Summa summarum; kaksiviikkoinen karanteenihotellissa

Meillä alkaa karanteeniaika täällä hotellilla vedellä viimeisiään, huomenaamulla aikaisin päästään terveystarkastuksen jälkeen ulos! Nyt voi tehdä jonkinlaista yhteenvetoa tästä erikoisesta pariviikkoisesta kokemuksesta eli tässäpä viimeinen postaus vielä täältä neljän seinän sisältä.

Siivoojaa kaivattaisiin

Kaksi viikkoa on perhanan pitkä aika, sen saimme huomata. Jonkinlainen päivärytmin ylläpitäminen ja pienten juttujen keksiminen päivän täytteeksi kuitenkin auttaa. Lapset jatkoivat koulutöitään minun ohjauksessani melko pian tänne saavuttuamme ja mies jatkoi omia töitään etänä. Aikamoista motivaation puutetta on ollut havaittavissa opiskelujen suhteen, tilanne on niin outo lapsillekin, ettei koulutehtävien tekeminen nyt oikein meinaa luonnistua. Olemme tehneet nyt sen verran kuin mitä kukakin pystyy keskittymään. Kunhan päästään asettumaan taas uuteen kotiin, niin täytyy kiriä sitten enemmän opiskeluissa.

Hoitajat käyvät ovella joka päivä mittaamassa kuumeen otsamittarilla ja kyselemässä oireista. He tulevat aina ennalta ilmoittamatta mihin aikaan päivästä tahansa. Useampana kertana olemme olleet vielä nukkumassa heidän pimpoitellessa ovella (täällä on huoneissa ovikello). Ilmeisesti eri aikaisilla terveystarkastuksilla yritetään välttää sitä, ettei kukaan saisi keploteltua esim. lääkityksen avulla itseään läpi tarkastuksista, näin voisin ainakin kuvitella. Hoitajien maskittomuutta olen välillä ihmetellyt. Ilmeisesti hoitajat saavat itse päättää pitävätkö maskia ja kaikki eivät sitä näköjään halua pitää.

Tämä parin viikon liikkumattomuus on jumittanut lihaksia, takareisi kramppaa, kuin olisin tehnyt rankempaakin treeniä, vaikka en olekaan. Vähälle on jäänyt minkäänlaiset jumpat, mutta siitä saan syyttää vain itseäni. Hotellin jatkuva ilmanvaihto on tehnyt ihosta ja limakalvoistani rutikuivia. Iho kutisee  sieltä täältä ja silmänympärystät punoittavat vielä normaalia enemmän, tehden minusta melko sairaan näköisen. Auringon valoakaan ei tänne huoneeseen juuri tule, saattaa silmiä hieman aristaa, kun vihdoin pääsemme ulkoilmaan.

Meillähän on hotellilla kaksi huonetta käytössä, josta toisesta on muodostunut perhehuone ja toisesta rauhallisempi soppi. Olemme miehen kanssa välillä vaihdelleet huonetta jossa vuorotellen nukumme. Tällöin toinen saa hetken hengähtää ja katsella rauhassa esim telkkaria, kun toinen on pienempien lasten kanssa. Itse olen saanut katseltua Netflixistä leffoja, eikun luurit päähän vaan (ettei vieressä oleva teini häiriinny) ja aah, rentoutus. Hotellikanavalta tulee 24/7 joogaa ja hotellilta saisi ostettua joogamatonkin. Jos olisin yksin, tulisi varmasti joogattuakin, nyt olen keskittynyt lähinnä siihen täydelliseen rentoutukseen. Miehen kanssa olemme seuranneet kahdestaan netistä Maajussille morsian ja Ensitreffit alttarilla -sarjoja, varsinaista parisuhdeaikaa.

Hotellissa on ollut mahdollista pesettää pyykkiä kahdesti asumisaikana. Viimeinen mahdollisuus pesettämiseen oli tosin jo kuusi päivää ennen täältä vapautumista, joten tämä hyöty jäi meiltä sitten käyttämättä. Ostin ensimmäisen ruokakauppatilauksen yhteydessä pyykinpesuainepaketin ja ajattelin pestä nyrkkipyykillä pientä pyykkiä. Pyykkiä on tullut kuitenkin niin vähän täällä ollessamme, että kaikki pyykki on hoitunut ihan näppärästi tällä systeemillä. On ollut ihan kiva, että päivisin on edes jotain tekemistä, kuten nyrkkipyykkäys, jota en juuri koskaan kotona harrasta.

Ruoka on... noh, ei mitään tyypillistä hotelliruokaa vaan selkeästi halvalla tehtyä. Vähän harmittaa tämä hävikki, jota meiltäkin tulee päivittäin, ruoka kun harvoin kelpaa perheen pienimmille. Aikuisten annoksetkin ovat todella runsaita, niiden täytyy tietenkin riittää kaikenlaisille syöjille. Olemme laittaneet liikoja ruokia jääkaappiin myöhempää syömistä varten, mutta mikron puute rajoittaa niiden myöhempää käyttöä. Tähän olemme kehittäneet, ei niin energiaystävällisen ratkaisun; hanasta tulee polttavan kuumaa vettä, joten vesihauteessa saa ruokaa uudelleenlämmitettyä edes hieman. 

Pizzapalan lämmitys menossa

Ruokatilaukset eivät ole aina menneet perille oikein ja keittiön kanssa niitä on selvitelty puhelimella jälkikäteen. Ikävää se on siinä vaiheessa, kun ruokaa tulee vain viidelle ja kaikilla kuudella on kuitenkin nälkä. Olen tilaillut kaupasta ruokaa hätävaraksi, joten alun hämmennyksen jälkeen tällaiset kömmähdykset eivät ole enää haitanneet. Itselleni kiloja on vatsan turvotuksestä päätelleen tullut jo monta, suonet saattavat samoin olla melkoisen tukossa kaiken tämän rasva- ja kolesterolipitoisen ruoan jälkeen. Hyvä puoli tietenkin on se, ettei tällaista ruokaa tee ihan vähän aikaa mieli, jatkossa pystyy taas panostamaan enemmän siihen ruoan terveellisyyteen. Ja jottei ihan mene pelkästään ruoan morkkaukseksi, ainakin curry on ollut hyvää, samoin salaatit!

