Käänteinen kulttuurishokki ja viimeinen valitusvirsi

Kuten otsikkokin sen jo kertoo, luvassa valitusta ja vuodatusta, toivottavasti viimeisen kerran. Tämän kirjoituksen jälkeen yritän taas ryhdistäytyä!

Takana on nyt kolme ja puoli kuukautta Suomeen paluusta ja valitus sen kun jatkuu... Käänteinen kulttuurishokki taitaa olla aika lailla vielä päällä, tai sitten olen jostain muusta syystä ollut aivan veto pois ja kettuuntunut kaikkeen. Ei tämä harmaa pimeys ja märkä sääkään oikeastaan kohenna mielialaa, en kyllä muista milloin olisin ollut näin väsynyt. Blogin kirjoittaminenkin on tuntunut ylivoimaisen rasittavalta, vaikka yleensä rentoudun sen parissa. Voidaan siis todeta, että alkuun pääsy on ollut melkoisen tahmeaa. Vaikka olinkin etukäteen osannut jotenkin valmistautua näihin tunteisiin, myös negatiivisiin, on tämä tunneskaala kuitenkin päässyt yllättämään. Olen ollut jo useampaan kertaan viittä vaille valmis pakkaamaan reppuni ja jatkamaan matkaa vaikka samantien. Muut perheenjäsenet ovat sen sijaan sopeutuneet huomattavasti paremmin, toiset jopa erittäin hyvin. Olen kuitenkin sitoutunut olemaan täällä vuoden, vaikka hampaat irvessä. Ehkä nämä tuntemukset jossain vaiheessa alkavat helpottamaan ja ties vaikka loppupeleissä haluaisinkin jäädä tänne pysyvästi.

Palasimme siis takaisin samaan kotiin ja ja ympyröihin, kuin mistä muutimmekin ulkomaille. Odotin meidän (minun) sujahtavan ehkä hieman helpommin takaisin samaan vanhaan, mutta aika on näköjään mennyt eteenpäin. Ulkomailla asuminen on muuttanut meitä, eikä aika ole pysähtynyt täällä Suomessakaan. Paluu samoihin tapoihin ja elämään ei tunnu enää edes mieluisalta tai tavoiteltavalta, itseasiassa se olisi aikamoinen kauhistus. Jonkinlainen uudenlainen identiteetti ja varmaan elämäkin on pikkuhiljaa muodostumassa ja rakentumassa. Itselleni on tänä aikana ainakin kirkastunut se, etten enää sopeudu tällaiseksi syrjäseutuasujaksi. Tämä ajatus oli itämässä jo muuttaessamme Uuteen-Seelantiin, mutta nyt se on viimeistään vahvistunut. Haluaisin että liikkuminen olisi helpompaa, palvelut lähellä ja että autoa ei välttämättä tarvitsisi lainkaan arjessa. Olisi hienoa myös päästä kävelylle suoraan kotiovelta. Täällä se ei ole miellyttävää tai onnistu lainkaan, koska soratie on joko turhan rapainen tai aivan jäässä ja näin ollen hengenvaarallinen. Pimeys pelottaa myös minua liikaa, etenkin kun naapuri oli näkevinään pari sutta meidän takapihan pellollamme joitain viikkoja sitten. Meidän yhteiset kävelylenkkimme, joita harrastimme miehen kanssa Uudessa-Seelannissa useita kertoja viikossa, ovat jääneet miltei kokonaan. Tämä sää ei kyllä houkuttele edes lapsia pihalle.

Kumisaappaassakin on reikä. Ja talvitakista hajosi vetskari. Voi kurjuuden kurjuus 😩

Eniten ärsyttää ja häiritsee tällä hetkellä kiire, joka koskee sekä meidän perheettämme, että ympäröiviä ihmisiä. Lisäksi verenpainetta nostaa säännöllisesti esimerkiksi ihan yleinen ihmisten äreys, jähmeys, minä ensin -asenne, toisten kyttäys, arvostelu ja tuomitseminen. Pahinta on ehkä huomata kuitenkin, että itse luisuu takaisin näihin samanlaisiin tapoihin ja malleihin. Voi penseys sentään!

