Marraskuu - kaksi kuukautta paluusta

Palasimme Suomeen kaksi kuukautta sitten. Kaksi kuukautta on vähän aikaa, toisaalta se tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Jopa niin pitkältä, että aika ja elämä Uudessa-Seelannissa tuntuu jo tosi kaukaiselta. Ja nyt on sitten jo marraskuu, se "pahin" kuukausi Suomessa. En muistanutkaan miten paljon pimeys ja harmaus vaikuttavat mielialaani. Olen ollut tässä viime ajat aika väsynyt ja vetämätön, ilon aiheita on saanut etsimällä etsiä. Ahdistustani on lisännyt suunnattomasti se, että hymyillessäni vastaantulijoille, kukaan ei hymyile minulle takaisin! Joku ulkosuomalainen totesikin oikein osuvasti, että marraskuinen Prisma on ahdistava paikka, siellä näkyy vain ilottomia ja vakavia ihmisiä.

Ilmeisesti kuitenkin pahin kotiinpaluushokki alkaa jo hieman hellittämään ja lasi alkaa näyttämään enemmänkin puoliksi täydeltä kuin tyhjältä. Huomaan, että aurinkoisia päiviä on itse asiassa ollut aika paljon. Säätila on pakkasen puolella ja ne mutaiset kelit ovat ainakin tällä erää takanapäin. Viime viikolla satoi lunta ja pieni lumikerros pysyi maassa ja puissa useamman päivän, se näytti henkeäsalpaavan kauniilta. Joinakin aamuina pakkasta on ollut - 6 astetta ja mietimme, että Uudessa-Seelannissa ei koskaan ollut näin kylmä. Lapsetkin ovat pukeneet mukisematta toppatakit ylleen. Aivan mahtavaa on kuitenkin ollut se, että kylmenevää säätä ei sisällä juurikaan huomaa, paitsi että lattia tuntuu lämpimämmältä jalkapohjaa vasten. Ja ihan kohtahan syksy onkin jo ohi ja alkaa jouluvalmistelut. Joulua täällä onkin odotettu jo tosi pitkään 💗

Alkusyksystä saimme nauttia erittäin voimakkaasta ruskasta

Minulla on ollut myös ilo ja onni treffata jo tosi monia ystäviäni, joitakin jo useampaan otteeseen. Kylillä pyörähtäessä törmää myös yleensä ainakin johonkin tuttuun tai puolituttuun. Pitkähkön tuntemattomuuden jälkeen tunnettuna olo onkin tuntunut kivalta, se luo sellaista mukavaa kuuluvaisuuden tunnetta.

Olen päässyt kahvittelemaan kahviloissa ystävien kanssa, ihan täällä Suomessakin. Tässä suomalaisen kahvilan versio cappuccinosta

Olemme käyneet katselemassa muuttuneita maisemia lähikylillä sekä Helsingissä asti, jossa on tapahtunut jonkin verran muutoksia näiden muutamien vuosien aikana. Helsingin keskustassa pyöriessä ihailin vanhaa arkkitehtuuria, en muistanutkaan kuinka hienoa siellä on. Uusi lastensairaala oli myös valmistunut tänä aikana ja täytyy sanoa, että on se vaan upea. Parasta siinä on tietenkin se, että se on tehty vain ja ainoastaan lapsille. Pasilaan oli rakentunut Pohjoismaiden suurin kauppakeskus Tripla, jossa kävimme viime viikonloppuna pyörähtämässä miehen kanssa kahdestaan. Tosin oli sinne eksynyt muutama muukin ja ruokapaikan etsiminen meinasikin osoittautua liian vaikeaksi tehtäväksi.

Uusi lastensairaala näytti tosi hienolta

Kotona olemme tehneet pientä pintaremonttia ja kaikenlaista pientä ja vähän isompaakin on luvassa sen suhteen. Kuinka ihanaa onkaan saada laittaa omaa kotia juuri niin kuin haluaa! Remonteista kerron sitten joskus kootusti lisää, kunhan etenevät. Viime viikonloppuna meillä vietettiin yhden pojan perjantai-illan leffailtasynttäreitä. Lauma lapsia valloitti mölyllään ja ilonpidollaan alakerran jossa he katsoivat leffaa, mutustaen samalla pizzaa ja karkkia. Lapset ovat kyllä olleet tosi tyytyväisiä Suomeen paluustamme, on ollut ihana seurata miten he ovat nauttineet vanhojen kavereidensa kanssa oleilusta ja sujahtaneet aika kivasti takaisin kaveriporukoihin. Vaikka toisaalta, poika 3 kysyi äskettäin, että kun menemme jälleen Uuteen-Seelantiin, pääsisikö hän takaisin siihen samaan kouluun, jossa on tutut kaverit. Siihen en osannut vielä vastata mitään.

Aika nopeasti sitä kyllä sujahtaa takaisin vanhaan. Olen myös huomannut, että aika todellakin kultaa muistoja. Monesta asiasta olen pettyneenä todennut, että ai, tällaistako se olikin, voi plääh. Ulkomailla eläessä fiilistelin melko usein mm. suomalaisilla ruoilla ja suunnittelin että mitä kaikkea ostaisin Suomeen paluun jälkeen. Ja olenhan minä niitä ostellut ja syönytkin; maksalaatikkoa, ruisleipää, pinaattilettuja ja lihapiirakka, ihan ähkyyn ja kyllästymiseen asti. Kotiin palatessa ehdin jo iloita siitä, että Uudessa-Seelannissa vietetty aika ei ollut tuonut enempää kuin yhden lisäkilon elopainooni. Iloitsin kuitenkin liian aikaisin, nämä Suomen herkut ovatkin sitten tuoneet heti muutaman kilon lisää... Hemmetin salmiakki ja karjalanpiirakat!

Lapset taasen ovat manailleet hidasta ja tökkivää nettiä, joka oli lähtiessämme huomattavasti parempi. Ihan yhtä huono se tuntuu olevan täällä kuin Uudessa-Seelannissakin. Terveydenhuollossa on täällä myös järjettömän pitkät jonot. Aikaa saa odotella niin terveysasemalle, hammashoitolaan, kuin erikoissairaanhoitoonkin. Suomessa terveysaseman lääkärin hoitamat tehtävät ovat huomattavan suppeat. Moni asia, joka Uudessa-Seelannissa hoitui ihan terveysaseman lääkärillä, täytyykin täällä lähettää erikoissairaanhoidon puolelle. Asiat saa täälläkin hoidettua kyllä nopeammin ja helpommin yksityisen lääkäriaseman kautta, jos on vain sellaiseen varaa.

