Port Hills - Rapaki Track

Port Hillsien yksi reitti on nimeltään Rapaki Track, joka on suosittu sekä kävelijöiden, että pyöräilijöiden keskuudessa. Reitti lähtee ylhäältä Witch Hilliä vastapäätä ja laskeutuu alas Hillsboroughin kaupunginosaan. Reitti on aiemmin kulkenut Lytteltoniin asti, mutta nykyisellään se päättyy kukkulan huipulle. Lähdettiin siis kävelemään ylhäältä Witch Hilliltä, kuljettiin Rapaki Trackia, oikaistiin Rogers Trackia pitkin Valley Trackille ja sitä pitkin kuljettiin takaisin ylös. Matkaa tuli 7 kilometriä ja korkeusvaihtelua 290 metriä. Oli pilvinen ja ajoittain hieman tihkusateinen sää, joten porukkaa oli vähän vähemmän liikkeellä, just hyvä.

Tästä se lähtee, Rapaki Track, edessä kukkuloiden takana on Christchurch

Kuva taaksepäin otettu. Taustalla näkyy vasemmanpuoleinen iso kivi Rapaki Rock ja oikealla pienempi terävähuippuinen on Witch Hill.

Erään vähemmän tunnetun tarinan mukaan Rapaki Track olisi ikivanha maustereitti, jo ennen kapteeni Cookin aikaa, 1700-luvun alkupuolelta. Punjabilaiset ja arabialaiset maustekauppiaat purjehtivat dhow-veneillään nykyiseen kukkuloiden toiselle puolelle, jossa nykyisin on Lytteltonin satama. Rapaki Trackia pitkin he kuljettivat mausteet kukkuloiden yli ja reitin päässä vaihtoivat mausteet maorien kanssa pounamuun. Maorit ovat käyttäneet myös tätä reittiä iät ajat päästäkseen merelle kalastamaan.

Rapaki Track kulkee vasemmalla ylhäällä, alhaalla laaksossa kulkee Valley Track, tuolla puiden reunustalla

Alhaalla Hillsboroughin kaupunginosaa

Rinteillä näkyi luolia

Valley track

Valley trackin näköalapaikka kaupunkiin päin

Valley Track

Valley Track. Edessä Rapaki Rock ja Witch Hill, jotka ovat jääneet sumun taakse piiloon

Port Hills - Bridle Path

Noin kuukausi sitten suuntasimme, jälleen kerran, Port Hillseille ja tällä kertaa kukkuloiden itäiseen päähän, Bridle Path-kävelyreitille. Kyseisen kävelyreitin historia on melko mielenkiintoinen, josta pientä kertomusta tässä postauksessa.

Bridle Path on noin 5 kilometrin pituinen kävelyreitti Lytteltonista kukkuloiden yli Heathcote Valley:hin, tai toisinpäin. Me lähdimme liikkeelle Heathcote Valleyn puolelta emmekä kävelleet Lytteltoniin asti vaan palasimme samaa reittiä takaisin alas autolle. Reitti on ajoittain hyvin jyrkkä, nousua reitille tulee 386 metriä. Meille tuli vielä vähän enemmän, 450 metriä, koska kiipesimme edelleen Christchurch Gondolalle eli köysiradan ylätasanteelle asti. Mukana oli kaksi nuorimmaista poikaa, jotka jaksoivat alkuepätoivon jälkeen hyvin tsempata jätskipalkalla ylös asti. Alaspäin homma menikin jo ihan juosten.

Tästä se lähtee Heathcote Valley:sta, tuonne kukkulan päälle

Kyltti kertoo kävelytien historiasta. Matkan varrella oli kivisiä penkkejä, jotka oli nimetty mm. neljän ensimmäisen uudisasukkaita tuovan laivan mukaan

