tiistai 7. tammikuuta 2020

Kertakäyttökulttuuri

Vuoden ensimmäinen kirjoitus lähtee tässä ja aiheena niinkin riemukas asia, kuin kertakäyttökulttuuri. Johtuneeko niistä Suomeen paluuseen liittyvistä tuntemuksista vaiko oman katsantokannan monipuolistumisesta, on suomalaisten kotien (myös meidän) tajuton tavaramäärä aiheuttanut hämmästelyä ja kummastelua. Ensimmäisenä tehtävänä kotiin palatessamme olikin tilan raivaus, jotta saimme purettua edes matkalaukkumme, eli levitettyä lisää tavaraa kotiimme. Tämä ylenpalttinen tavarapaljous tuntuu rassaavan aika monta muutakin suomalaista perhettä. Tavaroiden ylitarjonta luo sellaista kertakäyttökulttuuria, jota yritän välttää (vaihtelevalla menestyksellä), pallo hukkuu jo muutenkin tähän roskaan.

Suomalaisten kulutustottumuksista kertonee kuvaavasti se, että viime vuonna ylikulutuspäivä (eli päivä jolloin maapallon tänä vuonna tuottamat luonnonvarat on kulutettu tältä vuodelta loppuun) oli Suomen osalta 5.4.2019. Uuden-Seelannin ylikulutuspäivä oli kuukautta myöhemmin 6.5.2019. Koko maapallon ylikulutuspäivän keskiarvo oli 29.7.2019. Tähän lasketaan mukaan toki kaikenlainen kulutus ja Suomessa suurimman kuluerän muodostavat liikenne sekä energian- ja ruoantuotanto. Ylikulutuspäivä perustuu Global Footprint Networkin tekemiin laskelmiin YK:n tilastotietojen perusteella. Tämä on tietenkin vain yksi näkökulma asiaan, mutta antaa ajattelemisen aihetta yhtä kaikki.

Kun vertaan tätä Suomen tavarapaljoutta Uuden-Seelannin vastaavaan, on Suomessa tavaroiden tarjonta suorastaan ylitsepursuavaa. Liiallinen tarjonta ei kannusta kierrätykseen, vaan tavaroiden käyttöikä jää aivan liian lyhyeksi. Seuratessani nyt Suomessa paikallista FB:n kirppisryhmää, huomaan tarjolla olevan paljon hyvää tavaraa todella edullisesti. Tavarat eivät näytä kuitenkaan kelpaavan kenellekään eikä käytetystä tavarasta makseta mitään, jonka vuoksi ne päätynevätkin luultavasti kaatopaikalle. Tähän tarpeeseen on Suomessakin onneksi tullut näitä roskalava-ryhmiä, joissa tavaraa lahjoitetaan ilmaiseksi. Näiden ilmaisten tavaroidenkin tulee toki olla virheettömiä kelvatakseen jatkokäyttöön.

Itse olen suosinut aina kierrätyskulttuuria, lähinnä rahan vuoksi. Kodissamme onkin todella paljon saatuja ja pienellä hinnalla ostettuja huonekaluja ja muita tavaroita. Vaikka sisustus ei olekaan meillä aina niin toisiinsa yhteensopivaa, ei sillä ole loppupeleissä niin väliä. Olisi mielestäni järjetöntä ostaa jotain uutta huonekalua kalliilla hinnalla vain siksi, että se sopisi yhteen jonkun toisen huonekalun kanssa. Etenkin kun yleensä pienellä vaivalla ryhmiä selailemalla löytyy tarjolle jotain samantyyppistä, vaikka olisikin hieman eri sävyä. Ja Suomessa tarjottavat tavarat ovat oikeasti erittäin hyväkuntoisia.

Nuorimmaisen huone

Esimerkkinä kotimme kierrätyssisustuksesta esittelee yllä oleva kuva, joka on nuorimmaisemme huoneesta. Kaikki huonekalut ovat käytettyinä saatuja tai ostettuja, tarpeeseen hankittuja. Viimeksi viikonloppuna haimme paikallisesta FB:n roskalavaryhmästä bongaamani, kuvan oikeassa reunassa olevat kirjoituspöydän ja tuolin. Huonekalut olivat vielä oikein hyvässä kunnossa ja niistä olisi Uudessa-Seelannissa saanut ainakin muutaman kympin. Uutena ostettuja tavaroita nuorimmaisen huoneeseen ovat vain sängyn patja ja -katos. Leluista suurin osa on isoveljiltä peritty, on siellä kuitenkin muutama lahjaksi saatu oma lelukin.