Olen päässyt tutustumaan ihmeellisiin eineskeksintöihin

Suomalainen peruskoulu on osoittautunut kuitenkin taas oikein hyväksi ja monipuoliseksi. Lapset ovat koulun kanssa tehneet jo vaikka ja mitä ja retkeilleet ympäri Uuttamaata. He ovat käyneet katsomassa teatteria ja elokuvia, tutustumassa Helsingin uuteen Oodi-kirjastoon, käyneet näyttelyissä sekä retkeilemässä kansallispuistossa. Yläkoulun puolella valinnaisaineet ovat olleet mielenkiintoisia ja monipuolisia, siellä on myös opiskeluja toteutettu erilaisina projekteina ja teemapäivinä tavallisen luokassa istumisen sijaan. Oppiaineet ovat täällä kuitenkin vaativampia kuin Uudessa-Seelannissa ja joissakin aineissa lapsilla on hieman kirittävää Uuden-Seelannin opetuksen jälkeen. Vanhimman lapsen koulussa budjettileikkausten tuomat säästöt näkyvät sen sijaan valitettavan selkeästi oppituntien vähentämisenä ja itseopiskelun lisääntymisenä. Tämä tyyli ei kuitenkaan sovi kaikille opiskelijoille ja tukea tarvitsevat jäävät jälkeen tai tipahtavat pois.

Kaksi nuorimmaista poikaa ovat jatkaneet aktiivisesti englanninkielen käyttöä myös toistensa kanssa leikkiessä, mikä on aika mahtavaa. Vanhimmat lapset taasen ovat pitäneet jonkin verran yhteyttä ulkomailla oleviin englanninkielisiin kavereihinsa netin kautta. Lasten englanninkielentaito on sellainen asia, jota haluaisin ehdottomasti ylläpitää ja olenkin yrittänyt miettinyt siihen erilaisia keinoja. Tämä oli yksi syy, jonka vuoksi ilmoitin meidän perheemme vaihto-oppilasperheeksi. Nyt vain odottelemme, josko perheemme hyväksyttäisiin mukaan ja saisimme ensi keväänä opiskelijan jostain puolelta maailmaa asumaan meille vähäksi aikaa. Jännää!

Paluumuutto - sairastelua, erilaisia huomioita kaikesta ja kuolema

Suomeen paluustamme on ihan kohta jo kuukausi! Aika on mennyt tosi nopeasti, tietenkin kun on paljon tekemistä. Olemme saaneet kokea ensimmäisen syysflunssankin, täytyykin taas totutella tähän sairastamiseen. Uudessa-Seelannissa sairastimme erittäin vähän, muistelen että minulla taisi olla kahden ja puolen vuoden aikana 2-3 flunssaa. Tosin viimeisin flunssa, joka oli muutama kuukausi sitten, olikin astetta kovempi ja pitkäkestoisempi. Mutta selkeästi mitään vastustuskykyä ei enää kuitenkaan ole näitä pohjoisella pallonpuoliskolla kiertäviä pöpöjä vastaan.

Suomessa ollessani olen ehtinyt ihastelemaan kouluterveydenhuoltoa, miten loistava ja monipuolinen keksintö se onkaan. Uudessa-Seelannissa ei kouluissa ollut minkäänlaisia terveystarkastuksia, kaikki terveyteen liittyvät asiat hoidettiin terveysasemalla omalla GP:llä. Hammashoito on Uudessa-Seelannissa myös kallista, paitsi lapsilla. Sen takia en ole käynytkään hammaslääkärillä kahteen ja puoleen vuoteen. Nyt suunnitelmissa on käydä hoidattamassa hampaita kuntoon kaikilta perheenjäseniltä. Jonot ovat kunnallisella puolella vain harmittavan pitkiä. Mutta toisaalta jos jotain akuuttia ilmenee, hoitoon pääsee sitten nopeastikin.

Asia joka on täällä nyt pistänyt silmään, eikä mitenkään ilahduttavalla tavalla, ovat varkaat. Ensimmäisen kahden viikon aikana näin kaksi myymälävarasta puuhissaan. Taloihin murtautumiset ovat ajoittain aika yleisiä, lähistöllä murtovaras oli käynyt jopa käsirysyyn kotiin tulleen talon omistajan kanssa. Yhteistä näille varkaille on ollut se, että he eivät ole olleet ihan kantasuomalaisia. Voidaan varmaan puhua ulkomaalaisista rikollisliigoista, jotka käyvät täällä keikkailemassa helpon rahan toivossa. Tämä on mielestäni selkeä ero Uuteen-Seelantiin. Sielläkin varkauksia tietenkin on, mutta varkaat taitavat olla useimmiten ihan paikallisia hörhöjä.

Suomessa on ollut taas mukavaa käydä kaupoissa, kun myyjät eivät ole heti kimpussa, eikä kassahenkilökään yritä lypsää päivän kuulumisia. Pidän siitä, että täällä saa olla enemmän omassa rauhassa ylipäänsäkin, sopii minun luonteelleni selkeästi paremmin. Elintarvikkeissa olevat valmistusohjeet, joita löytyy miltei jokaisesta pakkauksesta, ovat arjen helpotus. Ei enää guuglailuja, että missä asteessa liha tulisi kypsentää ja kuinka kauan.

Mutta sitten taas... pankkipalvelut... Voisi jo ihmetellä, että mikä palvelu? Oma pankkini muutti juuri kirjautumistaan niin, että avainlukulistan lisäksi kirjautumiseen tarvitaan vielä puhelimeen tekstarilla tuleva luku. Ai miten riemukasta oli yrittää muuttaa vanhentunutta puhelinnumeroani pankkiin. Luonnollisesti en päässyt kirjautumaan nettipankkiin, kun varmistusluku lähetettiin aina vanhaan, käytöstä poistettuun numerooni. Yritin soittaa monta päivää pankin puhelinpalveluun, joka oli kuitenkin pahasti ruuhkautunut. Ja jos olisin halunnut käydä hoitamassa asian konttorilla, olisi sitä varten pitänyt varata aika, tietenkin nettipankin tai puhelinpalvelun kautta. Siis aargh, hermot meinasi kärähtää jo monta kertaa. Useamman päivän jälkeen pääsin onneksi läpi puhelinpalvelussa ja kymmenien kinkkisten varmistuskysymysten jälkeen sain asian hoidettua. Enkä edes jaksa alkaa valittamaan juna- ja bussilipuista. Toteanpahan vain, että aika hankalaksi on lippujen ostaminen tehty, kun ei voi lippua ostaa enää suoraan junasta tai bussista. Mutta taidankin olla jo vähän "old school".

Aamulenkillä koiran kanssa huurteisella pellolla

Positiivista Suomessa taas on ollut lehtistö ja media. Ihan siitä syystä, että erilaisia tapaturmia tai onnettomuuksia ei yleensä puida ja revitellä sen enempää. Uudessa-Seelannissa kun taas on tapana mässäillä erilaisilla tragedioilla. Esimerkiksi tapaturmissa kuolleiden tai henkirikoksen uhreiksi joutuneiden nimet ja valokuvat julkaistaan ja saatetaan vielä kertoa uhrien elämästä hieman enemmänkin. Yksityisyyden kunnioituksesta ei ole välillä kyllä mitään tietoa.