Bridle Path on vanha kävelyreitti, se on perustettu jo vuonna 1850, jolloin eurooppalaiset uudisasukkaat ja siirtolaiset saapuivat Canterburyn alueelle. Ensimmäiset eurooppalaiset tulivat seudulle neljällä laivalla Englannista, laivat lähtivät matkalle syyskuussa 1850. Laivat olivat nimeltään: The Charlotte Jane (154 matkustajaa), Randolph (217 matkustajaa), Cressy (155 matkustajaa) ja Sir George Seymour (277 matkustajaa). Matkustajia oli noin 800, tarkka lukumäärä ei ole tiedossa, kaikkia lapsia ei esimerkiksi merkitty matkustajalistoihin. Matkustajia oli kahta sorttia; Colonists (uudisasukkaat), jotka olivat varakkaita miehiä perheineen, he matkustivat laivan matkustajahyteissä. Näillä uudisasukkailla oli varaa ostaa itselleen maata asutettavaksi ja he tulisivat johtamaan Canterburyn aluetta ensimmäisinä vuosina. Lisäksi matkustajina oli Emigrants (siirtolaiset), jotka olivat mm. viljelijöitä, työmiehiä ja kauppiaita, he matkustivat kannen alapuolisissa tiloissa ahtaasti ja kurjasti. Siirtolaisten matkan oli yleensä maksanut joku muu; valtio tai tuleva työnantaja, joka matkusti samassa laivassa. Eurooppalaisten uudisasukkaiden ja siirtolaisten laivat saapuivat Lytteltonin satamaan (silloin vielä nimeltään Port Cooper) joulukuussa 1850. Siitä matka jatkui kävellen sekä hevosten ja aasien avustamana kaikkien kamojen kanssa kukkuloiden yli, juurikin samaista Bridle Path kävelyreittiä pitkin. Suuntana heillä oli Christchurch, jonne oli valmiiksi suunniteltu kaupungin paikka tuleville uudisasukkaille.

Tuolta tultiin, puolivälissä rinnettä ollaan jo

Lähellä huippua olevassa kyltissä oli vanha kuva samaisesta paikasta

Näkymä nykyään. Bridle Path kulkee tästä siksakkimaisesti alas asti

Kukkulan päällä kulkee Summit Road, joka on tästä osin poikki edelleen maanjäristysten seurauksena. Kukkulan päältä löytyy myös kuusikulmion muotoinen kivisuoja, Pioneer Women's Memorial. Muistomerkki on pystytetty Canterburyn uudisasukasnaisten muistoksi, jotka olivat rohkeita ja ahkeria edelläkävijöitä. Muistomerkki valmistui vuonna 1940 ja on nyt korjattu järistyksen jäljiltä

Pioneer Women's Memorial

Summit Road. Tie on edelleen poikki tältä kohdin.

Summit Road toiseen suuntaan. Taustalla huipulla näkyy Christchurch Gondola

Alhaalla Lyttelton

Reitti on saanut nimensä Bridle Path (ratsastuspolku, bridle = suitset) siitä, että reittiä kulkevia hevosia piti vetää suitsista eteenpäin rinteiden jyrkkyyden vuoksi. Bridle Path oli ainoa reitti Lytteltonin satamasta Christchurchiin aina vuoteen 1867, jolloin kukkuloiden läpi kulkeva rautatie avattiin. Rautatie oli silloin ainoa tulivuoren seinämän läpi rakennettu rautatie ja kuulematiedon mukaan myös sen ajan pisin toimiva rautatie.

Jatkoimme vielä matkaa köysiratahissin ylätasanteelle asti

Näkymä köysiratahissiltä kaupunkiin, Avon Heathcote Estuaryyn ja sen edustalla olevaan Pegasus Bay:hin

Christchurch Gondola

Ja sitten takaisin alas. Keskellä näkyy Summit Road. Bridle Path kulkee sen poikki, Lyttelton laskeutuu vasemmalle alas ja Heathcote Valley oikealle alas.

Kirjastosta löysin kirjan, jonka ensimmäisten laivojen mukana tullut uudisasukas oli kirjoittanut. Kirja alkoi kertomuksensa merimatkasta, Englannista Uuteen-Seelantiin. Vielä en kirjaa ole ehtinyt lukea, mutta lukulistalla on heti kun aikaa jää. Itsekin olen muuttanut maapallon toiselle puolen, mutta voin vain kuvitella miten pelottavaa se on ollut 170 vuotta sitten. Minkälaiset tuntemukset on mahtanut ollakaan, kun jättää kaiken taakseen tietäen, että tuskin koskaan enää palaa tai näkee sukulaisia ja ystäviään. Melkoisen rohkeaa porukkaa olleet nuo uudisasukkaat.

