Paluumuutto - sairastelua, erilaisia huomioita kaikesta ja kuolema

Suomeen paluustamme on ihan kohta jo kuukausi! Aika on mennyt tosi nopeasti, tietenkin kun on paljon tekemistä. Olemme saaneet kokea ensimmäisen syysflunssankin, täytyykin taas totutella tähän sairastamiseen. Uudessa-Seelannissa sairastimme erittäin vähän, muistelen että minulla taisi olla kahden ja puolen vuoden aikana 2-3 flunssaa. Tosin viimeisin flunssa, joka oli muutama kuukausi sitten, olikin astetta kovempi ja pitkäkestoisempi. Mutta selkeästi mitään vastustuskykyä ei enää kuitenkaan ole näitä pohjoisella pallonpuoliskolla kiertäviä pöpöjä vastaan.

Suomessa ollessani olen ehtinyt ihastelemaan kouluterveydenhuoltoa, miten loistava ja monipuolinen keksintö se onkaan. Uudessa-Seelannissa ei kouluissa ollut minkäänlaisia terveystarkastuksia, kaikki terveyteen liittyvät asiat hoidettiin terveysasemalla omalla GP:llä. Hammashoito on Uudessa-Seelannissa myös kallista, paitsi lapsilla. Sen takia en ole käynytkään hammaslääkärillä kahteen ja puoleen vuoteen. Nyt suunnitelmissa on käydä hoidattamassa hampaita kuntoon kaikilta perheenjäseniltä. Jonot ovat kunnallisella puolella vain harmittavan pitkiä. Mutta toisaalta jos jotain akuuttia ilmenee, hoitoon pääsee sitten nopeastikin.

Asia joka on täällä nyt pistänyt silmään, eikä mitenkään ilahduttavalla tavalla, ovat varkaat. Ensimmäisen kahden viikon aikana näin kaksi myymälävarasta puuhissaan. Taloihin murtautumiset ovat ajoittain aika yleisiä, lähistöllä murtovaras oli käynyt jopa käsirysyyn kotiin tulleen talon omistajan kanssa. Yhteistä näille varkaille on ollut se, että he eivät ole olleet ihan kantasuomalaisia. Voidaan varmaan puhua ulkomaalaisista rikollisliigoista, jotka käyvät täällä keikkailemassa helpon rahan toivossa. Tämä on mielestäni selkeä ero Uuteen-Seelantiin. Sielläkin varkauksia tietenkin on, mutta varkaat taitavat olla useimmiten ihan paikallisia hörhöjä.

Suomessa on ollut taas mukavaa käydä kaupoissa, kun myyjät eivät ole heti kimpussa, eikä kassahenkilökään yritä lypsää päivän kuulumisia. Pidän siitä, että täällä saa olla enemmän omassa rauhassa ylipäänsäkin, sopii minun luonteelleni selkeästi paremmin. Elintarvikkeissa olevat valmistusohjeet, joita löytyy miltei jokaisesta pakkauksesta, ovat arjen helpotus. Ei enää guuglailuja, että missä asteessa liha tulisi kypsentää ja kuinka kauan.

Mutta sitten taas... pankkipalvelut... Voisi jo ihmetellä, että mikä palvelu? Oma pankkini muutti juuri kirjautumistaan niin, että avainlukulistan lisäksi kirjautumiseen tarvitaan vielä puhelimeen tekstarilla tuleva luku. Ai miten riemukasta oli yrittää muuttaa vanhentunutta puhelinnumeroani pankkiin. Luonnollisesti en päässyt kirjautumaan nettipankkiin, kun varmistusluku lähetettiin aina vanhaan, käytöstä poistettuun numerooni. Yritin soittaa monta päivää pankin puhelinpalveluun, joka oli kuitenkin pahasti ruuhkautunut. Ja jos olisin halunnut käydä hoitamassa asian konttorilla, olisi sitä varten pitänyt varata aika, tietenkin nettipankin tai puhelinpalvelun kautta. Siis aargh, hermot meinasi kärähtää jo monta kertaa. Useamman päivän jälkeen pääsin onneksi läpi puhelinpalvelussa ja kymmenien kinkkisten varmistuskysymysten jälkeen sain asian hoidettua. Enkä edes jaksa alkaa valittamaan juna- ja bussilipuista. Toteanpahan vain, että aika hankalaksi on lippujen ostaminen tehty, kun ei voi lippua ostaa enää suoraan junasta tai bussista. Mutta taidankin olla jo vähän "old school".