Ja sitten vielä sananen liikenteestä. Suomessa on täytynyt tottua taas autoilijoiden melkoisen aggressiiviseen käyttäytymiseen. Liikenteessä näkee päivittäin sitä suomalaista itsekkyyttä ja minä ensin -mentaliteettia. Aina on joku tosi kiireellinen tyyppi perässä roikkumassa ja mielenosoituksellisia ohituksia tehdään järjettömissä paikoissa. Itse pyrin ajelemaan suunnilleen rajoitusten mukaan, mutta useammalle nopeusrajoitukset tuntuvat olevan vain viitteellisiä ehdotuksia, joita ei ole ihan pakko noudattaa. Toisaalta sitten, liikennekuolemia on Suomessa kuitenkin melko paljon vähemmän kuin Uudessa-Seelannissa. Suomessa kuoli viime vuonna 234 ihmistä liikenteessä, kun taas Uudessa-Seelannissa vastaava luku oli 379 ihmistä. Jokainen uhri on kuitenkin liikaa.

Kuolema osui jälleen aika lähelle meidän perhettämme tällä viikolla, kun vanhimman pojan kaveri kuoli liikenneonnettomuudessa. Tämä kaveri oli ainoa, jonka kanssa poikamme oli pitänyt yhteyttä koko ulkomaillaolomme ajan, loppuaikana vielä enenevässä määrin, kun tiedettiin paluustamme. Tämän pojan ansiosta ja innoittamana meidän poikamme aloitti opiskelut tällä viikolla oppilaitoksessa, jossa myös tämä kaveri opiskeli. Poikani yritti hakeutua samalle luokalle kaverinsa kanssa, mutta se ei (onneksi) onnistunut. Loppujen lopuksi he eivät kuitenkaan ehtineet nähdä lainkaan toisiaan palattuamme. Itse olen ollut vain sivustaseuraajana tässä tragediassa, mutta kyllä ottaa sydämestä. En olisi halunnut poikani joutuvan kokemaan kaverin kuolemaa näin nuorella iällä, se seuraa varmasti läpi elämän muistoissa. Mietin myös tämän kaverin vanhempia ja perhettä (ja toisaalta yritän olla miettimättä), miten tällaisestä selviää. Ei tätä soisi tapahtuvan kellekään. Tänään oli vanhimman pojan oppilaitoksessa ollut muistotilaisuus, jonka jälkeen olivat kaveriporukalla käyneet vielä laskemassa kynttilän turmapaikalle. Nuorilla on tarve surra ja käydä läpi tätä asiaa.

Paluu ei siis ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Mutta niinhän se elämä menee, se ei noudata mitään kaavaa tai seuraa etukäteissuunnitelmaa. Elämä kulkee välillä niin omia polkujaan, antamatta kenenkään siihen juuri vaikuttaa. Itse yritän taas muistaa keskittyä enemmän omaan perheeseeni ja lapsiini. Niissä se minun onneni ja elämäni on.

Kouluunpaluu ja koulunaloitus Suomessa

Huhhahhei, täällä on arki imenyt meidät aivan kokonaan syövereihinsä ja tuttu kiire on palannut perheeseemme. Eli voisi sanoa, että sopeutuminen Suomeen ja täkäläisiin systeemeihin on hyvässä vauhdissa, kohta ei ulkomaavuosia enää varmaan muistakaan.

Kolme nuorimmaista poikaa sekä minä aloitimme koulun heti paluutamme seuraavalla viikolla. Mies palasi työhönsä tällä viikolla ja vanhin poika aloittaa koulun ilmeisesti ensi viikolla. Nuorimmainen aloitti siis esikoulun, joten hän siirtyi kakkosluokalta eskariin. No eipä siitä haittaakaan ole, hän kun on oppinut Uudessa-Seelannissa lukemaan ja kirjoittamaan vain englanniksi, suomeksi nämä taidot sujuvatkin aika paljon heikommin, eli lisäharjoitus ei ole lainkaan pahitteeksi. Poika 3 aloitti 5. luokan ja hän pääsi palaamaan samalle luokalle josta silloin lähtikin. Luokassa oli samat kaverit ja opettaja vielä odottamassa. Poika 2 aloitti koulutaipaleensa yläkoulun puolella, 8. luokalla, josta löytyi kaksi ennestään tuttua luokkakaveria. Sosiaalisena tyyppinä hän on kuitenkin palautteesta päätellen sopeutunut luokkaan samantien.

Minusta tuntuu, että kaikki ovat sujahtaneet tosi sujuvasti ja aikalailla ongelmitta takaisin suomalaiseen kouluun. Poika 4 on erityisen mielissään lyhyistä eskaripäivistä (4 h). Hän on päässyt opettelemaan uusia taitojakin, kun eskarilaiset kävivät luistelemassa jäähallissa. Poika 3 mielestä matematiikka on täällä vaikeampaa kuin Uudessa-Seelannissa, jossa ei ollut lainkaan esim. allekkain laskuja. Näissä taidoissa yritetään opettajien avulla kiriä muita kiinni ja se onnistuukin varmasti ihan hienosti. Poika 2 mielestä koulu on täällä hyvin paljon rennompaa kuin Uudessa-Seelannissa. Hän sai valittua itselleen kivoja valinnaisaineita, joiden valikoima on täälläkin selkeästi monipuolistunut sitten omista peruskouluajoista. Uutena aineena hänelle tulee ruotsinkieli, jota hän on tosin itsenäisesti jo hieman opiskellut vielä Uudessa-Seelannissa asuessamme.

Vaikka muuten koulut ovat startanneet kivasti lapsilla, ensimmäinen kouluviikko päättyi meillä siihen, että poika 3 mursi pikkusormensa koulussa korista pelatessa. Poika 2 taasen nyrjäytti koulussa nilkkansa ja linkkailee edelleen. Kummatkin tapaturmat sattuivat vielä perjantai 13. päivänä...  Mutta tulipahan samalla testattua sekin, että kuulumme jälleen Suomen sosiaaliturvan piiriin, laskua pojan sormen hoidosta ei ainakaan ole vielä kuulunut. Tällä viikolla kaksi lapsista on ollut kipeänä kotona, täytyy taas ilmeisesti tottua näihin sairasteluihinkin.

Itselläni arki täyttyy lähinnä lasten, sekä toistaiseksi myös miehen kuskailusta ees taas kouluihin ja työhön. Me asumme melko korvessa ja liikkeelle pääsee vaan omalla autolla, joita löytyy perheestämme toistaiseksi vain yksi kappale. Lasten koulujen aikataulut eivät ole myöskään kovinkaan yhteneväisiä, joten kuskaamisreissuja saattaa tulla päivän aikana 6-7 kertaa. Lincolnissa asuessamme arki oli helpompaa, koska kouluihin oli kävelymatka. Koulut myös alkoivat ja päättyivät aina samaan aikaan, joten päivän aikana tuli vain saattaa ja hakea nuorimmat lapset koulusta. Täällä koulut alkavat usein jo klo 8, joka sekin on muutosta tottumiimme leppoisiin 9 aamuihin. Koulupukujen puute on näkynyt selkeästi pyykkimäärässämme, kone pyörii jälleen jatkuvalla syötöllä, jotta lapsilla olisi riittävästi vaatetta kouluun. Tällä hetkellä vaatevalikoimakin on vielä melko pieni, kun suurin osa vaatteista on jäänyt jo pieneksi. Ja ai että tätä vaatteiden määrää, kun pitää olla toppahousuista alkaen jokaiseen säähän sopivaa varustusta.