Alkuvuosi 2019

Alkuvuosi on ollut täynnä tunteita. Kaikenlaista odottamatonta on tapahtunut ja mieli ei ole ollut aina niin pirteä. Mutta elämä menee omia polkuja, omista suunnitelmista riippumatta ja kyselemättä lupaa. Kuolemantapaus- ja sairastumisuutisia on kuulunut useampia jo sieltä kotisuomesta. Ja sitten tietenkin kaupungissa tapahtunut murhenäytelmä ja sen jälkimainingit. Onneksi on ollut myös sitä tavallista, melko seesteistäkin arkea ja sitten oikein mukaviakin juttuja. Tässä taas irrallisia kertomuksia lähiaikojen tapahtumista ja tunnelmista kännykkäkuvien siivittämänä:

1. Meitä on hellitty iltakävelyillä näillä mahtavan värisillä taivailla. Tännekin syksy alkaa jo pikkuhiljaa saapumaan. Yöt ovat olleet, ainakin ajoittain, jo hieman kylmempiä ja iltaisin on välillä täytynyt jo pistää lämmitys päälle. Tosin päivisin lämpötilat ovat kivunneet edelleen sinne + 20-28 asteen välille, paitsi sateisina päivinä. Aamuisin on ollut ihanaa, kun on jo vähän viileämpi sää. Vien nykyisin lapsia kouluun skuuttaamalla (!) ja kun yritän pysyä heidän vauhdissaan mukana, niin hikihän siinä tulee. Senkin vuoksi sellaiset vähän kirpeämmät aamut ovat oikein tervetulleita. Sateisia päiviäkin on ollut jo enemmän ja melkoisia myrskytuulia välillä puhaltelee. Meillä on ollut kyllä verrattaen kuivaa edelleenkin, toisin kuin länsirannikolla, jossa on taas tulvinut ihan urakalla, yksi silta ja tiekin pyyhkiytyi tulvaveden mukana menemään. Mutta tuo on ihan normaalia siellä, meillä nurmikko on saanut vähän vettä. Tämä kesä on tuntunut ihan loppumattomalta. Outoa myöntää, mutta odotan jo talvea!

Iltataivas Lincolnissa

2. Pientä esimakua talvesta saimme käydessämme Antarctic Centressä eräänä viikonloppuna. Tai no, eihän täällä ole lunta talvella, mutta saimmepahan ainakin muistella Suomen talvea. Lapset tykkäsivät, kun pääsivät telmimään ja pyöriskelemään lumihuoneessa, jossa oli pakkasta -8 astetta. Lumihuoneen jälkeen pääsin puistelemaan lumia lasten vaatteista ja muistin kuinka ärsyttävää hommaa se olikaan. Tähän voisi vielä todeta, että odotan nimenomaan sitä täkäläistä, leutoa talvea. Lumi ei ole edelleenkään se mun juttu.

Antarctic Centre. Lunta, jee...

3.  Rangiorassa kävimme eräänä pilvisenä viikonloppuna, jolloin siellä oli menossa koko viikonlopun kestävä iso autotapahtuma. Niitä nyt tuntuu olevan täällä miltei joka viikonloppu. Tapahtumassa oli näytteillä tietysti kaikenlaisia autoja yms. rekvisiittaa ja kojua. Minä bongasin tällaisen kivan kojun, joka myi niitä ihania 50-luvun pinup-mekkoja ja kenkiä yms. Seuraavassa kojussa pääsi laitattamaan myös hiukset ja meikin tyyliin sopivaksi. 