Aamulenkillä koiran kanssa huurteisella pellolla

Positiivista Suomessa taas on ollut lehtistö ja media. Ihan siitä syystä, että erilaisia tapaturmia tai onnettomuuksia ei yleensä puida ja revitellä sen enempää. Uudessa-Seelannissa kun taas on tapana mässäillä erilaisilla tragedioilla. Esimerkiksi tapaturmissa kuolleiden tai henkirikoksen uhreiksi joutuneiden nimet ja valokuvat julkaistaan ja saatetaan vielä kertoa uhrien elämästä hieman enemmänkin. Yksityisyyden kunnioituksesta ei ole välillä kyllä mitään tietoa.

Ja sitten vielä sananen liikenteestä. Suomessa on täytynyt tottua taas autoilijoiden melkoisen aggressiiviseen käyttäytymiseen. Liikenteessä näkee päivittäin sitä suomalaista itsekkyyttä ja minä ensin -mentaliteettia. Aina on joku tosi kiireellinen tyyppi perässä roikkumassa ja mielenosoituksellisia ohituksia tehdään järjettömissä paikoissa. Itse pyrin ajelemaan suunnilleen rajoitusten mukaan, mutta useammalle nopeusrajoitukset tuntuvat olevan vain viitteellisiä ehdotuksia, joita ei ole ihan pakko noudattaa. Toisaalta sitten, liikennekuolemia on Suomessa kuitenkin melko paljon vähemmän kuin Uudessa-Seelannissa. Suomessa kuoli viime vuonna 234 ihmistä liikenteessä, kun taas Uudessa-Seelannissa vastaava luku oli 379 ihmistä. Jokainen uhri on kuitenkin liikaa.

Kuolema osui jälleen aika lähelle meidän perhettämme tällä viikolla, kun vanhimman pojan kaveri kuoli liikenneonnettomuudessa. Tämä kaveri oli ainoa, jonka kanssa poikamme oli pitänyt yhteyttä koko ulkomaillaolomme ajan, loppuaikana vielä enenevässä määrin, kun tiedettiin paluustamme. Tämän pojan ansiosta ja innoittamana meidän poikamme aloitti opiskelut tällä viikolla oppilaitoksessa, jossa myös tämä kaveri opiskeli. Poikani yritti hakeutua samalle luokalle kaverinsa kanssa, mutta se ei (onneksi) onnistunut. Loppujen lopuksi he eivät kuitenkaan ehtineet nähdä lainkaan toisiaan palattuamme. Itse olen ollut vain sivustaseuraajana tässä tragediassa, mutta kyllä ottaa sydämestä. En olisi halunnut poikani joutuvan kokemaan kaverin kuolemaa näin nuorella iällä, se seuraa varmasti läpi elämän muistoissa. Mietin myös tämän kaverin vanhempia ja perhettä (ja toisaalta yritän olla miettimättä), miten tällaisestä selviää. Ei tätä soisi tapahtuvan kellekään. Tänään oli vanhimman pojan oppilaitoksessa ollut muistotilaisuus, jonka jälkeen olivat kaveriporukalla käyneet vielä laskemassa kynttilän turmapaikalle. Nuorilla on tarve surra ja käydä läpi tätä asiaa.

Paluu ei siis ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Mutta niinhän se elämä menee, se ei noudata mitään kaavaa tai seuraa etukäteissuunnitelmaa. Elämä kulkee välillä niin omia polkujaan, antamatta kenenkään siihen juuri vaikuttaa. Itse yritän taas muistaa keskittyä enemmän omaan perheeseeni ja lapsiini. Niissä se minun onneni ja elämäni on.