Kuskailujen ja vaatehuollon lisäksi minun arkeani täyttää myös oma koulu, joka alkoi viime viikolla. Koulupäiviä meillä on kerran kuukaudessa muutama päivä kerrallaan, muuten oppiminen tapahtuu sekä itsenäisesti että työssäoppien. Minulla ei ole vielä työssäoppimispaikkaa, joten opiskelen kotona itsenäisesti aiheen kirjallisuutta. Tosin en ole vielä päässyt ihan lukemisen makuun, kun on ollut vielä niin paljon muita asioita hoidettavana päivien aikana. Kunhan saan ensin asiat ja kodin jonkinlaiseen järjestykseen, ehdin paremmin keskittyä jälleen siihen opiskeluun. Koulu tuntuu kyllä melko leppoisalta, joka sopii näin varttuneemmallekin opiskelijalle oikein mainiosti. Viime viikolla ensimmäiset koulupäivät olivat upeita, olin ihan fiiliksissä koulun aloituksesta, tämä tuntuu tosi sopivalta alalta itselleni. Meillä oli kaksi hyvin intensiivistä koulupäivää, jolloin tutustuttiin luokkaamme ja koulutusohjelmaan. Ai vitsit miten kiva luokka meillä onkaan! Kaikki oppilaat ovat jo hieman varttuneempia ja tulevat monista erilaisista taustoista. On muitakin alanvaihtajia, mutta myös sellaisia, joilla on takanaan pitkä ura seurakunnassa, mutta joilta virallinen koulutus puuttuu. Suurimmalla osalla opiskelijoista on jo työssäoppimis- tai oppisopimuspaikka valmiina, itse en ole sellaista ehtinyt vielä saada, koska opiskelupaikkanikin varmistui vasta viikkoa ennen muuttoa. Kaikki aikanaan.

Ensimmäinen kouluviikko oli ihana, mutta myös todella väsyttävä. Olin iltaisin aivan poikki, tietenkin tämä muuttohässäkkäkin on tuonut tähän soppaan oman lisänsä. Odotan vain sitä, että arki pääsisi asettumaan uomiinsa, niin ehkä tämä väsymyskin alkaisi helpottamaan.

Viiniköynnöksen rypäleitä

Kotona keräsin eilen pihan viiniköynnöksestä viinirypäletertut talteen ja ajattelin yrittää tehdä niistä viiniä ensimmäistä kertaa. Olen istuttanut noin viisi vuotta sitten kaksi viiniköynnöstä pihalle ruusukaarta koristamaan ja satoa niistä on tullut jo useampana vuonna. Nyt kun rypäleet alkavat olla jo hieman kookkaampia, niistä saisi ehkä jo muutaman pullollisen. Siellä ne nyt ovat käymisastiassa tekeytymässä, katsotaan muutaman viikon päästä mitä sieltä tulee. Jatkossa saatankin tituleerata itseäni siis myös viinitilalliseksi!

Ensimmäisen viikon mietteitä

Kun olimme lähdössä Uudesta-Seelannista, joku kysyi minulta, että tuntuuko haikealta lähteä. Silloin ei kuitenkaan vielä haikeus tuntunut, lähinnä vain kiire ja stressi muutosta johtuen. Mutta viimeisenä päivänä, kun olimme saaneet kodin pakattua matkalaukkuihin aina viimeistä vaatekappaletta myöten, katselin typötyhjää kotiamme ja mietin, että meiltä jää sinne niin paljon muistoja ja elämää. Haikeus alkoi pikkuhiljaa hiipiä mieleeni. Ensimmäisellä viikolla Suomessa ollessa mieli olikin sitten ihan todella haikeana, kaipaan tällä hetkellä aivan (ainakin melkein) kaikkea sieltä. Suomeen palatessamme tuli nopeasti tunne, että kaikki on täällä ihan ennallaan, ihan kuin emme olisi pois oltukaan. Välillä mietityttää paluumme järkevyys, miksi emme jääneet sinne nyt samalla kertaa pidemmäksi aikaa? Toisaalta on ollut kuitenkin tosi ihana nähdä läheisiä ihmisiä ja päästä vaihtamaan kuulumisia ihan livenä. Näiden ihmisten ja "juurien" takiahan me tänne nyt palasimmekin.

Ja tietenkin Hemi-koiramme takia. Koira muisti tietenkin meidät heti, mutta vaikutti olevan ensin hieman ihmeissään meistä, kuten mekin hänestä. Tosi nopeasti Hemi on taas tottunut meihin ja meidän rytmeihin. Tuntuu kuin hän olisi ajatellut, että tulihan se perhe vihdoin kotiin, nyt elämä on taas normaalia. Vaikka hänellä on kyllä ollut ihan koiranpäivät täällä meidän poissaollessamme. Nuorimmaisella pojallamme ei ole lainkaan omia muistikuvia Hemistä, vaikka onkin kuvista koiraa nähnyt, hän vielä hieman vielä arastelee ja varoo Hemiä. Poika 3 sen sijaan on ihan haltioissaan, kun hänellä on jälleen lemmikkieläin. Poika seuraa koiraamme ja tarkistaa jatkuvasti, että missä se koira oikein on. Hän harjailee koiraa ja käy hänen kanssaan lenkillä, välillä ihan vaan pötköttelee ulkona maassa koiran vieressä. Hellyttävää nähdä, että heidän erityinen yhteytensä on säilynyt kaikki nämä vuodet.

Ensimmäisiä havaintoja jo lentokentältä poistuessamme oli, että ilma tuoksuu täällä erilaiselta, puhtaalta (siis jopa lentokentällä). Kaikki on niin vihreää, paljon on lehtipuita ja tienvierustat rehoittavat. Uudessa-Seelannissa ympäristö oli aina niin hoidettua, mutta täällä se näyttäisi olevan enemmän luonnontilassa. Kun saavuimme kotipihaan, huomasin kuinka paljon pihan puut ja pensaat olivat kasvaneet. Jonkin verran raivaushommiakin on siis tiedossa. Sää oli kahtena ensimmäisenä päivänä ihan hyvä, lämmin ja aurinkoinen. Loppuviikosta sää muuttui sateisemmaksi ja tasaisen harmaaksi, ihan normaaliksi alkusyksyn sääksi siis. Tämä harmaus tuntuu kuitenkin raskaalta, tällaiseen ei ole mieli taas tottunut.