19 Black putiikin koju

4. Port Hillseillä on tullut käytyä useampanakin viikonloppuna. Siitä on tullut mieheni ja minun kävelyjen vakiokohde. Port Hillsit ovat pituudeltaan noin 35 kilometriä, joten siellä riittääkin käveltävää ja nähtävää, aina löytyy uusia reittejä tutkittavaksi. Olen tutustunut nyt Port Hillseihin hieman tarkemmin koulutyön yhteydessä. Opinnoissani on menossa ekologian ja luonnonsuojelun kurssi, johon liittyen teen esseetä ja tutkielmaa Port Hillsien biodiversiteetista ja luonnonhistoriasta. Kukkuloista on muodostunut minulle vuoden aikana erittäin tärkeä paikka. Näissä kauniissa maisemissa kävely lataa akkuja ja tyhjentää mieltä turhista ajatuksista. Kukkulat taitavatkin olla tällä hetkellä yksi lempipaikoistani koko maailmassa. Näistä maisemista onkin odotettavissa vielä lisää postauksia lähiaikoina.

Port Hills. Kuvassa kukkuloiden päällä kulkeva Summit Road, joka on tässä kohtaa autoilta suljettuna. Kuvan keskikohdassa kulkee myös Bridle Path kävelyreitti, joka nousee tuolta oikealta ja tien ylityksen jälkeen laskee vasemmalle Lytteltoniin, ja toisin päin. Tätä polkua pitkin eurooppalaiset uudisasukkaat kulkivat ennen Lytteltonin satamasta Christchurchin kaupunkiin.

Port Hills, auringonlaskun aikaan. Alhaalla Christchurch, taustalla Eteläiset Alpit rajaavat horisontin. Harmi ettei ollut oikeaa kameraa mukana.

5. Arkeen helpotusta. Bargain Box toimitetaan kotiovelle kerran viikossa täynnä ruoka-aineita resepteineen. Tilasin nyt kokeeksi kolme ruokalajia, joita valmistan sitten pitkin viikkoa. Ihanaa, kun joku muukin välillä miettii, että mitä meillä tänään syötäisiin!

Bargain Box

6. Kaupassa pääsiäisherkut ovat olleet esillä jo hyvän aikaa. Olen ostellut pääsiäismunia odottamaan Pääsiäistä, mutta jonnekin ne ovat aina kadonneet. Pojilla on koulua vielä kaksi viikkoa jäljellä, sen jälkeen Term 1 päättyy ja alkaa kahden viikon loma, jonka aikana vietetään myös Pääsiäistä. Loma tulee niin tarpeeseen lapsille, ovat olleet melko väsyneitä pitkien kouluviikkojen ja etenkin pitkien päivien jälkeen.

Pääsiäissuklaapuput. Korkeutta näillä on noin 50 senttiä.

7. Yksi mukavimmista päivistä maaliskuussa on ollut eräs lauantai, jolloin kävin tyttökavereiden kanssa Christchurchissa sijaitsevassa Crate Escape -pakohuoneessa. Meidän huoneemme oli nimeltään The Lost Hunt of Antarctica. Huone ja tehtävät olivat tosi hauskoja ja myös melko vaativia. Tyttöporukalla kun oltiin liikkeellä, kiljuminen on taattua! Mutta niin vaan tyttöenergialla selvitettiin arvoitukset, löydettiin "aarre" ja aikaakin jäi vielä jäljelle 2.49 minuuttia. Enempää en huoneesta kerro, jos joku haluaa tätä koittaa, mutta sanonpahan vaan, että varvassandaalit oli hieman väärä valinta..

Meidän tyttöporukkamme sekä löytämämme "aarre"

Pakohuoneen jälkeen kävimme syömässä intialaisessa ravintolassa hyvää ruokaa ja sen jälkeen jonotettiinkin jätskibaariin! Rollickin Gelato Cafe on kuuleman mukaan kaupungin paras jätskibaari, joka olikin ilmeisen suosittu. Ja veihän se jätski kielen mennessään! Vähän nauratti, kun ennen jonotettiin ravintolaillan jälkeen snägärille, nykyään jonotetaan jätskibaariin! Keski-ikä vai miten se menikään.

En ole vielä koskaan pettynyt intialaiseen ruokaan. Aina se on vaan niin hyvää.