Esimerkki aamupala: pari uppomunaa, tomaattisosetta ja uppopaistettuja leivitepuikkoja, joissa sisältö on pelkästään sitä leivitettä. Onhan tietysti kalapuikkojenkin maistuvin osa sitä leivitettä. Lisäksi on tosi suolainen pasteija ja oho, omena!

Lasten lounas; tortillarullan välissä porkkanasosetta joka maistui muovailuvahalle. Jäi itseltänikin syömättä. Pohjalla vettyneitä pähkinöitä ja rusinoita.

Ruokien allergiamerkinnät olivat välillä hämääviä. Onkohan tämä sopiva pähkinäallergiselle vai ei?

Hotelli ihanasti muisti välillä meitä asukkaita. Puolivälissä karanteenia saimme karkkipussin ja nyt lopussa kiikuttivat aikuisille pienet pullolliset kuohuvaa ja lapsille muffinssit.

Toinen testaus meillä oli karanteenin 11. päivänä. Testaukseen jouduimme kulkemaan kiertoreittiä, koska yksi käytävä olikin suljettu, luultavasti uusi lastillinen asukkaita oli tulossa. Itse testaukseen päästiin tällä kertaa suoraan, ei tarvinnut jonottaa ja katsella muiden dramaattisia kohtauksia. Testauspisteellä oli hoitajia kymmenkunta, ainakin oli riittävästi henkilökuntaa. Testauspisteen hoitajilla on asianmukainen varustus, kaikilla on maski, visiiri, myssy ja suojatakki päällään. Testi meni tälläkin kertaa nopeasti ja nyt se ei enää jännittänyt, kun tiesi jo mitä oli odotettavissa. Täytyy kyllä kehua meidän lapsiamme, kukaan ei inahdakaan testiä otettaessa, on ne tosi reippaita. Vastaukset pitäisi tulla 1-2 vuorokaudessa, tosin edellisiäkään vastauksia testeistä emme koskaan saaneet. Jos testi olisi kuitenkin ollut positiivinen, olisimme siitä varmasti kuulleet. Positiivisethan siirretään sinne varsinaiseen karanteenihotelliin.

Täältä ulos päästessämme tulisi meillä olla osoite, jonka voimme viranomaisille ilmoittaa. Ilmeisesti heidän täytyy pystyä seuraamaan karanteenista vapautuneita, jotta voivat tarvittaessa jäljittää tartuntaketjuja. Meillä ei ole asuntoa valmiina odottelemassa ja asunnon metsästys alkaa kunnolla vasta täältä päästyämme. Koska suunnitelmamme ovat olleet hyvinkin avoimia, on viranomainen soitellut joka toinen päivä ja kysellyt osoitteen perään. Suunnitelmamme on täällä ollessa onneksi selkiytynyt ja alkuviikosta meillä oli antaa jo alustava matkasuunnitelma viranomaisille. Täältä päästyämme lähdemme välittömästi köröttelemään kohti Eteläsaarta.

Sitten vähän siitä henkisestä puolesta. Eristettynä oleminen ja liikkumattomuus tuntuu voimistavan tunteita. Parin viikon maailmasta eristäminen vieraassa paikassa on outo kokemus. Vangeilla eristämistä käytetään rangaistuksena ja tuntuuhan se olevan ihan tehokas keino. Meillä on ollut onneksi koko perhe kasassa, joten tämä aika on ollut ehkä helpompaa kuin yksin. Vaikka toisaalta sitten taas kellään ei ole ollut mahdollisuutta edes pieneen yksinoloon, joka on ainakin itselleni tärkeää. Koko ajan joku on iholla ja seinät ovat ajoittain tuntuneet melko pieniltä parin aktiivisen lapsen kanssa. Konflikteilta ja mielialavaihteluilta ei olla vältytty.

Itselläni ajatukset ovat tämän kokemuksen jälkeen entistä sekavammat eikä median ja somen seuraaminen asian tiimoilta ainakaan yhtään helpota. Tämä tilanne ja rajoitukset ovat jakaneet ihmisiä kahteen leiriin ja äänenpainot ovat aika kovia. Puhutaan "heistä" ja "meistä", varsinkin maahan palaavat asukkaat tuntuvat olevan alinta kastia. Äänekäs joukko kannattaa nykyistenkin rajoitusten tuntuvaa koventamista Australian tyyliin. Samoin Pohjoissaartelaisten liikkumista Eteläsaarelle halutaan rajoittaa. Eteläsaarella kun ei ole tartuntoja, toisin kuin Pohjoissaarella. Toisaalta sitten taas on niitäkin, jotka kannattavat rajoitusten höllentämistä. Viereisellä aukiolla on ollut viikonloppuisin mielenosoituksia pääministeriä kohtaan jossa on kovin sanoin arvosteltu rajoituksia ihmisoikeuksia loukkaavana. Tätä maailman taantumista on ollut aika huolestuttavaa seurata. Nähtäväksi jää vielä se, miten meihin suhtaudutaan, kun pääsemme täältä pois. 

Uudessa-Seelannissa on nyt nähty, että maan sulkeminen ei ole eliminoinut virusta, vaan se on lähtenyt uudelleen leviämään. Tartuntalähteestä ei ole vielä tietoa, mutta ilmeisesti virus ei ole saapunut maahan palaavien ihmisten mukana, vaan on kulkeutunut eri reittiä. Itse en ole ollenkaan varma siitä, onko maan sulkeminen ja ihmisten näin totaalinen eristäminen se paras keino taistella tätä virusta vastaan. Alan kannistua ajatukselle, että yrittäisimme oppia elämään tämän viruksen kanssa, kuten Suomessa on aika pitkälti tehty. Mielestäni keskustelu ja pohdinta asian tiimoilta on tervetullutta, mihinkään toimimattomaan malliin ei pidä tyytyä. Vaikka tuskin tähän mitään yhtä ja ainoaa oikeaa ratkaisua löytyykään.

Ulkona on kevät

Karanteenihotellista kuulumisia

Saavuimme Aucklandin keskustassa sijaitsevaan karanteenihotelliimme torstai-aamupäivällä. Oikea termi olisi ilmeisesti eristyshotelli, karanteenihotelliin siirretään sitten jos täällä ollessa sairastuu. Puhun kuitenkin nyt karanteenihotellista, kun se kuulostaa jotenkin kivemmalta. Toivottavasti ei jouduta kuitenkaan siihen oikeaan karanteenihotelliin. 