Välillä onneksi aurinkokin paistaa

Kotona olemme purkaneet ensimmäisen viikon ajan matkalaukkuja, sen minkä olemme pystyneet. Ensimmäisenä kotona huomasin, että meillä on aivan liikaa tavaraa! Ennen matkalaukkujen purkamista täytyikin raivata ensin tilaa niiden tavaroille. Yhden pojan huone on toiminut meidän ulkomaavuosiemme aikana romuvarastona, jonka tyhjennys kuului myös ensimmäisten päivien ohjelmaan. Kaappeja olen käynyt läpi roskasäkkien kanssa, miten paljon kaikkea turhaa onkin tullut säilytettyä. Ulkomaille muuttaminen oli tämänkin vuoksi paljon helpompaa, mukaan otettiin vain välttämättömät tavarat, kaikki vähemmän tärkeät jätimme kotiin. Mutta niin vain ne tavarat olivat edelleen täällä meitä odottamassa... Hyvä puoli tässä tavarapaljoudessa on tietenkin se, että kaikkea mahdollista löytyy kotoa, ei tarvitse lähteä ensimmäisenä kauppaan hakemaan täydennystä.

Lapset ovat ensimmäisten päivien aikana tutustuneet huoneistaan löytyneisiin tavaroihin ja kaikkiin "uusiin" leluihin yms. Kaikki lapset ovat myös tykästyneet meidän pihaamme, josta löytyy tekemistä ihan joka pojalle. Suomen kodissamme on iso piha ja tontti eikä autotietä kovinkaan lähellä, joten lapset voivat turvallisesti tulla ja mennä miten haluavat. Uudessa-Seelannissahan meillä oli naurettavan pieni piha, jolla lapset eivät viihtyneet. Kun edellisessä talossamme lapsia ei saanut millään ulos leikkimään, täällä heitä ei meinaa saada illalla sisään.

Suomen talomme on oikein perinteinen suomalainen puutalo, jonka rakennustyyli poikkeaa täysin uusiseelantilaisesta. Meidän viimeisin Uuden-Seelannin kotimme oli upouusi talo, jossa oli joitakin moderneja sisustusratkaisuja. Suomen kotimme sen sijaan on jo 10 vuotias ja tämän talon pinnat ja sisustusratkaisut tuntuvat vanhoilta sen uuden talon jälkeen. Suomen kodissa positiivista on kuitenkin lämmitysratkaisut sekä koneellinen ilmanvaihto, pyykitkin kuivuvat yhdessä yössä. Ja onhan meillä täällä takka ja sauna, joita kaipasin ulkomailla, vielä niitä ei olla kuitenkaan kunnolla päästy hyödyntämään. Talvea odotellessa siis! Muita huomioita taloissa on, että lavuaarit ja pöntöt ovat tosi matalalla, samoin ovenkahvat. Suomalaiset ovat ehkä siis keskimääräistä pienempiä ihmisiä? Wc-paperi on paksua ja laadukasta ja hanasta tuleva vesi on erittäin maistuvaa. Telkkarista tulee miltei läpi vuorokauden ohjelmaa monelta kanavalta, vaikka en niitä ole juurikaan ehtinyt vielä seuraamaan. Ylipäätään asioiden helppous ja toimivuus tuntuu hyvältä, asiat saa yleensä hoidettua netin kautta, puhelinta ei tarvitse juurikaan käyttää. Ja mikä parasta, asiat saa hoidettua omalla äidinkielellä.

Täällä on nyt erittäin runsas ja punainen pihlajanmarjasato

Oman pihan komea kärpässieni

Kaupassa käynti herätti ihastusta ja kauhistusta. Kaupat ovat ilahduttavan myöhään auki, lähikaupungin Prisma jopa läpi vuorokauden. Kaupassa tulee hyräiltyä tottuneesti, joka taasen aiheuttaa muiden osalta kummallista vilkuilua. Ihmettelimme myös ruokakaupan runsasta valikoimaa ja hihittelimme hedelmien punnitsemista, joka meinaa unohtua joka kerta. Hinnat aiheuttivat ajoittain sydämen tykytystä, miten voikin lohi olla noin kallista! Ja kun kävimme lähikaupassa ostamassa ihan vaan vähän jääkaapin täytettä, oli loppusumma kuitenkin reilusti yli satasen... No ei sentään ihan kaikki ole kalliimpaa, varsinkin näin kesäaikaan (verrattuna Uuden-Seelannin talviaikaan) kasvikset ja hedelmät ovat kohtuuhintaisia. Kaupassa olemme käyneet päiväsaikaan, jolloin liikkeellä on meidän lisäksi olleet lähinnä eläkeläiset ja alkkikset (juoppojen määrä pistää silmään). Kävimme myös antamassa hyvää palautetta Alkon asiakaspalvelijalle, Uuden-Seelannin viinimaassa kun alkoholikaupan myyjät eivät tunne tuotteitaan. Ikeassa kävimme toteamassa, että siellä sentään on halvat hinnat sinänsä ihan laadukkaissa huonekaluissa, toisin kuin Uudessa-Seelannissa. Ja vielä sellaisena yleisenä huomiona Suomesta on autoteiden runsaus, jokapaikkaan kun pääsee yleensä useampaakin tietä pitkin. Uudessa-Seelannissa moniin paikkoihin saattoi kulkea vain yksi autotie, joka sekin oli ajoittain poikki.

Viime viikonloppuna kävin Porvoossa ystävän kanssa viettämässä iltaa

Kaikenlaisia jänniä huomioita on näinä alkupäivinä tullut tehtyä. Nyt olemme kuitenkin hulahtaneet nopeasti takaisin melko normaaliin Suomiarkeen. Lapsilla on koulut alkaneet, tänään alkoi myös minun kouluni. Niistä ehkä vielä kirjoitan muutaman sanasen seuraavassa päivityksessä, muuten blogini hiljenee tällä erää, kunnes taas jatkuu noin vuoden päästä palatessamme Uuteen-Seelantiin. Päivittelen luultavasti silloin tällöin kuulumisiamme tänne, jos nyt elämässä sattuisi tapahtumaan mitään mielenkiintoista. Olen suunnitellut jos jonkinlaista remonttia Suomen kotiimme ja ehkä tässä jotain reissua ulkomaillekin pukkaa jossain vaiheessa. Tai sitten ei, rahanmenoa kyllä tuntuu riittävän muutenkin ihan tarpeeksi.

Kotona!

Me olemme palanneet Suomeen tämän viikon tiistaina. Ei voi muuta sanoa kuin huh huh ja never again. Ennen sitten taas seuraavaa kertaa!

Viimeiset päivät Lincolnissa kotia pakatessa olivat yllättävänkin tiukkoja. Kodin puunaaminen vei aikaa, samoin pakkaaminen. Ja niinhän siinä kävi, että viimeisenä päivänä tuli ihan kauhea kiire. Tavaroiden piti mahtua pelkästään matkalaukkuihin, joten tavarat piti käydä läpi yksi kerrallaan ja päättää niiden kohtalosta. Tiukkoja päätöksiä ja vaikeitakin luopumisia, aika paljon oli kaikenlaista tavaraa kertynytkin kahdessa ja puolessa vuodessa.