Syömisten jälkeen kävimme vielä yhden kaverin sekä mieheni ja nuorimmaisen poikani kanssa (jotka tulivat meitä hakemaan) hiljentymässä valtavan kukkameren äärellä. Botanic Gardensin aidan vierusta Rolleston Avenuella on täyttynyt kukista, korteista, valokuvista, lipuista, nalleista, patsaista ja kaikenlaisista muistamisista. Kukkameri oli noin reilut 100 metriä pitkä ja kolmisen metriä leveä. Kukat tuoksuivat illallakin. Joukossa näkyi myös meidän alakoulun oppilaiden tekemiä tervehdyksiä. Kaupungin läpi ajaessamme näkyi useammallakin aidalla kukkia, kortteja ja lippuja.

Kukkameri jatkui pitkälle

We are one

8. Miehen työpaikka järjesti viime viikonloppuna työntekijöilleen ja heidän perheilleen elokuvateatterissa Lego Movie 2 -ennakkonäytöksen. Kaupan päälle tuli vielä popparit ja jätskit, joten ei kun nautiskelemaan. En ole ollut vuosiin elokuvissa, joten oli ihan kiva käydä taas, vaikkakin lastenelokuvan merkeissä. 

Lego Movie 2

9. Uusi tukkatyyli syksyä varten! Mies sai taas ihan uuden näköisen vaimon, tällä kertaa lilaverikön. Viimeksi olen värjännyt kokonaan hiukset noin 8-9 vuotta sitten, silloin tummanruskeaksi. Joten olikin jo aika taas vähän repäistä tyylin suhteen. Löytyi muuten melkein samanvärinen paitakin, nuorimmainen totesikin että sopii hyvin yhteen.

Väri taisi olla joku amethyst

Perjantaina 29/3, kaksi viikkoa iskujen jälkeen pidettiin Christchurchissa iso muistotilaisuus, jossa oli puhumassa myös pääministeri Jacinda Ardern (koko puhe löytyy tästä), tilaisuudessa luettiin myös kaikkien uhrien nimet. Tämä ikävä tapahtuma on tuonut muutenkin niin kohteliaista uusiseelantilaisista esiin ne parhaimmat puolet, jonka vuoksi tykkäänkin niin tästä maasta. Unity - Compassion - Love, nämä sanat ovat toistuneet usein ja ne kuvaavat näiden muutamien viikkojen tuntemuksia täällä.

Tähän liittyen alla linkki Youtubessa olevaan Uuden-Seelannin kansallislaulun esimmäiseen säkeistöön, joka lauletaan maoriksi ja englanniksi. Virallisesti Uudella-Seelannilla on kaksi kansallislaulua; Aotearoa - God Defend New Zealand sekä tietysti brittiläinen God Save the Queen. Käytännössä jälkimmäistä ei juurikaan soiteta missään. God Defend New Zealand on mielestäni yksi kauneimmista kansallislauluista, joten tässä se teillekin kuunneltavaksi:

New Zealand National Anthem: Aotearoa - God Defend New Zealand

Christchurch - hyökkäyksen jälkipuintia

Viikonloppu meni melko oudoissa tunnelmissa. Maailma on pikkuhiljaa siirtynyt jo eteenpäin Christchurchin uutisista, mutta täällä on päällä sellainen jälkishokkivaihe, itse kullakin. Itsellänikin asian käsitteleminen mielessä on vielä kesken. Vaikka nyt tiedämmekin, että emme olleet onneksi vaarassa, lukkojen takana oleminen ja vaaran uhka on kuitenkin vaikuttanut mieliimme. Poika 3:seen asia on vaikuttanut lapsista ehkä eniten, koska oli koululla lukittuna ja ymmärtää jo mitä tapahtui. Hän totesi perjantai-iltana, että tänään ei ollut hyvä päivä. Ei ollut ei. Seuraavana päivänä hän vielä kyseli, että onko kukaan kuollut enää iskun seurauksena. Onneksi siihen pystyin toteamaan että ketään ei ole enää kuollut. Tämän jälkeen on tosin löytynyt vielä yksi kuollut ja uhriluku on noussut 50:een, mutta sitä en ole hänelle kertonut. Teineistä en tiedä, he kun eivät paljoa puhua pukahda. Toivon että tilanne ei jää heidän mieleensä kummittelemaan, olivat kuitenkin kotona yksin miltei koko ajan, tietäen että jotain tapahtuu lähistöllä.