Hotellin eteen parkkeerattuamme bussiimme nousi ensin terveysviranomainen kertomaan karanteeniajasta ja säännöistä. Hotellissa on paikalla poliisi, armeijan henkilökuntaa sekä terveysviranomainen ja sairaanhoitajia ympäri vuorokauden. Todella turvallinen olo täällä kyllä on. Homma tuntuu olevan tyypeillä hyvin hanskassa.

Näkymä hotellin käytävältä

Bussibriiffauksen jälkeen pääsimme nousemaan bussista perhekunta kerrallaan. Tunnistimme ensin hotellin ulkopuolella olevasta laukkukasasta omat laukkumme, jotka raamikkaan näköiset miehet nostivat rullakkoon ja kuskasivat ne myöhemmin ovellemme. Sen jälkeen armeijapukuiset miehet ohjasivat meidät jonottamaan armeijan virkailijan luo, joka otti tietomme ylös, kertoi käytännön asioista sekä antoi meille huoneemme. Saimme käyttöömme kaksi normaalikokoista huonetta, koska hotellilla ei ollut antaa käyttöömme isoa perhehuonetta. En tiedä onko täällä edes sellaista. Omassa huoneessa pitäisi pysytellä ja liikuskelua yleisissä tiloissa välttää. Aina huoneesta poistuessa tulee käyttää maskia, samoin jos joku tulee koputtamaan ovelle. Toisiin täytyy pitää 2 metrin etäisyys ja esimerkiksi samaan hissiin ei saa vieraiden kanssa mennä. Hotellilla on pieni aidattu ulkoilualue, jossa saa välillä käydä tuulettumassa. Toisten huoneisiin ei saa mennä ja omassa "kuplassa" täytyy pysytellä. Täällä puhutaan omasta kuplasta (own bubble) jolla tarkoitetaan sitä omaa perhettä tai lähipiiriä.

Ensimmäisen virkailijan jälkeen meidät ohjattiin jälleen sairaanhoitajan haastatteluun. Hän kartoitti terveystilan, sairaudet, lääkitykset, allergiat yms. Nyt ei mitattu enää kuumetta. Sairaanhoitaja kertoi, että hän tarkistaa joka päivä meidän terveydentilamme joko puhelimitse tai käymällä ja että koronatestaukset tapahtuvat 3. ja 12 karanteenipäivinä. Tämän infon jälkeen pääsimmekin vihdoin huoneisiimme. Ja maski pois, aaahhh!

Meidän kaksi huonettamme ovat ylimmässä kerroksessa käytävän perällä, omassa pienessä kulmauksessaan vierekkäin. Me saamme liikkua huoneiden välillä vapaasti, koska olemme tietenkin samaa kuplaa. Kaksi huonetta antaa yllättävän paljon vapauden tunnetta. Jos toisen huoneen seinät alkavat kyllästyttämään, voi mennä välillä toiseen huoneeseen. Huoneet ovat ihan kelpoisia, tavallisia hotellihuoneita, joissa kummassakin on kaksi kahden hengen sänkyä ja siisti iso kylpyhuone ammeineen. Huoneen varustukseen kuuluu mm. tv, jääkaappi, vedenkeitin ja joitain astioita. Lisäksi on pikakahvia ja teetä sekä maitoa. Alakerran kahvilatiskiltä saa käydä ostamassa parempaa kahvia päivisin. Siivouspalvelua täällä ei ole tänä aikana, joten astiat täytyy tiskata itse ja roskat viedä aina oven ulkopuolelle odottamaan noutoa. Petivaatteet ja pyyhkeet vaihdetaan vain tarvittaessa (itse) ja pesulapalvelua saa käyttää kaksi kertaa tämän kahden viikon aikana. Imuria saa tilata tarvittaessa myös respasta, imurointi suoritetaan tietenkin itse. En kyllä ajatellut vaivautua.

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta

Hotellihuone

Koska täällä ei päivisin tapahdu mitään, on ruoan odottelu ja sen tulo yleensä päivän kohokohta. Ruoka toimitetaan oven ulkopuolelle kolme kertaa päivässä ja se tilataan etukäteen aina kolmeksi päiväksi kerrallaan kännykkäsovelluksen kautta. Aikuisten ja lasten aterioiden menu on erikseen ja aikuisilla on useita eri vaihtoehtoja, joista saa valita mieleisensä aterian, lasten vaihtoehdot ovat hyvin rajoitetut. Ruoka on varmasti se, josta valitetaan eniten näissä karanteenihotelleissa. Kaikki muut puitteet vielä menee, mutta jos ruoka on kökköä, niin se on jo sietämätöntä. Ensimmäisenä päivänä muistin, että eihän täällä syödä kahta lämmintä ateriaa päivässä ja se varsinainen ateria tulee vasta illalla klo 18-20 välillä. Ruoka ei myöskään varsinaisesti täytä mitään ruokaympyrän vaatimuksia. Meillä lapset jäävät usein nälkäiseksi ruoan jälkeen, koska se ei ole ihan suunmukaista. Minulle kyllä menee kaikki enkä ole mitenkään nirso minkään suhteen. Saattaakin jokunen kilo tarttua mukaan tämän ei niin terveellisen ruoan vuoksi.

Hotellille saa vapaasti tilata lähikaupoista ruokaa ja muuta tarviketta omalla kustannuksella. Ostokset toimitetaan alakertaan, josta ne sitten käydään itse hakemassa. Olemme tilanneet nyt kerran lähikaupasta lisämurkinaa ja täytyy varmasti jatkossakin tilata ainakin silloin tällöin. Tilasimme samoin nuorimmaiselle heti ensimmäisenä päivänä uuden tablettitietokoneen sen kadonneen tilalle. Alkoholia sen sijaan ei saa kaupoista tilata, mutta sitä voi ostaa hotellin kautta, kalliimmalla hinnalla tietenkin. Alkoholin käyttöä seurataan ja sitä saa tilata vain tietyn määrän kerrallaan. 