Kouluunpaluu ja koulunaloitus Suomessa

Huhhahhei, täällä on arki imenyt meidät aivan kokonaan syövereihinsä ja tuttu kiire on palannut perheeseemme. Eli voisi sanoa, että sopeutuminen Suomeen ja täkäläisiin systeemeihin on hyvässä vauhdissa, kohta ei ulkomaavuosia enää varmaan muistakaan.

Kolme nuorimmaista poikaa sekä minä aloitimme koulun heti paluutamme seuraavalla viikolla. Mies palasi työhönsä tällä viikolla ja vanhin poika aloittaa koulun ilmeisesti ensi viikolla. Nuorimmainen aloitti siis esikoulun, joten hän siirtyi kakkosluokalta eskariin. No eipä siitä haittaakaan ole, hän kun on oppinut Uudessa-Seelannissa lukemaan ja kirjoittamaan vain englanniksi, suomeksi nämä taidot sujuvatkin aika paljon heikommin, eli lisäharjoitus ei ole lainkaan pahitteeksi. Poika 3 aloitti 5. luokan ja hän pääsi palaamaan samalle luokalle josta silloin lähtikin. Luokassa oli samat kaverit ja opettaja vielä odottamassa. Poika 2 aloitti koulutaipaleensa yläkoulun puolella, 8. luokalla, josta löytyi kaksi ennestään tuttua luokkakaveria. Sosiaalisena tyyppinä hän on kuitenkin palautteesta päätellen sopeutunut luokkaan samantien.

Minusta tuntuu, että kaikki ovat sujahtaneet tosi sujuvasti ja aikalailla ongelmitta takaisin suomalaiseen kouluun. Poika 4 on erityisen mielissään lyhyistä eskaripäivistä (4 h). Hän on päässyt opettelemaan uusia taitojakin, kun eskarilaiset kävivät luistelemassa jäähallissa. Poika 3 mielestä matematiikka on täällä vaikeampaa kuin Uudessa-Seelannissa, jossa ei ollut lainkaan esim. allekkain laskuja. Näissä taidoissa yritetään opettajien avulla kiriä muita kiinni ja se onnistuukin varmasti ihan hienosti. Poika 2 mielestä koulu on täällä hyvin paljon rennompaa kuin Uudessa-Seelannissa. Hän sai valittua itselleen kivoja valinnaisaineita, joiden valikoima on täälläkin selkeästi monipuolistunut sitten omista peruskouluajoista. Uutena aineena hänelle tulee ruotsinkieli, jota hän on tosin itsenäisesti jo hieman opiskellut vielä Uudessa-Seelannissa asuessamme.

Vaikka muuten koulut ovat startanneet kivasti lapsilla, ensimmäinen kouluviikko päättyi meillä siihen, että poika 3 mursi pikkusormensa koulussa korista pelatessa. Poika 2 taasen nyrjäytti koulussa nilkkansa ja linkkailee edelleen. Kummatkin tapaturmat sattuivat vielä perjantai 13. päivänä...  Mutta tulipahan samalla testattua sekin, että kuulumme jälleen Suomen sosiaaliturvan piiriin, laskua pojan sormen hoidosta ei ainakaan ole vielä kuulunut. Tällä viikolla kaksi lapsista on ollut kipeänä kotona, täytyy taas ilmeisesti tottua näihin sairasteluihinkin.

Itselläni arki täyttyy lähinnä lasten, sekä toistaiseksi myös miehen kuskailusta ees taas kouluihin ja työhön. Me asumme melko korvessa ja liikkeelle pääsee vaan omalla autolla, joita löytyy perheestämme toistaiseksi vain yksi kappale. Lasten koulujen aikataulut eivät ole myöskään kovinkaan yhteneväisiä, joten kuskaamisreissuja saattaa tulla päivän aikana 6-7 kertaa. Lincolnissa asuessamme arki oli helpompaa, koska kouluihin oli kävelymatka. Koulut myös alkoivat ja päättyivät aina samaan aikaan, joten päivän aikana tuli vain saattaa ja hakea nuorimmat lapset koulusta. Täällä koulut alkavat usein jo klo 8, joka sekin on muutosta tottumiimme leppoisiin 9 aamuihin. Koulupukujen puute on näkynyt selkeästi pyykkimäärässämme, kone pyörii jälleen jatkuvalla syötöllä, jotta lapsilla olisi riittävästi vaatetta kouluun. Tällä hetkellä vaatevalikoimakin on vielä melko pieni, kun suurin osa vaatteista on jäänyt jo pieneksi. Ja ai että tätä vaatteiden määrää, kun pitää olla toppahousuista alkaen jokaiseen säähän sopivaa varustusta.