Tällä hetkellä tiedossa on, että hyökkääjiä olisi ollut vain yksi, kahden osallistumista vielä selvitellään. Hyökkääjän ottivat kiinni meidän oman kylän, Lincolnin poliisit, 36 minuuttia ensimmäisen hälyytyksen jälkeen. Heitä onkin ylistetty sankareina. Poliisit olivat olleet kaupungilla koulutuksessa, jossa oli käyty läpi miten otetaan kiinni vaarallinen henkilö ja vastanneet sieltä suoraan hälyytykseen. Melkoinen ajoitus!

Viikonloppuna järjestettiin iso Christchurch Floorball Open -turnaus, joka onneksi pääsi toteutumaan ihan aikataulussaan. Turnaukseen tuli pelaajia myös muualta maasta. Sunnuntaina oli junnujen tiimien vuoro pelata, ja meidän kaksi nuorimmaista poikaa pääsi pelaamaan. Saivat vähän muuta, mukavaa tekemistä ja ajattelemista tähän viikonloppuun. Keskustassa näytti jo ihan normaalilta sunnuntai-aamuna mennessämme turnaukseen. Mitä nyt kolme poliisiautoa tuli vauhdilla vastaan pillit päällä. Myöhemmin luin, että poliisit ovat tehneet monia ratsijoita viikonlopun aikana, liittyen perjantain tapahtumiin. Poliisit olivat melko selkeästi näkyvillä kaupungilla. Moskeijoiden lähellä emme käyneet, tiedän että siellä oli vielä teitä poikki ja moskeijan edustat ovat täyttyneet kukkamerestä.

Christchurch Floorball Open 2019

Viikonlopun aikana tuli tieto, että tapahtuma koskettaa myös meidän alakouluamme. Kahden koulumme oppilaan isä kuoli hyökkäyksessä. Samoin ilmeisesti Lincolnin yliopiston henkilökuntaan kuuluvia oli uhrien joukossa. Lauantaina iltakävelyllä kuljimme sattumalta ilmeisesti yhden surutalon ohi. Autoja oli runsaasti parkissa talon ympäristössä ja ajattelimme ensin, että siellä on bileet menossa. Oli kuitenkin aivan hiirenhiljaista, ei tainnutkaan olla bileitä. Moni uhreista oli perheiden isiä ja huolehtijoita, perheen ainoita ansaitsijoita. Miten nämä perheet selviävät? Oman kylämme yhteisössä moni on tarjoutunut auttamaan perheitä, joita asia koskettaa. Eräs asukas tiivisti asian hienosti todetessaan, että "Me emme jätä tätä perhettä käymään asiaa läpi yksin". Kyläläiset ovat tarjoutuneet ihan vaan seuraksi, keskusteluavuksi, käymään kaupassa, tarjonneet ruokaa, bensaa, asuntoa, ihan kaikkea mahdollista. Tragedia tuo kiweistä esiin parhaimmat puolet, kaikki haluavat auttaa. Rahaa uhrien perheille on kerätty tähän mennessä koko maassa jo 6.3 miljoonaa NZdollaria.

Pääministeri Jacinda Ardern on käynyt viikonlopun aikana kaupungilla tapaamassa muslimiväestöä sekä uhrien omaisia. Hän julisti heti, että aselakeja tullaan kiristämään. Muistotilaisuuksia on järjestetty ja järjestetään pitkin viikkoa. Hautajaisiin valmistaudutaan ja hautoja on kaivettu urakalla. Paikallinen moottoripyöräjengikin kävi osoittamassa kunnioitusta uhreille moskeijan edessä esittämällä Haka-performanssin. Tunnelma on surullinen, outo, odottava, hiljainen. Tunnuslauseeksi on noussut: They are us!