Lento lähti illalla kello 8 ja lähtöpäivänä viimeistelimme vielä siivousta ja tyhjensimme kotia sekä kaatopaikalle että kavereille. Lentokentälle lähtö viivästyi viivästymistään ja alkoi jo tuntumaan, että ei varmasti ehditä koneeseen. Kentälle siirryimme vielä kahdessa erässä vuokra-autolla, oma automme oli saatu myytyä pari päivää ennen. Meillä oli kuormana 14 isoa matkalaukkua, jokaisella käsimatkatavarana kassi sekä tietokonelaukku, minulla oli vielä isossa selkärepussa Uudesta-Seelannista ostamamme tietokone, joka oli liian kookas mahtuakseen läppärilaukkuun. Sen esiinkaivaminen turvatarkastuksissa kolmeen otteeseen oli jo operaatio sinänsä. Turvatarkastuksissa myös lapsen penaaliin unohtuneet sakset aiheuttivat ylimääräistä kaivelua.

Vielä yksi laukku täytyi hakea lisää

Olimme kotona punninneet matkalaukut ja pakanneet ne tietenkin aivan täyteen 23 kilon painorajoituksia hieman venyttäen. Kentällä täytyi vielä punnita laukkuja ja siirrellä tavaroita toisiin laukkuihin, että olisimme saaneet kilorajat täsmäämään. Laukkujen penkomisen jälkeen yritimme vielä muovittaa laukkuja itse, joka oli aikaavievää puuhaa. Kun koneeseen nousuun oli aikaa noin 50 minuuttia, mieheni kävi kysymässä lentokenttävirkailijoilta, että ovatko he kovinkin tarkkoja painorajoituksista. Ystävällinen virkailija kertoi, että kunhan laukut ovat alle 24 kiloa, niin kaikki ok. Luovuimme siis loppujen laukkujen läpikäymisestä ja muovituksista ja siirryimme tiskille maksamaan ylimääräisistä laukuista. Laukkujen maksu jäikin useita satasia oletettua pienemmäksi, joka oli ilahduttavaa, joskus näinkin päin. Tämän jälkeen miehen piti vielä lähteä palauttamaan vuokra-auto, jonka palautuspiste oli onneksi lentokentän alueella. Turvatarkastuksessa olimme noin 10 minuuttia ennen koneeseen nousua ja siinä kesti vielä aikansa, mutta niin vain olimme portilla sopivasti hieman ennen koneeseen nousua. Isot matkalaukut menivät suoraan Helsinkiin asti, joten niistä ei tarvinnut huolehtia enää matkan aikana.

Ensimmäinen lento vei Aucklandiin, jossa oli ensimmäinen koneen vaihto. Siellä meidän piti vaihtaa myös kotimaan terminaalista ulkomaanterminaalin puolelle. Terminaalien välillä kulki ilmainen lentokenttäbussi, jolla sirtyminen terminaalien välillä kävi näppärästi. Turvatarkastus oli melko tiukka ja useamman laukun sisältö piti kaivaa esille joten siinä kesti aikansa, onneksi vaihtoaikaa oli 2,5 tuntia. Mies oli huomannut hukanneensa alkuhässäkässä tämän seuraavan lennon maihinnousukorttinsa, joten seuraavaksi suuntasimme hakemaan uutta maihinnousukorttia. Ehdimme vielä käydä syömässäkin ja sitten menimme portille odottamaan koneeseen nousua, joka oli juuri alkamassa. Toinen lento oli matkamme pisin määränpäänä Hong Kong ja lentoaika oli noin 11,5 tuntia. Koneessa meillä oli varattuna Sky Couch -penkit, joiden jalkaosa nousee ylös, tehden penkistä leveän sohvan. Isoja ihmisiä tämä ei juuri helpota, mutta meidän kaksi nuorimmaista saivat käperryttyä niissä ihan mukavaan nukkumisasentoon.

Aamupala koneessa

Air New Zealad toi meidät Hong Kongiin

Finnairin siivin jatkettiin Suomeen

Hong Kongissa lentokenttä toimi onneksi normaalisti eikä mitään poikkeavaa tapahtumaa näkynyt missään. Kaupungissahan on jo toista tai kolmatta kuukautta menossa olevat mielenosoitukset, joiden vuoksi lentokentän toimintakin on välillä häiriintynyt. Nyt kuitenkin oli aivan rauhallista. Lämpötila oli ulkona + 30 asteen paremmalla puolella ja vaikka lentokentällä oli ilmastointi, ilma oli kosteahkon lämmin. Me olimme tietenkin pukeneet päällemme useamman vaatekerroksen ja päällä oli vielä toppatakit, joten kyllä oli tarpeeksi lämmintä!

Lento lähti ajallaan kohti Helsinkiä kello 10.40. Finnairin kone tuntui mukavan puhtaalta ja mukavalta, vaikka Air New Zealandin koneissa olikin paremmat penkit. Lento oli päivälento, kaikki muut paitsi nuorimmainen taisivatkin valvoa koko lennon katsellen ohjelmia. Lento kesti noin 10,5 tuntia ja Helsinki-Vantaalla oltiin iltapäivällä neljän aikoihin. Lentokenttä oli muuttunut paljon sitten viime näkemän, kävelimme pitkin uusia käytäviä hakemaan matkalaukkuja, jotka kaikki olivatkin jo pyörimässä hihnalla. Laukkujen kokoamisen jälkeen kurvasimme varmuuden vuoksi vielä tullin kautta, mutta muuttotavaroita ei tarvinnut kuulemma tullata tullessamme näin lentoteitse. Sitten vielä iloiset jälleennäkemiset miehen vanhempien sekä ystäväni kanssa, jotka tulivat hakemaan meitä kentältä ja viemään kotiin. Matkalla kotiin katselin tuttuja maisemia ja tuntui, että ihan kuin ei oltaisi pois oltukaan.

Oma koti kullan kallis ❤️

Viimeisen viikon fiiliksiä ennen muuttoa

Kotiinlähtö on viiden päivän päästä ja on tämä ollut aikamoista hässäkää. Tavaroiden myyntiä ja kuljettelua, pientä auto-ongelmaa sekä siivoilua ja pakkailua, ovi on käynyt tiuhaan tahtiin miltei päivittäin. Aika väsyttävää kun täytyy saada koti aivan tyhjäksi ja mukaan voi ottaa kuitenkin vain hyvin rajoitetun määrän tavaraa. Ja kyllä nämä tavaroiden ostajaehdokkaat vaan välillä ottavat pattiin. Todella moni on tehnyt oharit, luvataan että tullaan huomenna hakemaan, mutta sitten mitään ei enää kuulukaan. Eilen eräs mies oli kiinnostunut ostamaan televisiomme ja laitteli pitkin päivää minulle viestejä. Loppujenlopuksi minulle jäi mielikuva, että hän halusi oikeastaan vain jutella jonkun kanssa. Aargh, ei minulla tietysti muuta tekemistä oliskaan!