Lasten sopeutuminen Suomeen on sujunut kuitenkin oikein hyvinkin. Tuttujen kavereiden kanssa juttu jatkui siitä mihin se jäi, Uuteen-Seelantiin jääneitä kavereita kuitenkin kaivataan. Vanhaa kouluakin Lincolnissa muistellaan hyvillä mielin, varsinkin silloin, kun täällä kaikki ei suju niin hyvin. Muistoissa kaikki oli aina kivaa edellisessä koulussa. Yksi pojista kertoilikin opettajalleen arviointikeskustelussa, että Uuden-Seelannin koulussa kivempaa oli pidemmät välitunnit sekä se, ettei ollut koko ajan nälkä. Kouluruoka ei oikein uppoa lapsillemme ja he muistelevat edellisen koulun eväitä lämmöllä. Itse olen ollut kuitenkin vain tyytyväinen siitä, ettei tarvitse enää olla joka aamu vääntämässä niitä eväitä.

Koulunkäyntiin suhtautuminen yleisesti suomalaisten lasten keskuudessa ei kyllä vaikuta. Meidän yhden poikamme koulumenestys laskee kuin lehmän häntä, kun ei viitsi nähdä vaivaa opintojensa eteen, ei kukaan muukaan niin kuulemma tee. Tämä siis nimenomaan poikien keskuudessa. Uuden-Seelannin oppimissuunnitelma poikkeaa suomalaisesta ja jotta lapset pääsisivät täällä taas samalle tasolle muiden oppilaiden kanssa, täytyisi vähän yrittää tsempata koulussa. Kahdelle pojalle on alkamassa ihan uutena oppiaineena ruotsinkieli, nuorimmainen opettelee vielä suomenkielen sanoja, jotkut sanat kun osaa vain englanniksi.

Eräs meitä harmittava asia on ollut se, että yhden lapsen koira-allergia on puhjennut kunnolla päälle takaisin muutettuamme. Hän on ollut aina allerginen koirille, mutta ei ole aiemmin oirehtinut juuri meidän koirastamme. 2,5 vuoden asuminen ilman koiraa on kuitenkin nyt muuttanut asiaa ja aikamoista niiskutusta on pojan elämä tällä hetkellä. Nyt jännitämme, että mahtaakohan hän siedättyä vielä uudelleen koirallemme, vai joudummeko antamaan koiran pois lopullisesti hoitajilleen. Syksy on tuonut paljon erilaisia tauteja muutenkin perheeseemme, näiltä olemme pitkälti välttyneet Uudessa-Seelannissa asuessamme. Sellainenkin sairaus, kuin vatsatauti, on vieraillut perheessämme jälleen monen vuoden tauon jälkeen. Yäk, toivottavasti ykä ei tule taas pitkään aikaan kylään. Suomalainen sää ei helli herkkää hipiääkään ja nyt läträtäänkin aurinkorasvan sijaan perusvoiteilla.

Lumitilanne etelä-Suomessa 17.12.2019

Näillä fiiliksillä siis tällä hetkellä mennään ja aikamoisissa pohjamudissa vielä rämmitään. Kai nämä tunteet vaan täytyy käydä läpi, toivottavasti jossain vaiheessa alkaa helpottamaan. Tällä hetkellä vaan tuntuu, että sinne kevääseenkin on liian pitkä aika... Mutta, tämä oli viimeinen tällainen vali vali -postaus, jatkossa aion keskittyä taas vähän iloisempiin tunnelmiin, vaikka väkisin. Kohta on jo joulukin ja sen viettämistä Suomessa olen odottanut jo pari vuotta. Vaikka sää ei suosi eikä lumesta ole tietoakaan, saa joulufiiliksen vetämällä verhot kiinni ja sytyttämällä kynttilöitä, jouluvaloja sekä nuuhkimalla pipareiden ja hyasintin tuoksuja. Viikko vielä jouluaattoon!