Aamulla vein kahta nuorimmaista kouluun ja kuulin kun oppilaat puhuivat keskenään tapahtumasta. Yksi tyttö sanoi: "Mä en yhtään pelännyt". Asiaa on jokaisella kuitenkin tarve käydä läpi. Nuorimmaisen luokkakaveri tuli ensimmäisenä halaamaan poika 4:sta, ihana! Alakoululla tapahtumaa oltiin käyty läpi luokissa ja sen jälkeen oppilaat olivat askarrelleet kortteja ja kukkia uhreille, perheille sekä myös poliiseille. Alakoulussa oli Uuden-Seelannin sekä isänsä menettäneen perheen oman maan lippu puolitangossa. High school oli alkanut aamulla pienryhmien kokoontumisella, jossa asiaa käytiin lyhyesti läpi ja kartoitettiin keskusteluavun tarvitsijoita. Sen jälkeen he olivat pitäneet minuutin hiljaisuuden. Kummallakin koululla on tarjolla keskusteluapua lähipäivinä. Tämä viikko menee varmaan vielä näissä tunnelmissa.

Alakoululta 19.3.2019. Oppilaiden askartelemat kukat, kortit ja viestit oli laitettu nätisti puun äärelle nähtäväksi

Kylän raitilta. Myöhemmin tänne oli ilmestynyt myös valokuva

Oodi koiralle - Hemi 10 v!

Meidän ihana koiramme, Hemi (myös Hemuli, Hemppu, Hönö, Possu, rakkaalla lapsella on monta nimeä) täyttää tänään 10 vuotta! Sen kunniaksi tämä postaus perheenjäsenestämme, joka ei ole täällä meidän kanssamme. Kova ikävähän meillä kaikilla on, toivottavasti vielä tapaamme!

Hemi, viralliselta nimeltään Sydäntalven Boheemi, on rodultaan suomenlapinkoira, urospuolinen tietysti. Ostimme Hemin erittäin hyvästä, pienestä kotikennelistä. Meillä ei ollut oikeastaan kummallakaan sen kummempaa kokemusta koirista. Minun lapsuuden perheelläni oli ollut koira, kun olin ihan pieni, mutta en kovinkaan paljoa enää siitä muista. Mieheni puolestaan oli aina toivonut koiraa ja nyt kun meillä oli oma talo, niin sinne voitiin vihdoin sellainen ottaa.

Hemi 5/2009

5/2009

Ajankohta ei ollut koiran ottamiselle ehkä se kaikista paras, näin jälkikäteen ajateltuna. Kun Hemi tuli taloon äitienpäivän tienoilla, poika 3 oli vasta puolivuotias. Isommat pojat olivat 7 v ja 4 v, joten minulla oli kädet täynnä jo pelkästään lasten kanssa. Hemi ja poika 3 kasvoivat melko samaan tahtiin ja he olivatkin kaikista läheisimmät tosi pitkään. Kun poika 3 konttaili lattialla, Hemi meni aina hänen viereensä makoilemaan, järsivät välillä samaa leluakin. Poika 1 oli isoimpana lapsena automaattisesti hierarkiassa korkeammalla kuin Hemi, mutta poika 2:sta Hemi yritti alistaa ja haastoi häntä. Hemi hyppi poikaa kohti aina kun poika 2 oli liikkeellä. Onneksi Hemi ei koskaan purrut eikä poika 2 koiraa yhtään pelännyt. Lähinnä oli huvittavan näköistä, kun poika 2 leikki ulkona tai sisällä ja koira hyppi menemään hänen perässään, pojan siitä välittämättä.

Uni tuli, onneksi löytyi hyvä paikka. 8/2009

Poika 3 ja Hemi 8/2009

Koska meillä kummallakaan ei ollut kokemusta koirista, oli se alkuun aikamoista opettelua. Onneksi koira oli hyväluontoinen, vaikka ei aina meitä totellutkaan. Kun Hemi oli vielä pentu, pyysimme koirakouluttajaa opastamaan meitä Hemin kouluttamisessa. Häneltä saimmekin hyviä vinkkejä, joilla saimme koirasta koulutettua jotenkuten salonkikelpoisen. Hemi ei ole niin hyvin koulutettu, kuin pitäisi, mutta parhaamme yritimme hänen kanssaan tehdä.