Saimme viime viikolla vuokraisännältämme tooosi kattavan listan siitä mitä meidän pitäisi siivota. Viime viikolle olimmekin jo varanneet mattojen pesetyksen, joka oli myös vuokraisännän to do-listalla. Tästä vuokranantajan teettämästä mattojen pesetyksestä on ollut täällä puhetta. Ilmeisesti vuokranantaja ei voisi vaatia pesettämään mattoja vuokrasuhdetta päättäessä, mutta jotkut sitä kuitenkin vaativat. Me pesetimme mattomme kiltisti, kun ei haluta käydä asiasta nyt vääntämään. Ja onhan seuraavan asukkaan mukavampi tulla tietenkin puhtaaseen kämppään. Edellisessä talossamme meidän ei tarvinnut pesettää mattoja, mutta ei niitä ollut kukaan muukaan varmaan pessyt pitkään aikaan, yäk. Saamissamme ohjeissa ohjeistettiin myös, että verhotkin pitäisi pestä, mutta tähän ei kuitenkaan nyt lähdetty. Saas nähdä mitä tuon lopputarkastuksen tuloksena tulee.

Vuokraisäntä laittoi viime viikolla myös viestiä, että meillä tullaan tekemään metamfetamiinitestausta joku päivä. Vielä samana päivänä testaajat soittivatkin, että ovat meillä 15 minuutin päästä. Kyllä me taas lasten kanssa katseltiin huuli pyöreänä kahta testaajaa, jotka teippailivat jotain lappusia ympäri kämppää jokaiseen huoneeseen ja sulkivat sitten testilappuset erillisiin pussukoihin, ihan kuin jossain CSI -sarjassa. Lapset kyselivät ihmeissään, että luuleekohan ne, että me käytetään huumeita. Näin suomalaisena tämä testaus tuntui hieman loukkaavaltakin. Taas ajattelin, että ei meillä Suomessa vaan tällaista tehtäisi. Olen kuitenkin huomannut täällä, että aika monessa talon vuokrailmoituksessa on mainittu Meth eli metamfetamiini-testauksesta. Tämä on tapa osoittaa tulevalle vuokralaiselle, että talo on puhdas, entisistä huumelabra-vuokrataloista kun on seuraaville vuokralaisille joskus aiheutunut isojakin terveysongelmia. Täällä tuntuu olevan isohko huumeongelma.

Melko tyhjää jo

Miehellä oli viime viikonloppuna työkavereiden pitämät läksiäiset kaupungissa, kotiin hän pääsi jo aamuneljältä. Perjantaina minä menen vielä käymään lähistöllä asuvien suomalaisten leidien kanssa paikallisessa lasillisella. Viikonlopulle olen suunnitellut myös pienimuotoista Garage Sale:a jotta pääsisi viimeisistä tavaroista eroon. Ja loput kuskataan kaatikselle tai ystävän luo, joka on luvannut huolehtia ne sitten eteenpäin.

Sain palautettua pari viikkoa sitten viimeisen Ympäristötieteiden tehtäväni koululle ja näin ollen sain suoritettua ympäristötieteen perusopinnot loppuun asti, huh. Seuraavaksi suuntaankin taas kohti jotain ihan uutta. Nimittäin viime viikon maanantaina minulla oli puhelinhaastattelu Suomeen koulua varten ja perjantaina tulikin sitten tieto, että minut on valittu opiskelijaksi suorittamaan Suntion -tutkintoa! Ihanaa kun pääsee taas tekemään jotain mielenkiintoista, jo riittääkin tämä kotona lorviminen! Opiskeluni alkavat heti seuraavalla viikolla kotiinpaluumme jälkeen, vähän erilaista arkea siis tiedossa.

Kun olen kertonut täällä ihmisille, että olemme palaamassa takaisin kotimaahan, useat ovat kysyneet ihmetellen, että emmekö tykkää Uudesta-Seelannista? Ihan kuin ottaisivat henkilökohtaisena loukkauksena sen, että lähdemme pois. Tosi moni täällä asuva ulkomaalainen on muuttanut tänne paremman elämän toivossa. Suomesta tullessa tilanne on kuitenkin eri, ja sitä on ehkä monen vaikea täällä ymmärtää. Suomesta tänne muutetaan ennemminkin kokemusten ja erilaisen elämän /elämyksien perässä. Ja kyllä me ollaankin aika monia kokemuksia ja elämyksiä taas rikkaampia!

Vielä muutama päivä ja maanantaina me sitten lähdetään. Jännää, ihanaa, kamalaa, ja kaikkea mahdollista tunneskaalaa tässä käydään läpi. Ei oikein meinaa nahoissaan enää pysyä!

Kahvilakulttuurista

Olen jossain aikaisemmassa kirjoituksessani hieman sivunnut uusiseelantilaisten intohimoista suhdetta kahviin sekä täkäläistä kahvilakulttuuria. Kahviahan täällä kulutetaan reilusti, mutta suomalaiset taitavat kuitenkin vielä viedä voiton omalla kahvinkulutuksellaan. Sen sijaan kahvilakulttuuri on täällä hyvinkin voimissaan, toisin kuin ehkä Suomessa. Ajattelin tässä kirjoituksessa kertoa hieman paikallisista kahviloista sekä pohtia omia kahvikokemuksiani täällä etelässä. Kahvihan on yksi päivän tärkein ateria minulle ja siten aika merkittävä tekijä omassa elämässäni. Luvassa siis melko rönsyävää tekstiä kahvista sekä kahviloista sekä täällä Uudessa-Seelannissa, että Suomessa.

Suomessa asuessani minulla ei ollut tapana pyöriä kahviloissa, ei yksin eikä kaverin kanssa. Kävimme kyllä kahvilla, mutta yleensä vierailimme aina toistemme luona, ihan kotioloissa. Ja sitten kun lähdimme kaupungille asti, yleensä kävimme lasillisella, eli viiniä, olutta tms. Kahvilat houkuttelivat aika harvoin, enkä oikein tiedä miksi. Syynä saattoi olla kahviloiden kalliit (?) hinnat, niiden etäisyys ei myöskään ollut ihan optimaalinen. Meidän lähipaikkakuntiemme ainoat menestyvät kahvilat olivat yhden tietyn kahvilaketjun kuppiloita. Muita yksittäisiä kahviloita aina silloin tällöin nousi pystyyn, mutta iso osa niistä lopetti muutaman vuoden jälkeen kannattamattomana. Suomessa kahviloiden tuntuu olevan vaikea menestyä, paitsi niiden muutamien kahvilaketjujen.