Kuskailujen ja vaatehuollon lisäksi minun arkeani täyttää myös oma koulu, joka alkoi viime viikolla. Koulupäiviä meillä on kerran kuukaudessa muutama päivä kerrallaan, muuten oppiminen tapahtuu sekä itsenäisesti että työssäoppien. Minulla ei ole vielä työssäoppimispaikkaa, joten opiskelen kotona itsenäisesti aiheen kirjallisuutta. Tosin en ole vielä päässyt ihan lukemisen makuun, kun on ollut vielä niin paljon muita asioita hoidettavana päivien aikana. Kunhan saan ensin asiat ja kodin jonkinlaiseen järjestykseen, ehdin paremmin keskittyä jälleen siihen opiskeluun. Koulu tuntuu kyllä melko leppoisalta, joka sopii näin varttuneemmallekin opiskelijalle oikein mainiosti. Viime viikolla ensimmäiset koulupäivät olivat upeita, olin ihan fiiliksissä koulun aloituksesta, tämä tuntuu tosi sopivalta alalta itselleni. Meillä oli kaksi hyvin intensiivistä koulupäivää, jolloin tutustuttiin luokkaamme ja koulutusohjelmaan. Ai vitsit miten kiva luokka meillä onkaan! Kaikki oppilaat ovat jo hieman varttuneempia ja tulevat monista erilaisista taustoista. On muitakin alanvaihtajia, mutta myös sellaisia, joilla on takanaan pitkä ura seurakunnassa, mutta joilta virallinen koulutus puuttuu. Suurimmalla osalla opiskelijoista on jo työssäoppimis- tai oppisopimuspaikka valmiina, itse en ole sellaista ehtinyt vielä saada, koska opiskelupaikkanikin varmistui vasta viikkoa ennen muuttoa. Kaikki aikanaan.

Ensimmäinen kouluviikko oli ihana, mutta myös todella väsyttävä. Olin iltaisin aivan poikki, tietenkin tämä muuttohässäkkäkin on tuonut tähän soppaan oman lisänsä. Odotan vain sitä, että arki pääsisi asettumaan uomiinsa, niin ehkä tämä väsymyskin alkaisi helpottamaan.

Viiniköynnöksen rypäleitä

Kotona keräsin eilen pihan viiniköynnöksestä viinirypäletertut talteen ja ajattelin yrittää tehdä niistä viiniä ensimmäistä kertaa. Olen istuttanut noin viisi vuotta sitten kaksi viiniköynnöstä pihalle ruusukaarta koristamaan ja satoa niistä on tullut jo useampana vuonna. Nyt kun rypäleet alkavat olla jo hieman kookkaampia, niistä saisi ehkä jo muutaman pullollisen. Siellä ne nyt ovat käymisastiassa tekeytymässä, katsotaan muutaman viikon päästä mitä sieltä tulee. Jatkossa saatankin tituleerata itseäni siis myös viinitilalliseksi!