Uudessa-Seelannissa tavaroiden tarjonta on melko rajoitettua, johtuen tietenkin maan syrjäisestä sijainnista. Tavarat ja varsinkin huonekalut ovat siellä myös erittäin kalliita, paitsi ne käyttöä kestämättömät halpishuonekalut, joiden laatua ei voi Ikeaan edes verrata. Tavaroiden kalliuden sekä niiden rajoittuneen saatavuuden vuoksi tavarat käytetäänkin aivan loppuun asti. Uudessa-Seelannissa on myös paljon köyhyysrajan alapuolella eläviä ihmisiä, opiskelijoita ja maahanmuuttajia, joilla ei ole varaa ostaa uutta, vaan he suosivat kierrätystä. Siellä asuessani ja seuratessani paikallista FB:n kirppisryhmää, päivittelin usein itsekseni, miten kaatopaikkakuntoisista tavaroista pyydettiin vielä useampaa kymppiä tai jopa satasia. Vaikka Uuden-Seelannin tavaroiden kierrätyskulttuuri onkin pitkälti olosuhteiden sanelemaa, luonnon kannalta se on kuitenkin kestävämpää.

Suomalaistyyppisiä itsepalvelukirpputoreja, joista varataan myyntipöytä käyttöön viikoksi parilla kympillä ja joihin vain viedään valmiiksi hinnoitellut tavarat myyntiin tarvitsematta kuitenkaan myydä niitä itse, ei Uudessa-Seelannissa taida olla missään. Jonkinlaisia katukirpputoreja ilmeisesti isommissa kaupungeissa välillä järjestetään, jos on vain valmis myymään itse. Kaikilta paikkakunnilta löytyy kyllä useampia erilaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen ylläpitämiä kirpputoreja, joihin voi tavaraa lahjoittaa, kuten Pelastusarmeijan kirpputorit, Habitat for Humanity ja Hospice Shop, mutta myyntituloja ei silloin tietenkään itse saa. Joku suomalainen voisi kyllä perustaa Uuteen-Seelantiin samantyyppisen itsepalvelukirppiksen joita Suomessa on joka nurkalla, sille olisi varmasti kysyntää!

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Joulu joulu, tullut on, juhla armahainen

Jos jotain olen Suomesta kaivannut, niin joulua. Nyt parin vuoden tauon jälkeen saimme viettää joulua, niin kuin kuuluukin, tai miten me olemme siihen tottuneet. Joulusta on jo kulunut useampi päivä, mutta meillä elellään vielä ihan joulufiiliksissä.

Koti joulukuntoon

Joulunaika avattiin meidän kylällämme joulukulkueella, joka ei kuitenkaan aivan onnistunut vetämään vertoja Uuden-Seelannin vastaavalle spektaakkelille. Itsenäisyyspäivää päästiin viettämään telkkarin äärellä kippistellen 102-vuotiaalle Suomelle. Poikien alakoululla järjestettiin kuun puolessavälissä myös perinteiset joulumyyjäiset, jossa olin toisen äidin kanssa vetämässä huippusuosittua onnenpyörää 5. luokkalaisten myyntipöydässä. Myyjäis- ja onnenpyörätuloilla kasvatettiin luokan leirikoulupottia ihan mukavasti.

Itsenäisyyspäivän juhlintaa

Koulun joulumyyjäisten Onnenpyörä

Lasten joulujuhlia vietettiin joulua edeltävän viikon lopulla. Alakoulu ja eskarilaiset järjestivät koululla joulupolun, jossa oli monenlaista ohjelmaa ympäri koulua. Yläkoulun joulujuhla oli ensin aikomuksena järjestää kirkossa ja vaihtoehtoinen juhla koululla, mutta jostain syystä kirkkojuhla oli kokonaan peruttu. Loppujenlopuksi yläkoululaiset viettivät joulujuhlaa vain keskenään koululla, jonne ei vanhempia kutsuttu lainkaan. Vanhimmalla pojalla oli omassa opinahjossaan myös jonkunlainen juhla pelkästään opiskelijoiden kesken. Onneksi päästiin sentään viettämään nuorimpien joulujuhlia.

Kaupoissa ovat soineet hilpeät joululaulut pitkin kuukautta ja autolla ajaessa radiosta on kuulunut myös niitä perinteisiä suomalaisia, melankolisia joululauluja. Ne osuvat suoraan jonnekin sielun syövereihin, luoden harrasta tunnelmaa ja muistuttaen siitä oikeasta joulun sanomasta. Olin suunnitellut osallistuvani useisiin joulutapahtumiin, mitä täällä on järjestetty pitkin joulukuuta, mutta en kuitenkaan jaksanut lähteä kovinkaan moneen. Ehkä kaipasin kuitenkin enemmän vain sitä rentoa olemista.