Suomalaisissa kahviloissa erityispiirteenä on se pannussa oleva, hyvällä lykyllä vain tunnin seisonut suodatinkahvi, joka on ajoittain melkoista myrkkyä. Eipä sillä, kyllähän sitä suomalaisena on tottunut juomaan, mutta ei se tietenkään ollut mikään sisäänheittotuote minulle, parempaa kahvia kun sai kotona. Suomalaisissa kahviloissa tyypillistä on melko usein myös itsepalvelu. Kahvi kaadetaan itse kuppiin, lisätään itse lisukkeet sekaan ja viedään itse pöytään. Ryystämisen lopetettua kuppi viedään itse siihen astiarullakkoon, hyvä ettei sentään tiskihommiin vielä joudu. Monet kerrat olen täällä kahviloissa yrittänyt tähyillä, että missähän se rullakko on, kunnes olen muistanut että nyt ei ollakaan Suomessa.

Uudessa-Seelannissa on turha etsiä suodatinkahvipannua kahviloista. Täällä kun kahviloiden kahvit valmistetaan jokainen käsityönä ja tuodaan suoraan pöytään. Siivouskin sujuu työntekijöiden toimesta. Kahviloissa on tarjolla yleensä vettä ilmaiseksi, meidän eräässä paikallisessa kahvilassamme on tarjolla aina sekä tavallista-, että kuplavettä, melkein luksusta. Paikallisilla on tapana usein hakea aamuisin kahvi mukaan kahvilasta, joka se taas luo turhaa jätettä. Useissa paikoissa onkin mahdollista saada kahvi mukaan omaan mukiin. Jotkin kahvilat ovat kokonaan luopuneet kertakäyttömukeista, esimerkiksi Port Hills -kukkuloilla oleva kahvila ei tarjoa enää lainkaan kertakäyttömukeja, koska ne päätyvät poikkeuksetta luontoon. Sen sijaan heille voi tuoda esillä olevaan kuppihyllyyn oman mukinsa säilöön, josta saa kahvit mukavasti hörpättyä tai mukaan aina käydessään.

Uudessa-Seelannissa on useita ketjukahviloita, jotka ovat nekin suosittuja. Joillain näistä ketjuista on käytössään oma asiakkaanpalkitsemisohjelma. Tällainen on esimerkiksi kahvikortti, johon saa leiman jokaisesta kahvista ja joka 10. kahvin saa ilmaiseksi. Samanlaisella periaatteella toimiva systeemi, kuin Suomessa joillain pizzerioilla. Miehelläni on käytössään erään kahvilaketjun pre-paid kahvikortti, johon voi ladata haluamansa summan rahaa etukäteen, kassalla riittää sitten vain kortin vilautus. Sama toimii myös puhelimeen ladatulla sovelluksella. Niin modernia.

Lincolnissa asuessamme on meillä ollut kaverini kanssa tapana käydä noin kerran viikossa aamukahvilla kylillä. Ja kyllä vaan meitä pikkukyläläisiä hemmotellaankin kahviloiden suhteen, täältä pienehköstä (noin 7000 asukkaan) kylästä löytyy varsinaisia kahviloita kokonaiset viisi kappaletta. Emme ole kaverini kanssa selvästikään ainoat, joden kahvihammasta kolottaa melko usein, kahviloissa kun tuntuu riittävän asiakkaita pitkin päivää. Esimerkiksi yksi kylämme kahvila on auki joka päivä klo 7-22 (paitsi sunnuntaisin klo 8-22). Usein kävelen iltalenkillä kahvilan ohi iltayhdeksän aikoihin ja joka kerta siellä istuu vielä useampi asiakas. Täkäläisillä tuntuu olevan tapana tavata kavereita nimenomaan kahviloissa, ei toisten kotona. Onhan se tietenkin stressittömämpää, kun ei tarvitse siivota vieraita varten, eikä leipoa pullaa.

Kahvilat ovat yleensä ympäristöltään viihtyisiä, mutta sisätiloissa istuessa saattaa meteli olla melko kova. Ihmiset tietenkin juttelevat vapautuneesti keskenään, mutta sen lisäksi kahvikoneet pitävät aikamoista melua jauhaessaan kahvipapuja. Välillä täytyy pinnistellä kaiken mökän yli kuullakseen mitä seuralainen yrittää puhua. Olen kuitenkin nauttinut tästä kahvittelusta ja uudenlaisesta kahvilakulttuurista todella paljon, toivottavasti saisin jatkettua kahviloissa kahvittelua myös Suomessa. Täytyy vaan ensin houkutella joku kaveri aina lähikylille, että päästään kahvilaan.

Sitten vielä kahvin hinnasta: kahvi on todella kallista Uudessa-Seelannissa! Riippuen tietysti vähän kahvista. Yleensähän paikalliset juovat ilmeisesti niitä erikoiskahveja myös kotonaan, tai sitten käyttävät Plunger-keitintä. Suodatinkeittimiä täällä ei juuri ole, paitsi tietysti meillä. Tänne muuttaessamme löysin tarjouksesta yhden suodatinkeittimen, siis kirjaimellisesti. Suodatinkeitin oli kaupan ainoa, myyjä kaivoi sen jostain hyllyn perältä, jossa oli ollut pölyyntymässä ties kuinka kauan. Muuttaessamme tänne, eräs englannissa asunut ystäväni ohjeisti, että älä sitten tarjoa vieraille suodatinkahvia. Enkä ole kehdannut tarjotakaan, paitsi suomalaisille vieraille, he sentään tietävät mitä saavat.

Koska Plunger-keitin käyttää samoja kahvipuruja kuin suodatinkeitinkin, löytyy puruja onneksi meidänkin keittimeen ihan kohtalaisesti. Tarjolla on useaa makua, kuten esimerkiksi hasselpähkinää, suklaata tai irish creamia. Paahto voi taas olla vaikka jamaikalaista-, ranskalaista tai italialaista. Kahvipurut ovat numeroitu tavallisissa kahveissa 1-5 välillä, 1 on miedoin ja 5 jo melko tujua. Meidän suomalaiseen makuumme 2 tai 3 on aika sopivaa. Plunger- ja suodatinkeittimeen myytävät purut myydään 200 gramman pusseissa. Yksi pussi maksaa noin $7-8 eli noin 4 - 4,60 euroa. Näillä hinnoilla suomalaisittain totuttu puolen kilon pakkaus maksaisi suomenrahassa noin 20 - 23 euroa. Mitäköhän kahvipaketti maksaa nykyään Suomessa? Pikakahvia täällä juodaan myös yleisesti joka paikassa, paitsi tietysti kahviloissa. Pikakahvi on vähän halvempaa, 200 grammaa pikakahvia maksaa halvimmillaan noin $4,50 (2,60 e).

Kahviloissa kahvi ei ole myöskään mitään halpaa. Keskikokoinen erikoiskahvikupponen maksaa yleensä jotain $4-8 välillä (2,30-4,60 e). Nyt ei ole kyllä mitään mielikuvaa myöskään siitä, että paljonko kahvi maksaa Suomen kahviloissa?

"Kahvi on hyvää aamulla ja sitten koko päivän"