Marraskuu - kaksi kuukautta paluusta

Palasimme Suomeen kaksi kuukautta sitten. Kaksi kuukautta on vähän aikaa, toisaalta se tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Jopa niin pitkältä, että aika ja elämä Uudessa-Seelannissa tuntuu jo tosi kaukaiselta. Ja nyt on sitten jo marraskuu, se "pahin" kuukausi Suomessa. En muistanutkaan miten paljon pimeys ja harmaus vaikuttavat mielialaani. Olen ollut tässä viime ajat aika väsynyt ja vetämätön, ilon aiheita on saanut etsimällä etsiä. Ahdistustani on lisännyt suunnattomasti se, että hymyillessäni vastaantulijoille, kukaan ei hymyile minulle takaisin! Joku ulkosuomalainen totesikin oikein osuvasti, että marraskuinen Prisma on ahdistava paikka, siellä näkyy vain ilottomia ja vakavia ihmisiä.

Ilmeisesti kuitenkin pahin kotiinpaluushokki alkaa jo hieman hellittämään ja lasi alkaa näyttämään enemmänkin puoliksi täydeltä kuin tyhjältä. Huomaan, että aurinkoisia päiviä on itse asiassa ollut aika paljon. Säätila on pakkasen puolella ja ne mutaiset kelit ovat ainakin tällä erää takanapäin. Viime viikolla satoi lunta ja pieni lumikerros pysyi maassa ja puissa useamman päivän, se näytti henkeäsalpaavan kauniilta. Joinakin aamuina pakkasta on ollut - 6 astetta ja mietimme, että Uudessa-Seelannissa ei koskaan ollut näin kylmä. Lapsetkin ovat pukeneet mukisematta toppatakit ylleen. Aivan mahtavaa on kuitenkin ollut se, että kylmenevää säätä ei sisällä juurikaan huomaa, paitsi että lattia tuntuu lämpimämmältä jalkapohjaa vasten. Ja ihan kohtahan syksy onkin jo ohi ja alkaa jouluvalmistelut. Joulua täällä onkin odotettu jo tosi pitkään 💗

Alkusyksystä saimme nauttia erittäin voimakkaasta ruskasta

Minulla on ollut myös ilo ja onni treffata jo tosi monia ystäviäni, joitakin jo useampaan otteeseen. Kylillä pyörähtäessä törmää myös yleensä ainakin johonkin tuttuun tai puolituttuun. Pitkähkön tuntemattomuuden jälkeen tunnettuna olo onkin tuntunut kivalta, se luo sellaista mukavaa kuuluvaisuuden tunnetta.

Olen päässyt kahvittelemaan kahviloissa ystävien kanssa, ihan täällä Suomessakin. Tässä suomalaisen kahvilan versio cappuccinosta

Olemme käyneet katselemassa muuttuneita maisemia lähikylillä sekä Helsingissä asti, jossa on tapahtunut jonkin verran muutoksia näiden muutamien vuosien aikana. Helsingin keskustassa pyöriessä ihailin vanhaa arkkitehtuuria, en muistanutkaan kuinka hienoa siellä on. Uusi lastensairaala oli myös valmistunut tänä aikana ja täytyy sanoa, että on se vaan upea. Parasta siinä on tietenkin se, että se on tehty vain ja ainoastaan lapsille. Pasilaan oli rakentunut Pohjoismaiden suurin kauppakeskus Tripla, jossa kävimme viime viikonloppuna pyörähtämässä miehen kanssa kahdestaan. Tosin oli sinne eksynyt muutama muukin ja ruokapaikan etsiminen meinasikin osoittautua liian vaikeaksi tehtäväksi.

Uusi lastensairaala näytti tosi hienolta

Kotona olemme tehneet pientä pintaremonttia ja kaikenlaista pientä ja vähän isompaakin on luvassa sen suhteen. Kuinka ihanaa onkaan saada laittaa omaa kotia juuri niin kuin haluaa! Remonteista kerron sitten joskus kootusti lisää, kunhan etenevät. Viime viikonloppuna meillä vietettiin yhden pojan perjantai-illan leffailtasynttäreitä. Lauma lapsia valloitti mölyllään ja ilonpidollaan alakerran jossa he katsoivat leffaa, mutustaen samalla pizzaa ja karkkia. Lapset ovat kyllä olleet tosi tyytyväisiä Suomeen paluustamme, on ollut ihana seurata miten he ovat nauttineet vanhojen kavereidensa kanssa oleilusta ja sujahtaneet aika kivasti takaisin kaveriporukoihin. Vaikka toisaalta, poika 3 kysyi äskettäin, että kun menemme jälleen Uuteen-Seelantiin, pääsisikö hän takaisin siihen samaan kouluun, jossa on tutut kaverit. Siihen en osannut vielä vastata mitään.