Kotona me olimme aloittaneet joulun valmistelut jo hyvissä ajoin, jouluaattona ei puuttunutkaan muuta kuin lumi. Jouluvaloja olemme ripotelleetkin riittävästi, sekä sisään että ulos. Ne tuovat jouluista tunnelmaa pimeyden keskelle, riippumatta lumitilanteesta. Joulukuusi kannettiin sisään omalta pihalta kaadettuna muutama päivä ennen aattoa. Joulukuuseksi valikoituu aina sellainen kuusi, joka pitäisi kaataa joka tapauksessa, joten meidän joulukuusemme ei ole koskaan mikään muotovalio. Mutta paljon koristeita vaan, niin ihan hyvä siitä tulee!

Joulukuuseen lennähti koriste pallon toiselta puolelta asti ystävältä. Aroha = Love.

Jouluaattona siivottiin ja valmisteltiin, katsottiin Joulupukin kuumalinja -ohjelmaa, tehtiin ruokia ja sitten saunottiin. Iltapäivällä meille tuli vieraita ja pitkästä aikaa tuli lisäpöydällekin taas käyttöä. Tarjolla oli vain perinteisiä suomalaisia jouluruokia, poikkeuksena kuitenkin toast skagen, kun teki niin kovasti mieli. Joulupukki ei tänäkään vuonna ehtinyt sisään asti, tonttu taisi vain käydä toimittamassa joulusäkit kuistille. Ruoan jälkeen avattiin lahjoja, syötiin vähän lisää ja loppuillasta pelattiin paketista saatuja pelejä. Hautuumaalla käytiin vasta joulupäivänä, jossa olikin kaunis valomeri.

Kuopus rakentaa lahjapalapeliään

Muualle haudattujen haudalla oli valtava kynttilämeri. 

Lunta saimme hieman tänne eteläiseen Suomeenkin toissapäivänä. Tänään iltasella lunta on sadellut hiljakseen vähän lisää ja pakkanen on kiristynyt jo -12 asteeseen. Uudeksi Vuodeksi on varovaisesti luvattu selkeää säätä ja ehkä pikkupakkasta. Tästähän tämä talvi vasta alkaa.

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Käänteinen kulttuurishokki ja viimeinen valitusvirsi

Kuten otsikkokin sen jo kertoo, luvassa valitusta ja vuodatusta, toivottavasti viimeisen kerran. Tämän kirjoituksen jälkeen yritän taas ryhdistäytyä!


Takana on nyt kolme ja puoli kuukautta Suomeen paluusta ja valitus sen kun jatkuu... Käänteinen kulttuurishokki taitaa olla aika lailla vielä päällä, tai sitten olen jostain muusta syystä ollut aivan veto pois ja kettuuntunut kaikkeen. Ei tämä harmaa pimeys ja märkä sääkään oikeastaan kohenna mielialaa, en kyllä muista milloin olisin ollut näin väsynyt. Blogin kirjoittaminenkin on tuntunut ylivoimaisen rasittavalta, vaikka yleensä rentoudun sen parissa. Voidaan siis todeta, että alkuun pääsy on ollut melkoisen tahmeaa. Vaikka olinkin etukäteen osannut jotenkin valmistautua näihin tunteisiin, myös negatiivisiin, on tämä tunneskaala kuitenkin päässyt yllättämään. Olen ollut jo useampaan kertaan viittä vaille valmis pakkaamaan reppuni ja jatkamaan matkaa vaikka samantien. Muut perheenjäsenet ovat sen sijaan sopeutuneet huomattavasti paremmin, toiset jopa erittäin hyvin. Olen kuitenkin sitoutunut olemaan täällä vuoden, vaikka hampaat irvessä. Ehkä nämä tuntemukset jossain vaiheessa alkavat helpottamaan ja ties vaikka loppupeleissä haluaisinkin jäädä tänne pysyvästi.