Ensimmäisen viikon mietteitä

Kun olimme lähdössä Uudesta-Seelannista, joku kysyi minulta, että tuntuuko haikealta lähteä. Silloin ei kuitenkaan vielä haikeus tuntunut, lähinnä vain kiire ja stressi muutosta johtuen. Mutta viimeisenä päivänä, kun olimme saaneet kodin pakattua matkalaukkuihin aina viimeistä vaatekappaletta myöten, katselin typötyhjää kotiamme ja mietin, että meiltä jää sinne niin paljon muistoja ja elämää. Haikeus alkoi pikkuhiljaa hiipiä mieleeni. Ensimmäisellä viikolla Suomessa ollessa mieli olikin sitten ihan todella haikeana, kaipaan tällä hetkellä aivan (ainakin melkein) kaikkea sieltä. Suomeen palatessamme tuli nopeasti tunne, että kaikki on täällä ihan ennallaan, ihan kuin emme olisi pois oltukaan. Välillä mietityttää paluumme järkevyys, miksi emme jääneet sinne nyt samalla kertaa pidemmäksi aikaa? Toisaalta on ollut kuitenkin tosi ihana nähdä läheisiä ihmisiä ja päästä vaihtamaan kuulumisia ihan livenä. Näiden ihmisten ja "juurien" takiahan me tänne nyt palasimmekin.

Ja tietenkin Hemi-koiramme takia. Koira muisti tietenkin meidät heti, mutta vaikutti olevan ensin hieman ihmeissään meistä, kuten mekin hänestä. Tosi nopeasti Hemi on taas tottunut meihin ja meidän rytmeihin. Tuntuu kuin hän olisi ajatellut, että tulihan se perhe vihdoin kotiin, nyt elämä on taas normaalia. Vaikka hänellä on kyllä ollut ihan koiranpäivät täällä meidän poissaollessamme. Nuorimmaisella pojallamme ei ole lainkaan omia muistikuvia Hemistä, vaikka onkin kuvista koiraa nähnyt, hän vielä hieman vielä arastelee ja varoo Hemiä. Poika 3 sen sijaan on ihan haltioissaan, kun hänellä on jälleen lemmikkieläin. Poika seuraa koiraamme ja tarkistaa jatkuvasti, että missä se koira oikein on. Hän harjailee koiraa ja käy hänen kanssaan lenkillä, välillä ihan vaan pötköttelee ulkona maassa koiran vieressä. Hellyttävää nähdä, että heidän erityinen yhteytensä on säilynyt kaikki nämä vuodet.

Ensimmäisiä havaintoja jo lentokentältä poistuessamme oli, että ilma tuoksuu täällä erilaiselta, puhtaalta (siis jopa lentokentällä). Kaikki on niin vihreää, paljon on lehtipuita ja tienvierustat rehoittavat. Uudessa-Seelannissa ympäristö oli aina niin hoidettua, mutta täällä se näyttäisi olevan enemmän luonnontilassa. Kun saavuimme kotipihaan, huomasin kuinka paljon pihan puut ja pensaat olivat kasvaneet. Jonkin verran raivaushommiakin on siis tiedossa. Sää oli kahtena ensimmäisenä päivänä ihan hyvä, lämmin ja aurinkoinen. Loppuviikosta sää muuttui sateisemmaksi ja tasaisen harmaaksi, ihan normaaliksi alkusyksyn sääksi siis. Tämä harmaus tuntuu kuitenkin raskaalta, tällaiseen ei ole mieli taas tottunut.

Välillä onneksi aurinkokin paistaa

Kotona olemme purkaneet ensimmäisen viikon ajan matkalaukkuja, sen minkä olemme pystyneet. Ensimmäisenä kotona huomasin, että meillä on aivan liikaa tavaraa! Ennen matkalaukkujen purkamista täytyikin raivata ensin tilaa niiden tavaroille. Yhden pojan huone on toiminut meidän ulkomaavuosiemme aikana romuvarastona, jonka tyhjennys kuului myös ensimmäisten päivien ohjelmaan. Kaappeja olen käynyt läpi roskasäkkien kanssa, miten paljon kaikkea turhaa onkin tullut säilytettyä. Ulkomaille muuttaminen oli tämänkin vuoksi paljon helpompaa, mukaan otettiin vain välttämättömät tavarat, kaikki vähemmän tärkeät jätimme kotiin. Mutta niin vain ne tavarat olivat edelleen täällä meitä odottamassa... Hyvä puoli tässä tavarapaljoudessa on tietenkin se, että kaikkea mahdollista löytyy kotoa, ei tarvitse lähteä ensimmäisenä kauppaan hakemaan täydennystä.