Aika nopeasti sitä kyllä sujahtaa takaisin vanhaan. Olen myös huomannut, että aika todellakin kultaa muistoja. Monesta asiasta olen pettyneenä todennut, että ai, tällaistako se olikin, voi plääh. Ulkomailla eläessä fiilistelin melko usein mm. suomalaisilla ruoilla ja suunnittelin että mitä kaikkea ostaisin Suomeen paluun jälkeen. Ja olenhan minä niitä ostellut ja syönytkin; maksalaatikkoa, ruisleipää, pinaattilettuja ja lihapiirakka, ihan ähkyyn ja kyllästymiseen asti. Kotiin palatessa ehdin jo iloita siitä, että Uudessa-Seelannissa vietetty aika ei ollut tuonut enempää kuin yhden lisäkilon elopainooni. Iloitsin kuitenkin liian aikaisin, nämä Suomen herkut ovatkin sitten tuoneet heti muutaman kilon lisää... Hemmetin salmiakki ja karjalanpiirakat!

Lapset taasen ovat manailleet hidasta ja tökkivää nettiä, joka oli lähtiessämme huomattavasti parempi. Ihan yhtä huono se tuntuu olevan täällä kuin Uudessa-Seelannissakin. Terveydenhuollossa on täällä myös järjettömän pitkät jonot. Aikaa saa odotella niin terveysasemalle, hammashoitolaan, kuin erikoissairaanhoitoonkin. Suomessa terveysaseman lääkärin hoitamat tehtävät ovat huomattavan suppeat. Moni asia, joka Uudessa-Seelannissa hoitui ihan terveysaseman lääkärillä, täytyykin täällä lähettää erikoissairaanhoidon puolelle. Asiat saa täälläkin hoidettua kyllä nopeammin ja helpommin yksityisen lääkäriaseman kautta, jos on vain sellaiseen varaa.

Olen päässyt tutustumaan ihmeellisiin eineskeksintöihin

Suomalainen peruskoulu on osoittautunut kuitenkin taas oikein hyväksi ja monipuoliseksi. Lapset ovat koulun kanssa tehneet jo vaikka ja mitä ja retkeilleet ympäri Uuttamaata. He ovat käyneet katsomassa teatteria ja elokuvia, tutustumassa Helsingin uuteen Oodi-kirjastoon, käyneet näyttelyissä sekä retkeilemässä kansallispuistossa. Yläkoulun puolella valinnaisaineet ovat olleet mielenkiintoisia ja monipuolisia, siellä on myös opiskeluja toteutettu erilaisina projekteina ja teemapäivinä tavallisen luokassa istumisen sijaan. Oppiaineet ovat täällä kuitenkin vaativampia kuin Uudessa-Seelannissa ja joissakin aineissa lapsilla on hieman kirittävää Uuden-Seelannin opetuksen jälkeen. Vanhimman lapsen koulussa budjettileikkausten tuomat säästöt näkyvät sen sijaan valitettavan selkeästi oppituntien vähentämisenä ja itseopiskelun lisääntymisenä. Tämä tyyli ei kuitenkaan sovi kaikille opiskelijoille ja tukea tarvitsevat jäävät jälkeen tai tipahtavat pois.

Kaksi nuorimmaista poikaa ovat jatkaneet aktiivisesti englanninkielen käyttöä myös toistensa kanssa leikkiessä, mikä on aika mahtavaa. Vanhimmat lapset taasen ovat pitäneet jonkin verran yhteyttä ulkomailla oleviin englanninkielisiin kavereihinsa netin kautta. Lasten englanninkielentaito on sellainen asia, jota haluaisin ehdottomasti ylläpitää ja olenkin yrittänyt miettinyt siihen erilaisia keinoja. Tämä oli yksi syy, jonka vuoksi ilmoitin meidän perheemme vaihto-oppilasperheeksi. Nyt vain odottelemme, josko perheemme hyväksyttäisiin mukaan ja saisimme ensi keväänä opiskelijan jostain puolelta maailmaa asumaan meille vähäksi aikaa. Jännää!