Palasimme siis takaisin samaan kotiin ja ja ympyröihin, kuin mistä muutimmekin ulkomaille. Odotin meidän (minun) sujahtavan ehkä hieman helpommin takaisin samaan vanhaan, mutta aika on näköjään mennyt eteenpäin. Ulkomailla asuminen on muuttanut meitä, eikä aika ole pysähtynyt täällä Suomessakaan. Paluu samoihin tapoihin ja elämään ei tunnu enää edes mieluisalta tai tavoiteltavalta, itseasiassa se olisi aikamoinen kauhistus. Jonkinlainen uudenlainen identiteetti ja varmaan elämäkin on pikkuhiljaa muodostumassa ja rakentumassa. Itselleni on tänä aikana ainakin kirkastunut se, etten enää sopeudu tällaiseksi syrjäseutuasujaksi. Tämä ajatus oli itämässä jo muuttaessamme Uuteen-Seelantiin, mutta nyt se on viimeistään vahvistunut. Haluaisin että liikkuminen olisi helpompaa, palvelut lähellä ja että autoa ei välttämättä tarvitsisi lainkaan arjessa. Olisi hienoa myös päästä kävelylle suoraan kotiovelta. Täällä se ei ole miellyttävää tai onnistu lainkaan, koska soratie on joko turhan rapainen tai aivan jäässä ja näin ollen hengenvaarallinen. Pimeys pelottaa myös minua liikaa, etenkin kun naapuri oli näkevinään pari sutta meidän takapihan pellollamme joitain viikkoja sitten. Meidän yhteiset kävelylenkkimme, joita harrastimme miehen kanssa Uudessa-Seelannissa useita kertoja viikossa, ovat jääneet miltei kokonaan. Tämä sää ei kyllä houkuttele edes lapsia pihalle.

Kumisaappaassakin on reikä. Ja talvitakista hajosi vetskari. Voi kurjuuden kurjuus 😩

Eniten ärsyttää ja häiritsee tällä hetkellä kiire, joka koskee sekä meidän perheettämme, että ympäröiviä ihmisiä. Lisäksi verenpainetta nostaa säännöllisesti esimerkiksi ihan yleinen ihmisten äreys, jähmeys, minä ensin -asenne, toisten kyttäys, arvostelu ja tuomitseminen. Pahinta on ehkä huomata kuitenkin, että itse luisuu takaisin näihin samanlaisiin tapoihin ja malleihin. Voi penseys sentään!

Lasten sopeutuminen Suomeen on sujunut kuitenkin oikein hyvinkin. Tuttujen kavereiden kanssa juttu jatkui siitä mihin se jäi, Uuteen-Seelantiin jääneitä kavereita kuitenkin kaivataan. Vanhaa kouluakin Lincolnissa muistellaan hyvillä mielin, varsinkin silloin, kun täällä kaikki ei suju niin hyvin. Muistoissa kaikki oli aina kivaa edellisessä koulussa. Yksi pojista kertoilikin opettajalleen arviointikeskustelussa, että Uuden-Seelannin koulussa kivempaa oli pidemmät välitunnit sekä se, ettei ollut koko ajan nälkä. Kouluruoka ei oikein uppoa lapsillemme ja he muistelevat edellisen koulun eväitä lämmöllä. Itse olen ollut kuitenkin vain tyytyväinen siitä, ettei tarvitse enää olla joka aamu vääntämässä niitä eväitä.

Koulunkäyntiin suhtautuminen yleisesti suomalaisten lasten keskuudessa ei kyllä vaikuta. Meidän yhden poikamme koulumenestys laskee kuin lehmän häntä, kun ei viitsi nähdä vaivaa opintojensa eteen, ei kukaan muukaan niin kuulemma tee. Tämä siis nimenomaan poikien keskuudessa. Uuden-Seelannin oppimissuunnitelma poikkeaa suomalaisesta ja jotta lapset pääsisivät täällä taas samalle tasolle muiden oppilaiden kanssa, täytyisi vähän yrittää tsempata koulussa. Kahdelle pojalle on alkamassa ihan uutena oppiaineena ruotsinkieli, nuorimmainen opettelee vielä suomenkielen sanoja, jotkut sanat kun osaa vain englanniksi.

Eräs meitä harmittava asia on ollut se, että yhden lapsen koira-allergia on puhjennut kunnolla päälle takaisin muutettuamme. Hän on ollut aina allerginen koirille, mutta ei ole aiemmin oirehtinut juuri meidän koirastamme. 2,5 vuoden asuminen ilman koiraa on kuitenkin nyt muuttanut asiaa ja aikamoista niiskutusta on pojan elämä tällä hetkellä. Nyt jännitämme, että mahtaakohan hän siedättyä vielä uudelleen koirallemme, vai joudummeko antamaan koiran pois lopullisesti hoitajilleen. Syksy on tuonut paljon erilaisia tauteja muutenkin perheeseemme, näiltä olemme pitkälti välttyneet Uudessa-Seelannissa asuessamme. Sellainenkin sairaus, kuin vatsatauti, on vieraillut perheessämme jälleen monen vuoden tauon jälkeen. Yäk, toivottavasti ykä ei tule taas pitkään aikaan kylään. Suomalainen sää ei helli herkkää hipiääkään ja nyt läträtäänkin aurinkorasvan sijaan perusvoiteilla.