Lapset ovat ensimmäisten päivien aikana tutustuneet huoneistaan löytyneisiin tavaroihin ja kaikkiin "uusiin" leluihin yms. Kaikki lapset ovat myös tykästyneet meidän pihaamme, josta löytyy tekemistä ihan joka pojalle. Suomen kodissamme on iso piha ja tontti eikä autotietä kovinkaan lähellä, joten lapset voivat turvallisesti tulla ja mennä miten haluavat. Uudessa-Seelannissahan meillä oli naurettavan pieni piha, jolla lapset eivät viihtyneet. Kun edellisessä talossamme lapsia ei saanut millään ulos leikkimään, täällä heitä ei meinaa saada illalla sisään.

Suomen talomme on oikein perinteinen suomalainen puutalo, jonka rakennustyyli poikkeaa täysin uusiseelantilaisesta. Meidän viimeisin Uuden-Seelannin kotimme oli upouusi talo, jossa oli joitakin moderneja sisustusratkaisuja. Suomen kotimme sen sijaan on jo 10 vuotias ja tämän talon pinnat ja sisustusratkaisut tuntuvat vanhoilta sen uuden talon jälkeen. Suomen kodissa positiivista on kuitenkin lämmitysratkaisut sekä koneellinen ilmanvaihto, pyykitkin kuivuvat yhdessä yössä. Ja onhan meillä täällä takka ja sauna, joita kaipasin ulkomailla, vielä niitä ei olla kuitenkaan kunnolla päästy hyödyntämään. Talvea odotellessa siis! Muita huomioita taloissa on, että lavuaarit ja pöntöt ovat tosi matalalla, samoin ovenkahvat. Suomalaiset ovat ehkä siis keskimääräistä pienempiä ihmisiä? Wc-paperi on paksua ja laadukasta ja hanasta tuleva vesi on erittäin maistuvaa. Telkkarista tulee miltei läpi vuorokauden ohjelmaa monelta kanavalta, vaikka en niitä ole juurikaan ehtinyt vielä seuraamaan. Ylipäätään asioiden helppous ja toimivuus tuntuu hyvältä, asiat saa yleensä hoidettua netin kautta, puhelinta ei tarvitse juurikaan käyttää. Ja mikä parasta, asiat saa hoidettua omalla äidinkielellä.

Täällä on nyt erittäin runsas ja punainen pihlajanmarjasato

Oman pihan komea kärpässieni

Kaupassa käynti herätti ihastusta ja kauhistusta. Kaupat ovat ilahduttavan myöhään auki, lähikaupungin Prisma jopa läpi vuorokauden. Kaupassa tulee hyräiltyä tottuneesti, joka taasen aiheuttaa muiden osalta kummallista vilkuilua. Ihmettelimme myös ruokakaupan runsasta valikoimaa ja hihittelimme hedelmien punnitsemista, joka meinaa unohtua joka kerta. Hinnat aiheuttivat ajoittain sydämen tykytystä, miten voikin lohi olla noin kallista! Ja kun kävimme lähikaupassa ostamassa ihan vaan vähän jääkaapin täytettä, oli loppusumma kuitenkin reilusti yli satasen... No ei sentään ihan kaikki ole kalliimpaa, varsinkin näin kesäaikaan (verrattuna Uuden-Seelannin talviaikaan) kasvikset ja hedelmät ovat kohtuuhintaisia. Kaupassa olemme käyneet päiväsaikaan, jolloin liikkeellä on meidän lisäksi olleet lähinnä eläkeläiset ja alkkikset (juoppojen määrä pistää silmään). Kävimme myös antamassa hyvää palautetta Alkon asiakaspalvelijalle, Uuden-Seelannin viinimaassa kun alkoholikaupan myyjät eivät tunne tuotteitaan. Ikeassa kävimme toteamassa, että siellä sentään on halvat hinnat sinänsä ihan laadukkaissa huonekaluissa, toisin kuin Uudessa-Seelannissa. Ja vielä sellaisena yleisenä huomiona Suomesta on autoteiden runsaus, jokapaikkaan kun pääsee yleensä useampaakin tietä pitkin. Uudessa-Seelannissa moniin paikkoihin saattoi kulkea vain yksi autotie, joka sekin oli ajoittain poikki.