Tämän päivän lounas

Hoitajat käyvät päivittäin mittaamassa kuumeen otsamittarilla ja kyselevät mahdollisista oireista. Kaikki on ollut meillä vielä kunnossa. Tänään pääsimme / jouduimme ensimmäiseen koronatestaukseen. Alakerrasta soittivat ja pyysivät tulemaan testauspisteelle. Olipa hienoa päästä ihan alakertaan asti! Sitten jonotettiin ainakin parikymmentä minuuttia kylmässä. Hotellin yleiset tilat pidetään jostain syystä kylmänä, saman huomasin jo lentokentällä ja meillä oli nyt päällä vain lyhythihaista. Vieressä istuva hoitaja soitteli koko ajan puhelimella huoneisiin ja pyysi asukkaita tulemaan testaukseen. Ilmeisesti asukas, jolle hoitaja juuri soitti, ei olisi tulossa vapaaehtoisesti testaukseen, joka on kuitenkin tavallaan pakollinen. Hoitaja kertoi asukkaalle, että jos testaukseen ei suostu vapaaehtoisesti, joutuu olemaan karanteenihotellissa vielä toiset kaksi viikkoa, oletettavasti omalla kustannuksella. En ihan tarkkaan kuullut tulisiko siitä muuta sanktiota. 

Meidän edellämme oli mies, joka ei tuntunut oikein ymmärtävän englantia. Hän meni juuri meitä ennen testiin ja testiä otettaessa oli ilmeisesti pistänyt kunnolla hanttiin ja oli käyttäytynyt huonosti hoitajaa kohtaan. Kohta tulikin armeijan miehiä sekä poliisi selvittelemään tilannetta. Mies näytti elekielellä ja yritti myös selittää, että hoitaja yritti työntää jotain nenään. Ei ollut ilmeisesti tykännyt ajatuksesta. Tämän spektaakkelin seuraaminen ei juuri meidän jännitystämme helpottanut. Täytyy sanoa, että myötätuntoni on hoitajien puolella, ei ole helppo homma heilläkään. 

Pitkän odotuksen jälkeen mekin pääsimme vihdoin testauspisteelle. Etukäteen saamassamme infolappusessa oli kerrottu, että testi otetaan joko nenästä tai nielusta. Meiltä kaikilta se otettiin nenästä eikä valinnanvaraa ollut, ehkä ihan pieniltä lapsilta otettaisiin testi nielusta. Lapsilta testin otto kesti vähemmän aikaa ja sitä ei otettu niin syvältä kuin aikuisilta. Eipä se mukava ollut, mutta kyllä sen ihan hyvin kesti meistä jokainen. Yhdeksän päivän päästä sitten seuraava testi.

Karanteenissa olo on sujunut tähän asti meiltä oikein hyvin ja olemme olleet tyytyväisiä miltei kaikkeen. Tosin aika monta päivää on vielä edessä, saas nähdä koska seinät alkavat kaatua päälle ja tulee pakottava tarve alkaa juosta maratonia. Karanteeniaika on meille kokonaan ilmainen, joka on aivan fantastista. Vaikka kyllä mietityttää, että miten valtiolla voi olla varaa tällaiseen. Eikä sillä tietenkään olekaan.

Hotellihuoneessa on tällainen valokatkaisija. Ajattelin että täällä on jossain meikkaushuone ja tästä saa siihen valon. Aikani tätä räpläsin ja etsin sitä meikkaushuonetta, kunnes mies osasi kertoa, että se on itse asiassa merkkivalo siivoojalle, jotta tietää tulla siivoamaan huonetta 😄 Nyt tälle ei ole kyllä mitään käyttöä, kun siivooja ei tule, eikä naamakaan ole nähnyt meikkiä päiviin.

Perillä!

Eilen aamulla laskeuduimme vihdoin Aucklandiin. Lentokentältä meidät ajettiin bussilla tänne karanteenihotelliin, jossa vietämme seuraavat 14 vuorokautta. Hotellista ja karenteeniajasta kerron lisää toisessa postauksessa, nyt ensin sananen siitä miten lentomatkustus sujui näin pandemia-aikana.

Matkamme kohti Uutta-Seelantia starttasi tiistai-iltapäivällä. Maskit laitoimme päälle heti lentokentälle astuessamme ja pidimme niitä aina karanteenihotellille ja omaan huoneeseen saapumiseen asti, eli sellaiset 47 tuntia! Maskin käyttöön kyllä tottui nopeasti, eikä se ollut lainkaan hankalaa. Maskin sai ottaa syömisen ajaksi pois ja välillä piti tietenkin muistaa vaihtaa sitä. Matkalla näimmekin kaikenlaisia variaatioita maskin käytöstä ja myös erilaisia maskeja. Jotkut pitivät maskia vain suun edessä, toisilla oli maskin lisäksi myös visiiri. Olipa lentokoneessa eräskin matkustaja pukenut edellisten lisäksi vielä sadetakinkin!

Helsinki-Vantaalla tapasimme matkakumppanimme, joka oli palaamassa kotiinsa Uuteen-Seelantiin ja oli yksin liikenteessä. Helsingissä koneeseen noustessamme tuli ensimmäinen pientä hikeä nostattava tilanne. Lentokentän tietojärjestelmä kun alkoi jostain syystä herjaamaan kohdallamme, eikä olisi päästänyt meitä koneeseen. Olimme kyllä etukäteen syöttäneet matkan järjestäneen lentoyhtiön sivuilla viisumien numerot ja kaikki tietomme, niinkuin pitikin. Uuteen-Seelantiin ei pääse matkustamaan nyt muut kuin kansalaiset ja oleskeluluvan omaavat ihmiset, joten lentoyhtiö tarkastaa etukäteen kaikilta, että heillä on lupa saapua maahan. Lähtöportilla kaksi virkailijaa ihmettelivät tilannetta, kunnes vidoin toinen virkailija huomasi järjestelmän herjaavan osoitettamme, joka oli Suomessa eikä Uudessa-Seelannissa. Ilmeisesti lentokentän järjestelmä vaatii osoitteen olevan maassa jonne on lentämässä, vaikka maahanmuuttoviranomaiset eivät tätä vaadikaan. Virkailijat tarkastivat vielä viisumimme ja ohittivat sen jälkeen tietokoneen systeemin ja päästivät meidät sitten matkaan.