Paluumuutto - sairastelua, erilaisia huomioita kaikesta ja kuolema

Suomeen paluustamme on ihan kohta jo kuukausi! Aika on mennyt tosi nopeasti, tietenkin kun on paljon tekemistä. Olemme saaneet kokea ensimmäisen syysflunssankin, täytyykin taas totutella tähän sairastamiseen. Uudessa-Seelannissa sairastimme erittäin vähän, muistelen että minulla taisi olla kahden ja puolen vuoden aikana 2-3 flunssaa. Tosin viimeisin flunssa, joka oli muutama kuukausi sitten, olikin astetta kovempi ja pitkäkestoisempi. Mutta selkeästi mitään vastustuskykyä ei enää kuitenkaan ole näitä pohjoisella pallonpuoliskolla kiertäviä pöpöjä vastaan.

Suomessa ollessani olen ehtinyt ihastelemaan kouluterveydenhuoltoa, miten loistava ja monipuolinen keksintö se onkaan. Uudessa-Seelannissa ei kouluissa ollut minkäänlaisia terveystarkastuksia, kaikki terveyteen liittyvät asiat hoidettiin terveysasemalla omalla GP:llä. Hammashoito on Uudessa-Seelannissa myös kallista, paitsi lapsilla. Sen takia en ole käynytkään hammaslääkärillä kahteen ja puoleen vuoteen. Nyt suunnitelmissa on käydä hoidattamassa hampaita kuntoon kaikilta perheenjäseniltä. Jonot ovat kunnallisella puolella vain harmittavan pitkiä. Mutta toisaalta jos jotain akuuttia ilmenee, hoitoon pääsee sitten nopeastikin.

Asia joka on täällä nyt pistänyt silmään, eikä mitenkään ilahduttavalla tavalla, ovat varkaat. Ensimmäisen kahden viikon aikana näin kaksi myymälävarasta puuhissaan. Taloihin murtautumiset ovat ajoittain aika yleisiä, lähistöllä murtovaras oli käynyt jopa käsirysyyn kotiin tulleen talon omistajan kanssa. Yhteistä näille varkaille on ollut se, että he eivät ole olleet ihan kantasuomalaisia. Voidaan varmaan puhua ulkomaalaisista rikollisliigoista, jotka käyvät täällä keikkailemassa helpon rahan toivossa. Tämä on mielestäni selkeä ero Uuteen-Seelantiin. Sielläkin varkauksia tietenkin on, mutta varkaat taitavat olla useimmiten ihan paikallisia hörhöjä.

Suomessa on ollut taas mukavaa käydä kaupoissa, kun myyjät eivät ole heti kimpussa, eikä kassahenkilökään yritä lypsää päivän kuulumisia. Pidän siitä, että täällä saa olla enemmän omassa rauhassa ylipäänsäkin, sopii minun luonteelleni selkeästi paremmin. Elintarvikkeissa olevat valmistusohjeet, joita löytyy miltei jokaisesta pakkauksesta, ovat arjen helpotus. Ei enää guuglailuja, että missä asteessa liha tulisi kypsentää ja kuinka kauan.

Mutta sitten taas... pankkipalvelut... Voisi jo ihmetellä, että mikä palvelu? Oma pankkini muutti juuri kirjautumistaan niin, että avainlukulistan lisäksi kirjautumiseen tarvitaan vielä puhelimeen tekstarilla tuleva luku. Ai miten riemukasta oli yrittää muuttaa vanhentunutta puhelinnumeroani pankkiin. Luonnollisesti en päässyt kirjautumaan nettipankkiin, kun varmistusluku lähetettiin aina vanhaan, käytöstä poistettuun numerooni. Yritin soittaa monta päivää pankin puhelinpalveluun, joka oli kuitenkin pahasti ruuhkautunut. Ja jos olisin halunnut käydä hoitamassa asian konttorilla, olisi sitä varten pitänyt varata aika, tietenkin nettipankin tai puhelinpalvelun kautta. Siis aargh, hermot meinasi kärähtää jo monta kertaa. Useamman päivän jälkeen pääsin onneksi läpi puhelinpalvelussa ja kymmenien kinkkisten varmistuskysymysten jälkeen sain asian hoidettua. Enkä edes jaksa alkaa valittamaan juna- ja bussilipuista. Toteanpahan vain, että aika hankalaksi on lippujen ostaminen tehty, kun ei voi lippua ostaa enää suoraan junasta tai bussista. Mutta taidankin olla jo vähän "old school".