Viime viikonloppuna kävin Porvoossa ystävän kanssa viettämässä iltaa

Kaikenlaisia jänniä huomioita on näinä alkupäivinä tullut tehtyä. Nyt olemme kuitenkin hulahtaneet nopeasti takaisin melko normaaliin Suomiarkeen. Lapsilla on koulut alkaneet, tänään alkoi myös minun kouluni. Niistä ehkä vielä kirjoitan muutaman sanasen seuraavassa päivityksessä, muuten blogini hiljenee tällä erää, kunnes taas jatkuu noin vuoden päästä palatessamme Uuteen-Seelantiin. Päivittelen luultavasti silloin tällöin kuulumisiamme tänne, jos nyt elämässä sattuisi tapahtumaan mitään mielenkiintoista. Olen suunnitellut jos jonkinlaista remonttia Suomen kotiimme ja ehkä tässä jotain reissua ulkomaillekin pukkaa jossain vaiheessa. Tai sitten ei, rahanmenoa kyllä tuntuu riittävän muutenkin ihan tarpeeksi.

Kotona!

Me olemme palanneet Suomeen tämän viikon tiistaina. Ei voi muuta sanoa kuin huh huh ja never again. Ennen sitten taas seuraavaa kertaa!

Viimeiset päivät Lincolnissa kotia pakatessa olivat yllättävänkin tiukkoja. Kodin puunaaminen vei aikaa, samoin pakkaaminen. Ja niinhän siinä kävi, että viimeisenä päivänä tuli ihan kauhea kiire. Tavaroiden piti mahtua pelkästään matkalaukkuihin, joten tavarat piti käydä läpi yksi kerrallaan ja päättää niiden kohtalosta. Tiukkoja päätöksiä ja vaikeitakin luopumisia, aika paljon oli kaikenlaista tavaraa kertynytkin kahdessa ja puolessa vuodessa.

Lento lähti illalla kello 8 ja lähtöpäivänä viimeistelimme vielä siivousta ja tyhjensimme kotia sekä kaatopaikalle että kavereille. Lentokentälle lähtö viivästyi viivästymistään ja alkoi jo tuntumaan, että ei varmasti ehditä koneeseen. Kentälle siirryimme vielä kahdessa erässä vuokra-autolla, oma automme oli saatu myytyä pari päivää ennen. Meillä oli kuormana 14 isoa matkalaukkua, jokaisella käsimatkatavarana kassi sekä tietokonelaukku, minulla oli vielä isossa selkärepussa Uudesta-Seelannista ostamamme tietokone, joka oli liian kookas mahtuakseen läppärilaukkuun. Sen esiinkaivaminen turvatarkastuksissa kolmeen otteeseen oli jo operaatio sinänsä. Turvatarkastuksissa myös lapsen penaaliin unohtuneet sakset aiheuttivat ylimääräistä kaivelua.

Vielä yksi laukku täytyi hakea lisää

Olimme kotona punninneet matkalaukut ja pakanneet ne tietenkin aivan täyteen 23 kilon painorajoituksia hieman venyttäen. Kentällä täytyi vielä punnita laukkuja ja siirrellä tavaroita toisiin laukkuihin, että olisimme saaneet kilorajat täsmäämään. Laukkujen penkomisen jälkeen yritimme vielä muovittaa laukkuja itse, joka oli aikaavievää puuhaa. Kun koneeseen nousuun oli aikaa noin 50 minuuttia, mieheni kävi kysymässä lentokenttävirkailijoilta, että ovatko he kovinkin tarkkoja painorajoituksista. Ystävällinen virkailija kertoi, että kunhan laukut ovat alle 24 kiloa, niin kaikki ok. Luovuimme siis loppujen laukkujen läpikäymisestä ja muovituksista ja siirryimme tiskille maksamaan ylimääräisistä laukuista. Laukkujen maksu jäikin useita satasia oletettua pienemmäksi, joka oli ilahduttavaa, joskus näinkin päin. Tämän jälkeen miehen piti vielä lähteä palauttamaan vuokra-auto, jonka palautuspiste oli onneksi lentokentän alueella. Turvatarkastuksessa olimme noin 10 minuuttia ennen koneeseen nousua ja siinä kesti vielä aikansa, mutta niin vain olimme portilla sopivasti hieman ennen koneeseen nousua. Isot matkalaukut menivät suoraan Helsinkiin asti, joten niistä ei tarvinnut huolehtia enää matkan aikana.