Koska lentomme kulki Lontoon kautta, tuli kaikilla matkustajilla olla etukäteen täytettynä terveysselvitys. Olimme lukeneet ilmeisesti hieman huolimattomasti netistä tästä ja oletimme, ettei meidän tarvitsisi kaavaketta täyttää, koska vaihdoimme vain konetta Lontoossa. Väärin! Lähtöportilla virkailija käski täyttämään lennolla terveysselvityksen kaikilta ja näiden tulisi olla täytettynä ennen lennon laskeutumista Lontooseen, tai sakkoa olisi tiedossa. Tuttu kotimainen lentoyhtiö ei tietenkään tarjoa ilmaista nettiä koneessa, joten ensin täytyi ostaa muistaakseni 7 euroa maksava nettiyhteys, jotta pääsimme täyttämään terveysselvitykset. Tätä maksullista nettiä muuten kommentoi eräs takanani istuva brittiläinen herrasmies melko äänekkäästi ja kovasanaisesti. Sai siinä koko lentoyhtiökin kuulla kunniansa. Enkä ihmettele.

Ensimmäinen lento oli siis Lontooseen ja kone oli aivan täynnä. Lontoossa meillä oli vaihtoaikaa alunperin vain tunti ja 15 minuuttia. Lento oli kuitenkin puoli tuntia etuajassa, jonka vuoksi meillä olikin ihan hyvin aikaa etsiä oikeaa lähtöporttia. Lento lähti onneksi samasta terminaalista kuin mihin Helsingin lento laskeutui, mutta silti oikealle portille oli käveltävä parinkymmenen minuutin matka. Turvatarkastuksessakin menee meillä aina aikaa. Ennen seuraavaan koneeseen nousua jokaiselta mitattiin kuume otsamittarilla. En tiedä olisiko matka jäänyt sikseen, jos olisi lämpöä jollain ollutkin. Onneksi oltiin terveitä. 

Lento Lontoosta Hong Kongiin lähti alkuillasta ja kesti noin 11 tuntia, alkuperäisen 12 tunnin sijaan, olisko ollut myötätuuli tai vähän lyhyempi lentoreitti. Kone ei ollut aivan täynnä, noin neljäsosa paikoista oli tyhjiä. Meidän edessämme istui kuitenkin perhe, jonka taaperoikäisellä lapsella oli kamalan kuuloinen yskä, eikä niin pieni tietenkään käyttänyt maskia. Perheen äitikin tuntui olevan kovassa nuhassa, hän piti maskia välillä vain suun edessä, välillä ei ollenkaan. Mietin että mitenköhän he olivat koneeseen päässeet, kunnes näin heidän antavan nestemäistä lääkettä lapselle. Ihmettelin myös, ettei koneen lentoemännät mitenkään puuttuneet kenenkään maskittomuuteen. Ajattelin, että ihme on, jos ei tämän reissun jälkeen meillä kaikilla ole korona. Huomasin itsestäni kuoriutuvan toisten kyttääjän ja paheksujan. Lentomatkustus tuo toisista pahimmat puolet esiin.

Hong Kongiin laskeuduttiin siis tuntia suunniteltua aiemmin. Koneesta noustessamme kaikilta mitattiin jälleen lämpö otsamittarilla, edelleen olimme terveitä. Vaihtoaikaa meillä jäi ruhtinaalliset 5 tuntia. Kentällä oli melko tyhjää, jotkin kaupat olivat auki, suurin osa oli kuitenkin kiinni. Matkustajat ohjattiin odottelemaan lentoa omalle lähtöportille, turhaa liikkumista kentällä tuli välttää. Siinä odotellessa huomasimme, että nuorimmaisen upouusi tablettitietokone, joka oli ostettu matkaa varten, oli jäänyt edelliseen lentokoneeseen. Harmitus oli tosi suuri, etenkin nuorimmaisella. Ja myös minulla, olin ilmeisesti tarkistanut huonosti penkin ja edessä olevan tuolin pussukan ja minun mokahan se oli. Rahallinen menetys ei ollut järin suuri, mutta toisen harmituksen näkeminen tuntui kyllä syvällä rinnassa. 

Mies kävi kysymässä ensin palvelutiskillä josko tablettitietokonetta olisi mahdollista vielä löytää. Palvelutiskiltä henkilö soitti suoraan jonnekin, ilmeisesti siivousosastolle, mutta siivouksen yhteydessä tablettitietokonetta ei oltu löydetty. Niin varmaan! Jos joku sen olisi löytänytkin, niin ei varmastikaan siitä raportoisi eteenpäin. Tässä vaiheessa manasin jo koko lentoyhtiön, vaikka eihän se heidän vikansa ollut, jos joku siivousfirmassa olisi epärehellinen. Seuraavaksi mies soitti lentoyhtiön asiakaspalveluun. Sieltä selvisi, että lentokone oli vielä kentällä ja asiakaspalvelija lupasi selvittää josko jonkun olisi mahdollista käydä vielä tarkistamassa meidän paikkamme lentokoneesta. Meillä oli vielä muutama tunti odottelua lentokentällä ennen seuraavan lennon lähtöä, joten ehtisimme tabletin vielä saamaan, jos joku sitä ehtisi käydä vielä etsimässä. Seuraavaksi oli vuorossa odottelua vähän surullisin mielin. Mies kävi vielä kysymässä palvelutiskillä kuulumisia, mutta ilmeisesti kukaan ei ollut tablettia enää etsinyt, joten se siitä.

Kun nousimme seuraavaan koneeseen, meinasi tulla itku. Varmasti kadonneella tabletilla ja sen mukanaan tuomalla harmituksellakin oli osansa asiaan, mutta etenkin tutun uusiseelantilaisen lentokoneen näkeminen ja lentoemäntien aksentin kuuleminen tuntui niin tutulta ja ihanalta. Nyt alkoi tuntua siltä, kun palattaisiin kotiin!

Lento Hong Kongista lähti jälleen alkuillasta paikallista aikaa ja kesti reilu 10 tuntia. Edelliseen lentoon verrattuna palvelu oli useamman asteen parempaa, kuten osasin jo odottaakin. Ei sillä että edellisessäkään olisi mitään vikaa ollut, mutta kyllä kiwit osaavat tämän palvelun ja ystävällisyyden muita paremmin. Lennolla oli melko väljää, arviolta kolmasosa paikoista oli tyhjiä. Edellisellä lennolla en ollut saanut nukuttua yhtään enkä saanut tälläkään lennolla. Tämän seurauksena päätä alkoi jo jomottamaan. 