Aamulenkillä koiran kanssa huurteisella pellolla

Positiivista Suomessa taas on ollut lehtistö ja media. Ihan siitä syystä, että erilaisia tapaturmia tai onnettomuuksia ei yleensä puida ja revitellä sen enempää. Uudessa-Seelannissa kun taas on tapana mässäillä erilaisilla tragedioilla. Esimerkiksi tapaturmissa kuolleiden tai henkirikoksen uhreiksi joutuneiden nimet ja valokuvat julkaistaan ja saatetaan vielä kertoa uhrien elämästä hieman enemmänkin. Yksityisyyden kunnioituksesta ei ole välillä kyllä mitään tietoa.

Ja sitten vielä sananen liikenteestä. Suomessa on täytynyt tottua taas autoilijoiden melkoisen aggressiiviseen käyttäytymiseen. Liikenteessä näkee päivittäin sitä suomalaista itsekkyyttä ja minä ensin -mentaliteettia. Aina on joku tosi kiireellinen tyyppi perässä roikkumassa ja mielenosoituksellisia ohituksia tehdään järjettömissä paikoissa. Itse pyrin ajelemaan suunnilleen rajoitusten mukaan, mutta useammalle nopeusrajoitukset tuntuvat olevan vain viitteellisiä ehdotuksia, joita ei ole ihan pakko noudattaa. Toisaalta sitten, liikennekuolemia on Suomessa kuitenkin melko paljon vähemmän kuin Uudessa-Seelannissa. Suomessa kuoli viime vuonna 234 ihmistä liikenteessä, kun taas Uudessa-Seelannissa vastaava luku oli 379 ihmistä. Jokainen uhri on kuitenkin liikaa.

Kuolema osui jälleen aika lähelle meidän perhettämme tällä viikolla, kun vanhimman pojan kaveri kuoli liikenneonnettomuudessa. Tämä kaveri oli ainoa, jonka kanssa poikamme oli pitänyt yhteyttä koko ulkomaillaolomme ajan, loppuaikana vielä enenevässä määrin, kun tiedettiin paluustamme. Tämän pojan ansiosta ja innoittamana meidän poikamme aloitti opiskelut tällä viikolla oppilaitoksessa, jossa myös tämä kaveri opiskeli. Poikani yritti hakeutua samalle luokalle kaverinsa kanssa, mutta se ei (onneksi) onnistunut. Loppujen lopuksi he eivät kuitenkaan ehtineet nähdä lainkaan toisiaan palattuamme. Itse olen ollut vain sivustaseuraajana tässä tragediassa, mutta kyllä ottaa sydämestä. En olisi halunnut poikani joutuvan kokemaan kaverin kuolemaa näin nuorella iällä, se seuraa varmasti läpi elämän muistoissa. Mietin myös tämän kaverin vanhempia ja perhettä (ja toisaalta yritän olla miettimättä), miten tällaisestä selviää. Ei tätä soisi tapahtuvan kellekään. Tänään oli vanhimman pojan oppilaitoksessa ollut muistotilaisuus, jonka jälkeen olivat kaveriporukalla käyneet vielä laskemassa kynttilän turmapaikalle. Nuorilla on tarve surra ja käydä läpi tätä asiaa.

Paluu ei siis ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Mutta niinhän se elämä menee, se ei noudata mitään kaavaa tai seuraa etukäteissuunnitelmaa. Elämä kulkee välillä niin omia polkujaan, antamatta kenenkään siihen juuri vaikuttaa. Itse yritän taas muistaa keskittyä enemmän omaan perheeseeni ja lapsiini. Niissä se minun onneni ja elämäni on.