Ensimmäinen lento vei Aucklandiin, jossa oli ensimmäinen koneen vaihto. Siellä meidän piti vaihtaa myös kotimaan terminaalista ulkomaanterminaalin puolelle. Terminaalien välillä kulki ilmainen lentokenttäbussi, jolla sirtyminen terminaalien välillä kävi näppärästi. Turvatarkastus oli melko tiukka ja useamman laukun sisältö piti kaivaa esille joten siinä kesti aikansa, onneksi vaihtoaikaa oli 2,5 tuntia. Mies oli huomannut hukanneensa alkuhässäkässä tämän seuraavan lennon maihinnousukorttinsa, joten seuraavaksi suuntasimme hakemaan uutta maihinnousukorttia. Ehdimme vielä käydä syömässäkin ja sitten menimme portille odottamaan koneeseen nousua, joka oli juuri alkamassa. Toinen lento oli matkamme pisin määränpäänä Hong Kong ja lentoaika oli noin 11,5 tuntia. Koneessa meillä oli varattuna Sky Couch -penkit, joiden jalkaosa nousee ylös, tehden penkistä leveän sohvan. Isoja ihmisiä tämä ei juuri helpota, mutta meidän kaksi nuorimmaista saivat käperryttyä niissä ihan mukavaan nukkumisasentoon.

Aamupala koneessa

Air New Zealad toi meidät Hong Kongiin

Finnairin siivin jatkettiin Suomeen

Hong Kongissa lentokenttä toimi onneksi normaalisti eikä mitään poikkeavaa tapahtumaa näkynyt missään. Kaupungissahan on jo toista tai kolmatta kuukautta menossa olevat mielenosoitukset, joiden vuoksi lentokentän toimintakin on välillä häiriintynyt. Nyt kuitenkin oli aivan rauhallista. Lämpötila oli ulkona + 30 asteen paremmalla puolella ja vaikka lentokentällä oli ilmastointi, ilma oli kosteahkon lämmin. Me olimme tietenkin pukeneet päällemme useamman vaatekerroksen ja päällä oli vielä toppatakit, joten kyllä oli tarpeeksi lämmintä!

Lento lähti ajallaan kohti Helsinkiä kello 10.40. Finnairin kone tuntui mukavan puhtaalta ja mukavalta, vaikka Air New Zealandin koneissa olikin paremmat penkit. Lento oli päivälento, kaikki muut paitsi nuorimmainen taisivatkin valvoa koko lennon katsellen ohjelmia. Lento kesti noin 10,5 tuntia ja Helsinki-Vantaalla oltiin iltapäivällä neljän aikoihin. Lentokenttä oli muuttunut paljon sitten viime näkemän, kävelimme pitkin uusia käytäviä hakemaan matkalaukkuja, jotka kaikki olivatkin jo pyörimässä hihnalla. Laukkujen kokoamisen jälkeen kurvasimme varmuuden vuoksi vielä tullin kautta, mutta muuttotavaroita ei tarvinnut kuulemma tullata tullessamme näin lentoteitse. Sitten vielä iloiset jälleennäkemiset miehen vanhempien sekä ystäväni kanssa, jotka tulivat hakemaan meitä kentältä ja viemään kotiin. Matkalla kotiin katselin tuttuja maisemia ja tuntui, että ihan kuin ei oltaisi pois oltukaan.

Oma koti kullan kallis ❤️