Laskeuduimme Aucklandiin ennen aamukahdeksaa. Edessä oli ensin jonottelua hoitajan haastatteluun. Hän kyseli nykyisestä terveydentilastamme, lääkityksistä, aikaisemmista lääkärikäynneistä yms. ja mittasi vielä lämmön kaikilta korvamittarilla. Seuraavana oli luvassa passien tarkastus ja laukkujen nouto hihnalta, joku olikin nostanut ne jo odottelemaan hihnan viereen, olimme viimeisiä koneestamme. Sen jälkeen oli luvassa vielä biosecurity check, eli meidän piti muistella virkailijalle, mitä olimmekaan pakanneet mukaan laukkuihimme tuliaisina. Ongelmia meinasi aiheuttaa pesto, jonka olin pakannut Suomessa vielä mukaan. Kyseessä oli suomalainen uutuuspesto, joka oli tehty nokkosista, en muistanut millään mikä on nokkonen englanniksi ja yrttejähän ei maahan saisi tuoda. En kyllä tiedä onko nokkonen yrtti? Onneksi Google translate auttoi ja saimme pestolle hyväksynnän. Virkailijan haastattelun jälkeen laukut vielä läpivalaistiin, jossa kyseinen pestopurkki herätti jälleen kyselyjä. Ensi kerralla jätän kyllä sen peston kotiin!

Vaelsimme läpi aution lentokentän ovelle asti, jossa henkilö tarkasti jälleen passit ja kertoi mihin hotelliin olivat meitä viemässä. Kysyi vielä, että käykö tämä hotelli. Mietin, että mitäs jos meille ei olisi käynytkään, olisivatko järjestäneet meille sitten toisen hotellin? Olimme kuitenkin lepsulla tuulella ja kelpuutimme hotellin. Bussi odotteli terminaalin edessä, laukut nostettiin kyytiin ja matka alkoi kohti hotellia. Hotelli on aivan Aucklandin keskustassa, joten saimme nauttia bussimatkan ajan maisemista. Taas alkoi itkettämään, kun katselin matkalla puita ja kukkuloita. Voi miten onkin ollut näitä maisemia ikävä! Ihana olla täällä taas!

Viikon päästä lähdetään taas!

Viikko lähtöön! Meidän elämässämme on tällä hetkellä niin monenlaista myllerrystä ja menoa, että hitaampia voisi jo heikottaa. Rauhallisen kesän jälkeen syksy saapui vaativana ja tuleva lähtö Uuteen-Seelantiin on pitänyt sekin kiireisenä.

Poikamme aloittivat koulut täällä Suomessa ja kävivät sitä puolitoista viikkoa. Tästä viikosta lähtien he jäivät kotiin ja heidän opiskelunsa jatkuukin tämän syksyn kotikouluna. Saimme koulusta mukaan heidän oppikirjansa ja opetusvastuu siirtyi (jälleen) minulle. Mitähän tästäkin oikein tulee... Minä taasen sain viime viikolla tiedon, että opiskeluihini liittyvät kaikki harjoittelut ja tehtävät on hyväksytty, todistus tulee perästä postilla. Uusi tittelini on nyt suntio!

Tämän viimeisen viikon vietämme siis kotona karanteenissa, Suomessa on flunssakausi alkamassa ja koronakin taas nostaa kierroksia. Me yritämme välttää nyt kaikkia viruksia, ettei matkustus jäisi ainakaan omasta, tai esim. luokkakaverin sairastumisesta kiinni. Sehän vasta kivaa olisi, jos luokassa joku sairastuisi ja koko luokka määrättäisiin karanteeniin. Se siitä lennosta sitten.

Viikonloppuna juhlimme poika 2 rippijuhlia, jotka oli siirretty alkukesästä syksyyn. Tietysti tähän mennessä korona oli ehtinyt jo uudelleen aktivoitua ja rajoitteet tulivat jälleen päälle reilu viikkoa ennen konfirmaatiota. Vieraita sai tulla kirkkoon rajoitetusti eikä kummit päässeet siunaamaan nuorta alttarille. Joka tapauksessa, konfirmaatio oli kaunis ja oma nuori komea valkoisessa albassaan. Konfirmaatiossa sattui olemaan vielä sama pappi, joka aikoinaan pojan kastoikin, mukava jatkumo.

Rippikakku

Niin paljon on ollut tekemistä ja miettimistä, että olen itse ollut aivan puhti pois. On vaikea saada mistään kiinni tai mitään aikaiseksi. Pakkaaminen on jäänyt kokonaan tälle viimeiselle viikolle ja se tuntuu yhtä riemukkaalta kuin tervanjuonti. Pakko aloittaa se, tänään! Pieni epävarmuus leijuu koko ajan lähtömme yllä, tilanne kun elää jatkuvasti. Uudessa-Seelannissa korona lähti uudelleen leviämään ja maa on jälleen poikkeustilassa. Tilanne ei ole vielä onneksi niin paha kuin naapurisaarella Australiassa, jonne pääsy on tällä hetkellä miltei mahdotonta, kuten Anu Life in english -blogissaan kirjoittaa. Onneksi meidän lentomme ei kulje Australian kautta.

Tämän sekavan tilanteen keskellä vatsanpohjassa tuntuu kuitenkin sellainen pieni kutkuttava tunne, odotus tulevasta. Maiseman vaihdos tuntuu ihan tervetulleelta, vaelteleva mieleni kun tarvitsee ärsykkeitä ja muutoksia riittävän tiiviiseen tahtiin. Toivoisin kuitenkin, että maailman tilanne olisi normaali, olisi ihana pystyä nauttimaan tästä muutoksesta vapaasti.

Odotan siis varovaisen innostuneena Uuteen-Seelantiin pääsyä. Kaipaan jo sitä kieltä, makuja, tapoja, ihmisiä, niitä maisemia, ihan kaikkea! Todella kaksijakoisin mielin siis uutta kohti. Seuraava päivitys tulee toivottavasti sitten jo Uudesta-Seelannista hotellikaranteenista. Pidetään peukut pystyssä!

Lentomatkustus on yllättävän kallista

Lentoliput Uuteen-Seelantiin varattiin reilu viikko sitten ja lentojen pitäisi lähteä kuukauden päästä. Meillä on yhteensä kolme lentoa, joilla lennämme Aucklandiin. Aikaisemmin tällä viikolla saimme lentoyhtiöltä sähköpostin, jossa keskimmäistä lentoamme aikaistettiin hieman. Nyt ensimmäisen ja toisen lennon välille jää vaihtoaikaa 1h 15 min. Siinä ajassa pitäisi toiselle lennolle kuitenkin ehtiä, koska lennot lähtevät samasta terminaalista. Eli kaikki vielä ihan hyvin tässä vaiheessa.