Alussa Hemi söi kaiken, pöydän jalat, ovenpielet ja löytyipä hänen jäljiltään myös puoliksi syöty Bepanthen-putkilo. Vähän isompana koirana Hemi oppi varastamaan pöydältä ruoat, kun kukaan ei nähnyt. Ja tämän oveluuden hän oppi eräänä Uutena Vuotena, kun olin jättänyt valmiiksi paistetut pullat odottamaan pöydälle vieraita, siksi aikaa, kun kävimme katsomassa lasten ilotulitusta. Takaisin tullessa löytyikin vain tyhjä lautanen ja erittäin tyytyväinen koira. Eräänä Halloweenina olin koristellut sellaisen ison kurpitsan ja asettelin sen kuistille valmiiksi odottamaan seuraavan päivän juhlia. Seuraavan kerran ulos mennessäni löysin pihalta kurpitsan riekaleita, suurin osa kurpitsasta oli kuitenkin päätynyt parempiin suihin. Herkkävatsainen koira kun oli, seuraavana yönä juoksikin sitten pihalla vähän väliä vatsan ollessa sekaisin kurpitsa-ateriasta. Hemistä kasvoi loppujenlopuksi rotuaan hieman isompi koira. En tiedä mitä me hänelle oikein syötettiinkään (pullan ja kurpitsan lisäksi).

8/2009

Muiden koirien kohtaaminen on Hemille edelleen haastavaa, hän kun haluaa mennä tutustumaan kaikkiin. Toisia koiria haukkuu enemmän ja toisia ei yhtään, ei ole koskaan agressiivinen muita koiria kohtaan, vain utelias. Sama juttu ihmisten kanssa. Innostuessaan saattaa hyppiä ihmisiä päin, välillä on tullut intopissatkin jonkun ihmisen jalalle. Vanhemmiten hyppiminen on jäänyt pois, mutta onhan hän edelleen yli-innokas ja saattaa pelottaa ihmisiä. Vain kerran olen nähnyt Hemistä sen ei niin ystävällisen puolen toisia ihmisiä kohtaan: pihaamme ajoi auto, josta nousi kaksi ulkomaalaista miestä ulos. He tulivat (muka) kaupustelemaan veitsisarjaa ja moottorisahaa, joista he näyttivät vain kuvia huonolaatuiselta printatulta paperilta. Hemi oli ollut kuistin alla nukkumassa ja nousi tällä välin hitaasti rappusten alta esiin niskavillat pystyssä. Miehet kavahtivat koiraa ja peruuttivat nopeasti takaisin autolle ja lähtivät pois. Hyvä vahti!

11/2009

12/2009

1/2011

2/2011

Ja miksi Hemi ei ole sitten täällä meidän kanssamme? Hemi jäi kotiin ihan järkisyistä. Koira, jolle automatkailukin ottaa välillä voimille pahoinvoinnin vuoksi (automatkoilla olimme syöttäneet hänelle välillä pahoinvointia estäviä tabletteja) ja jonka terveydentila ei ole ollut viime vuosina kovinkaan hyvä (on ollut pahanlaatuista kasvainta, kilpirauhasen vajaatoimintaa, apatiaa), ei olisi luultavasti kestänyt lentoja ja karanteenia toiselle puolelle maailmaa. Varsinkaan, kun me muutimme tänne alunperin vain vuodeksi. Jos olisimme tienneet suoraan jäävämme tänne pidemmäksi aikaa, olisimme ainakin harkinneet vakavammin Hemin ottamista mukaan. Mikään pieni investointihan se ei tietysti ole, Hemin lennot ja karanteeni maksaisi enemmän, kuin meidän koko perheemme menopaluumatka tänne.

Päätös Hemin jättämisestä Suomeen oli oikeastaan loppujenlopuksi helppo. Hemi sai jäädä omaan kotiin tuttujen ja rakkaiden ihmisten kanssa. Aluksi Hemi kuulemma kaipasi meitä, kävi huoneita läpi ja etsi perhettään, mutta sopeutui ajan kanssa ja lopetti etsimisen. Joka on tietenkin hienoa, mutta kyllä me niin häntä kaipaamme.

Hemi rakastaa lunta. 3/2016

Hemi on opettanut meille varmasti enemmän kuin me hänelle. Siinä on kyllä niin lempeä ja ihmisrakas koira, etten toista samanlaista tiedäkään. Oikein hyvää synttäriä Hemi! Nähdään pian!