia ja täysin kompostoituvia tuotteita. Nämä ovat toistaiseksi vielä vain pisara valtameressä, mutta siitähän se lähtee liikkeelle, ihmisten tietoisuus kannustaa etsimään keinoja muutokseen.

Itse en ole ollut erityisesti mitään luonnonsuojelijatyyppiä, mutta ehkä minussakin vielä pieni vihreä herää (tai ei nyt sentään, heidän ideologiansa on niin kaukana omastani). Mutta luonnon merkitys on itselleni avautunut vielä enemmän tänne muutettuani. Täällä Uudessa-Seelannissa kun luonto on niin erilaista, uniikkia ja haavoittuvaista, sen suojelemiseksi tarvitaan jokaisen apua.


8. Kuvat eräältä viikonloppun kävelyreissulta Port Hillseille. Paikka on Witch Hillin takana, maisemat täällä eivät koskaan petä. Meillä on ollut täällä jo ihan kesäfiilikset. Viikon ajan oli jo helteiset lukemat, reilut +25 astetta, joka tuntui jo turhan lämpimältä minulle. Nyt on tosin menossa taas kylmempi ja sateisempi kausi, yölämpötilat ovat vielä myös melko vilpoisia. Mutta kesä on vasta alkamassa ja sitä kestää mooooonta kuukautta, ihanaa!


9. Luontoteema jatkuu, kuvissa kävelyillä vastaan tulleita luonnon ihmeitä. (Me kävellään täällä kyllä tosi paljon, sivuhuomautus)

Kuvissa: vas. yläkulmassa olevia riippupuita on kylillä melko paljon, varsinkin joen ja lampien rannoilla. Puuta en ole vielä tunnistanut. Oik. yläkulmassa on kasvi, joita on alkanut ilmestymään nyt keväällä. Tämä yksilö oli noin 2,5 metrin korkuinen ja siinä oli pienet, liilat kukat. Tätäkään kasvia en ole vielä tunnistanut. Vas. alakulmassa Kaka Beak kukassaan. Oik. alakulmassa etana sadepäivänä. Tämä laji on ilmeisesti tavallinen puutarhaetana, invasiivinen laji, joka on tullut Euroopasta. Uudessa-Seelannissa on muuten ihan oma etanalajinsa, Powelliphanta snail. Tämä etanalajike on erittäin suuri ja se on väriltään musta tai tummanruskea. Lajike on suojeltu ja niitä tavataan vain tietyillä paikoilla, esimerkiksi sademetsissä.


10. Kaverit. Kaveri kävi kylässä ja toi tullessaan tekemiään karjalanpiirakoita. En tajunnut ottaa niistä edes kuvaa, joten tässä kuvituskuvana itse tekemäni karjalanpiirakat, jotka eivät pärjää mitenkään kaverini tekemille. Mutta kummatkin maistuivat tietysti hyville.

Muutettuamme Lincolniin on itselläni ollut hieman hankaluuksia sopeutua, kavereiden ja tuttujen haaliminen on takunnut. En ole juurikaan tutustunut paikallisiin ihmisiin, siis natiiveihin kiweihin. Tämä johtuu varmasti isoksi osaksi omasta väsymyksestäni, en ole jaksanut yrittää tutustua toisiin niin aktiivisesti. Invercargillissa asuessamme tutustuin melko helposti muihin äiteihin, erityisesti nuorimmaisen Kindyssä. Toisaalta huomaan, että ihmisetkin ovat täällä hieman erilaisia, varautuneempia. Onnekseni olen löytänyt kaupungista toisia suomalaisia ja olen saanut tutustua muutamiin vähän paremminkin. Niihin, joiden kanssa ei tarvitse pinnistellä, kun on sama kieli ja kulttuuritausta ja joiden kanssa tietää tulevansa ymmärretyksi.

Tunnistan olevani nyt siinä sopeutumisen vaiheessa, kun jokainen vastoinkäyminen meinaa kaataa kupin. Silloin sitä ajattelee, että eiköhän lähdetä takaisin Suomeen. Toisaalta, silloin kun kaikki on hyvin ja on esimerkiksi juuri kahvitellut kaverin kanssa, tuleekin tunne etten ikinä halua täältä lähteä, vaan haluan sopeutua. Ristiriitaisia tunteita. Onneksi olen etukäteen lueskellut ulkomaille muuttajan sopeutumisen eri vaiheista, niin osaan ottaa ne vastaan paremmin, ihan sellaisenaan.


11. Halloween. Meillä ei Halloweenia sen kummemmin juhlita yleensä, ellei pojat halua mennä johonkin discoon. Nyt juhlittiin kotona Halloweenia edeltävänä lauantaina, vähän rekvisiittaa kotiin ja pojille padallinen herkkuja ja telkusta tuli vielä Hotelli Transylvania 2. Varsinaisena Halloween-päivänä keskiviikkona ovellamme kävi koko ajan joku pimpottamassa "Trick or Treat". En ollut suunnitellut, että me lähtisimme kiertelemään oville, mutta kun ovikello soi taukoamatta, innostuivat nuorimmaisetkin tästä ideasta. Mies reippaana lähti sitten kiertelemään Batmanin ja Kurpitsapään kanssa lähiovilla ja saalistakin tuli ihan kivasti.


12. Kuva McLeans Forestilta. Meillä tuli miehen kanssa neljännesvuosisata styylausta täyteen ja sen kunniaksi lähdimme kävelylle kahdestaan metsään, wuhuu! Metsä on havumetsä, joka on istutettu tänne ilmeisesti tulvimisen estämiseksi. Metsä on aivan leveähkön Waimakariri-joen vieressä, joka joskus saattaa siis tulvia. Metsässä oli kävely- ja maastopyöräpolkuja ja paikka vaikutti olevan suosittu erityisesti maastopyöräilyn keskuudessa. Oli menossa helleviikko, eikä ollut satanut pitkään aikaan. Maasto oli aivan rutikuivaa ja tuoksui havuille. Aivan kuin olisi ollut Suomessa kävelemässä metsän keskellä olevalle järvelle. Ahh!


13. Kuvassa kuoharia, Chardonnay ja Pinot Noir sekoitus, kuivaa. Ostettiin miehen kanssa kuoharipullo ja korkattiin se tiistaina! Syynä tähän oli uunituore Residency-viisumi eli oleskelulupa meidän koko perheelle tänne Uuteen-Seelantiin!! Jee, jee, tätä ollaankin odoteltu, nyt voi hengittää jo vähän helpommin. Me saadaan olla täällä ihan niin kauan kuin halutaan!

Arki ja talvi

Meillä alkaa olemaan talvi! Yöt ovat välillä kylmiä ja aamulla olen käyttänyt poikia kouluun viedessä jo muutaman kerran pipoakin. Tänä aamu...