Lennoille saamme seuraksi erään neidon, joka on palaamassa myös Uuteen-Seelantiin. Yhdessä on turvallisempi matkustaa, varsinkin näillä vaihdoilla, kun on useampi henkilö suunnistamassa. Kiva jos saamme jeesattua!

Kun sain tietää tästä ensimmäisestä lennon muutoksesta, aloin tarkastamaan lentoyhtiön sivuilta toisen ja kolmannen lennon väliin jäävää aikaa, joka nyt siis pidentyi. Yllättäen koko viimeistä eli kolmatta lentoa ei enää löytynytkään lentoyhtiön aikataulusta. Aikani tätä tuskailin ja ihmettelin miehelle, joka sitten otti luurin käteen ja soitti lentoyhtiöön asiaa tarkastakseen. Lentoyhtiön kyllästynyt asiakaspalvelija kuitenkin vahvisti miehelle, että lentoyhtiö ei lennäkään juuri nyt Uuteen-Seelantiin, ei ainakaan ennen syyskuun loppua. Tästä ei meille ollut tullut minkäänlaista tietoa. Asiakaspalvelija ohjasi meitä joko siirtämään lentojamme kuukaudella tai perumaan kokonaan lentomme ja varaamaan lennot joltain toiselta lentoyhtiöltä. Melkoista asiakaspalvelua... Lentoja peruessa niitä rahoja vaan joutuu odottelemaan tosi pitkään, ei meillä ole sellaiseen aikaa tai edes varaa. Mielellään sumplittais tämä nyt heti nykyisen lentoyhtiön kanssa. Mä kyllä niin arvasin, että jotain vastoinkäymistä tulee kuitenkin vastaan, mutta että jo nyt!

Mies pyysi kuitenkin asiakaspalvelijaa kohteliaasti siirtämään meidän puuttuvan viimeisen lentomme toisen lentoyhtiön lennolle. Puhelimen päässä oleva asiakaspalvelija väitti, että mitään toisia lentoja ei ole. Me kuitenkin tiesimme, ettei tämä pidä paikkaansa, koska seuraksemme tuleva neito oli juuri samana päivänä varannut lennot, jonka viimeisen lennon operoi tämä toinen lentoyhtiö. Mies kertoi lennon tarkan numeron asiakaspalvelijalle, joka lähtikin sitten tarkastamaan asiaa ja tarkastikin sitä tooodella pitkään. Pitkän odotuksen jälkeen asiakaspalvelija löysi kyseisen lennon, mutta ei kuulemma pystynyt varaamaan meille siihen paikkoja. Asiakaspalvelija oli sitä mieltä, että tämä toinen lentoyhtiö oli blokannut muita lentoyhtiöitä varaamasta paikkoja heidän lennoilleen. Mies pysyi kuitenkin järkähtämättömänä ja pyysi rauhallisesti asiakaspalvelijaa tarkastamaan lennon vielä uudelleen ja yrittämään varausta toisen kerran.

Jälleen todella pitkän odotuksen jälkeen asiakaspalvelija kertoi meille ilouutisen; hän saisikin varattua meille paikat toisen lentoyhtiön lennolle. Toinen lentoyhtiö salli paikkojen varaamiset vain maksimissaan 4 henkilölle per varaus (tämä oli se ongelma, jonka vuoksi hän ei saanut aikaisemmin varattua meille paikkoja) ja asiakaspalvelija joutui jakamaan meidät kahteen ryhmään. Toisessa ryhmässä on nyt sitten minä ja mies ja toisessa kaikki meidän 4 lastamme! Jännä nähdä miten meidät laitetaan istumaan sille viimeiselle lennolle, saadaankohan miehen kanssa istua koko matka ihan kaksistaan! 😄 Onneksi yksi lapsistamme on jo täysi-ikäinen, jotta saa laillisesti matkustaa muiden lastemme kanssa holhoojana, jos oikeasti näin käy.

Tästä lentojen uudelleen järkkäilystä ei tietenkään ihan ilmaiseksi selvitty, ennestään kalliisiin lippuihin tuli sellainen reilun 2600 euron lisämaksu. Että kyllä tämä lentomatkustus on yllättävän kallista! Harmittaako? Yllättävän vähän kuitenkin. Puhelun jälkeen olimme lähinnä iloisia ja helpottuneita, että saimme paikat viimeisellekin lennolle. Vaikka kyllähän tämä tietenkin tuntuu turhan paljon meidän jo ennalta rajoitetussa budjetissamme. Mutta kun on vähän niin kuin pakkorako päästä juuri nyt sinne maapallon toiselle puolelle, niin ei auta valittaa. Vielä täytyy jännittää kuukausi näitä lentoja, saan varmaan vatsahaavan tästä kaikesta stressaamisesta.

Liput varattu - Uusi-Seelanti odottaa!

Pitkästä aikaa taas omaa päivitettävää ulkosuomalaisaiheeseen; Me olemme nimittäin palaamassa syksyllä Uuteen-Seelantiin! Nyt on lentoliput varattu, tästä sitten alkaakin melkoinen jännitysnäytelmä. Lennon pitäisi startata Helsinki-Vantaalta puolentoista kuukauden päästä, mutta nähtäväksi jää, toteutuvatko lennot ja päästäänkö päämäärämme asti normaalisti. Lentoja Uuteen-Seelantiin on peruttu edelleen ilmeisesti viikoittain ja Uusi-Seelanti on rajoittanut tälläkin hetkellä maahan tulevia lentoja rankasti. Mutta jostainhan tämä paluusuunnittelu täytyy aloittaa ja nyt on sentään jo (ensimmäiset) lennot varattu.

Mitä pakata mukaan ulkomaille muuttaessa? Taas olen tämän saman kysymyksen äärellä. Tällä kertaa kuitenkin hieman eri lähtökohdista ja muutaman ulkomaanmuuton kokemuksen viisaampana. Tarkoituksenamme on matkata jälleen kevyesti, ehkä yhdet matkalaukut mukanamme ja nyt yritän jättää myös ne turhat tavarat pois. Ystävän autotallissa taitaa olla lisäksi vielä joitakin meidän tavaroitamme odottamassa paluutamme. Ihan ehdottomasti mukaan otettaviin tavaroihin kuuluu ainakin villasukat ja pleikkari. Vaatteita yritän karsia reilulla kädellä, toppatakit ja kurahousut jää ainakin ihan suosiolla matkasta, samoin turhan hienot hepeneet. Kyllä siihen 30 kiloon per nenä saa onneksi aika kivasti jo välttämättömät tavarat mahdutettua. Vielä en ole edes jaksanut näitä sen kummemmin ajatella, koska kaikki on niin epävarman tuntuista. Pakko kuitenkin alkaa tekemään jo jonkinlaista listaa, ettei mikään turhan tärkeä tavara unohdu Suomeen.

Välittömästi maahan saapumisen jälkeen perheemme ilmeisesti ohjataan johonkin hotelliin (jota ei saa itse valita), jossa vietämme kaksi viikkoa pakollisessa karanteenissa. Tällä hetkellä meillä ei ole vielä tiedossa minkäänlaista majoitusta karanteenin jälkeen. Karanteeniaikana emme tietenkään pääse taloja katselemaan, joten karanteenin jälkeen alkaa vasta se varsinainen talon etsiminen. Täytyy toivoa, että tarjontaa olisi nyt runsaasti, jotta talo löytyisi nopeasti eikä tarvitsisi ainakaan kovin pitkään asustella missään ylihintaisessa hotellissa.

Oman lisän tähän paluustressiin tuo tietenkin tämä nykyinen maailman tilanne. Perutaanko meidän lentomme? Pääsemmekö maahan ongelmitta? Pysymmekö aikataulussa, joka on meille tärkeä? Muuttuuko karanteeni maksulliseksi, joka sekin räjäyttäisi meidän budjetin taivaan tuuliin? Ai että alkaa stressikäyrä pikkuhiljaa nousemaan!

Oho - sehän onkin jo heinäkuu!

Siis oho, heinäkuu on jo hyvää vauhtia menossa ja blogin päivittäminen on tyystin jäänyt. Selkeästi rento kesäloma ollut siis! Tai ehkä muuten vaan kiirusta pitänyt.

Suomen kesä on ollut kyllä aivan ihana, varsinkin näin kahden perättäisen talven jälkeen. Lämpö ja aurinko onkin hellinyt meitä ihan urakalla. Tosin nyt ne helteetkin ovat jo ilmeisesti loppuneet tältä kesältä. Mutta eipä haittaa, kesä kun kesä, ja kesä Suomessa on ollut kyllä siis aaaaivan ihanaa! Käänteinen kulttuurishokki häipyi samalla kun aurinko alkoi kurkkimaan harmauden takaa ja loi lämpönsä meihin. Nyt on tuntunut vain niin hyvältä kuulua johonkin, tällä hetkellä Suomeen.

Mitäs me ollaan sitten puuhattu? Ainakin rakennettu kovasti jotain. Tai minä olen lähinnä toiminut työnsuunnittelijana/-johtajana ja mies on toteuttanut kuuliaisesti kaikki toiveeni, ainakin mitä on ehtinyt. Kotona ollaan tehty jo aikaisemmin pientä pintaremppaa, lähinnä seinien maalaamista ja tapetointia. Kesän aikana ollaan rakennettu parempi terassi, viritelty lapsille uima-allas ja tehty kauheasti pihahommia. Normaaleja kesäpuuhia siis.

Ai että tämä allas oli ihana helteillä

Pieni yksityiskohta meidän vessasta. Bongasin tämän idean jostain artikkelista ja sopivat kehyksetkin löytyivät varastosta

Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa nyt 20 vuotta. Sen kunniaksi (ja ihan vaan koska halusimme nähdä ystäviämme) järjestimme pienet puutarhajuhlat meillä viime viikonloppuna. Harmi vaan, että sää ei yhtään suosinut, mutta toisaalta kaikki tietävät Suomen kesäsään ja osaavat varautua. Katoksia viriteltiin terassille ja loppuilta olikin onneksi vähemmän sateista. Olin varannut kylmyyden varalta vilttejä ja niille olikin kyllä käyttöä, samoin villasukille. Pitopalvelusta tuli ruokaa ja itse tein vielä kaikenlaista lisuketta tarjolle. Sanotaanko näin, että ruokaa jäi vielä ihan riittävästi, samoin juomia, ens viikonloppuna sitten rääppiäiset. Kutsussa olimme pyytäneet vieraita tuomaan kuvan meistä (tai lähettämään s-postilla) ja muutamia onneksi saimmekin, valokuvat kun ovat meille ihan aarteita. Olin laittanut etukäteen yhdelle seinälle meistä joitain vanhoja valokuvia (jestas että ollaan oltu joskus nuoria!) ja sinne lisäilin sitten sitä mukaa kun tuli uusia. Hääalbumi oli esillä ja vierailta tulikin kommenttia ja epäilyjä lapsiavioliitosta 😂 Noh, oltiinhan me nuoria, mutta ei sentään niin nuoria.

Katokset viritetty terassille

Ystävän ottama kuva juhlalookistani. Toi mekko on vaan niin ihana! 😍

Itse sain suoritettua viimeisen työharjoitteluni kesäkuussa hautausmaalla ja nyt on vähän toivoa siitä, että ehtisin valmistua ennen lähtöä Uuteen-Seelantiin, ettei jäisi sitten roikkumaan mitään.

Ja sitten se Uuteen-Seelantiin paluu... Täytyy sanoa, että on tämä korona kyllä häirinnyt näitä meidän suunnitelmia ihan urakalla. Saatiin vasta vähän aikaa sitten siirrettyä viisumit uuteen passiin ja se jo itsessään oli melkoinen urakka, nyt kun oikein mikään laitos ei toimi. Nyt on kuitenkin viisumit uusissa passeissa, mutta lentolippuja ei olla vielä uskallettu varata. Lentoja perutaan vieläkin urakalla, tai sitten niitä ei ole, ainakaan mitään meidän budjettiin sopivaa. Kohta on kyllä pakko vaan varata joku lento ja pitää käsiä ristissä siihen asti, että päästään astumaan koneeseen. Tällä hetkellä Uuteen-Seelantiin pääsevät vain kansalaiset ja oleskeluluvan omaavat. Meillä se oleskelulupa on, mutta eri juttu tietenkin on vielä se, että ovatko lentoyhtiöt tietoisia maahan hyväksyttävistä viisumeista. On tää jännää! Koitan vähän ryhdistäytyä tämän blogini kanssa ja päivittelen taas piakkoin kunhan homma jälleen etenee. Tsau!