Lumitilanne etelä-Suomessa 17.12.2019

Näillä fiiliksillä siis tällä hetkellä mennään ja aikamoisissa pohjamudissa vielä rämmitään. Kai nämä tunteet vaan täytyy käydä läpi, toivottavasti jossain vaiheessa alkaa helpottamaan. Tällä hetkellä vaan tuntuu, että sinne kevääseenkin on liian pitkä aika... Mutta, tämä oli viimeinen tällainen vali vali -postaus, jatkossa aion keskittyä taas vähän iloisempiin tunnelmiin, vaikka väkisin. Kohta on jo joulukin ja sen viettämistä Suomessa olen odottanut jo pari vuotta. Vaikka sää ei suosi eikä lumesta ole tietoakaan, saa joulufiiliksen vetämällä verhot kiinni ja sytyttämällä kynttilöitä, jouluvaloja sekä nuuhkimalla pipareiden ja hyasintin tuoksuja. Viikko vielä jouluaattoon!

maanantai 11. marraskuuta 2019

Ystäväkirja

Ulkosuomalaisten blogeissa on kiertänyt haaste, jossa vastataan liutaan kysymyksiä, vähän niinkuin ystäväkirjan tyyppisesti. Ja minähän rrrrakastan tämän tyyppisiä juttuja! Tällaisia harrastettiin silloin joskus ala-asteikäisenä, jokaisella oli oma ystävävihko tai slämäri, jossa oli mitä mielikuvituksellisimpia kysymyksiä, kuten esimerkiksi "tykkäätkö puurosta". Tässä ystäväkirjassa luvassa kuitenkin hieman syvällisempää(kin) pohdintaa elämääni ja itseeni liittyen.

Minulla on vielä tallellakin joitakin vanhoja slämäreitä ja ystäväkirjoja

Bloginimeni tarina:

Aloitin bloggaamisen vuoden Uudessa-Seelannissa asumisen jälkeen, itselleni muistoksi ja tuttujen iloksi. Bloginimen ehdotukseksi oli lista kaikenlaisia mielikuvituksellisia nimiä. Mieheni heitti tämän Alla kaalipuun -nimiehdotuksen. Uudessa-Seelannissa kun yksi yleisimmistä alkuperäispuista on Cabbage tree (Cordyline Australis) eli vapaasti suomennettuna kaalipuu (oikea suomennos taitaa olla viherliljapuu). Nimiehdotus kuulosti oikein hyvältä ja sopivalta joten lapsi sai nimen Alla kaalipuun.

Perusjuttuja:

Siviilisäätyni: Avioliitossa, ensi kesänä jo 20 vuotta. Yhdessä oloa takana 26 vuotta.

Asumismuotoni: Suomessa meillä on oma omakotitalo, jossa nyt asutaan. Täällä meillä on tarpeeksi tilaa koko perheelle ja mukavan iso tontti, jossa lapsilla on tilaa temmeltää ja möykätä.

Ammattini: Jaahas, olisko se sitten kotiäiti? Vai opiskelija? Aiemmin olen työskennellyt lähinnä vain hoitoalalla, ensin lastenhoitajana, sitten terveydenhoitajana. Tällä hetkellä olen kouluttautumassa ihan uudelle alalle ja toivottavasti tulevaisuudessa saan harjoittaa suntion ammattia.

Työpaikka: Koti / Seurakuntaopisto

Kiinalainen horoskooppini: Käärme. Löysin tällaisen kuvauksen käärmeen merkistä ja se onkin aika osuva:

"Käärmeen vuonna syntyneet ihmiset ovat syvällisiä. He puhuvat vähän, mutta heillä on hallussaan paljon viisautta. Monet Käärmeet ovat myös mystikkoja. Heidän ei milloinkaan tarvitse huolehtia rahasta: he ovat raha-asioissaan onnekkaita. Käärme-ihmiset ovat usein sangen turhamaisia, itsekkäitä ja hieman saitoja. He ovat kuitenkin muita kohtaan valtavan myötätuntoisia ja he pyrkivät auttamaan vähemmän onnekkaita kanssaihmisiään. Käärme-ihmiset rasittavat itseään helposti liikaa, sillä he epäilevät muiden arvostelukykyä ja haluavat turvautua ainoastaan itseensä. Käärmeet ovat usein sensuelleja ja omistushaluisia. He ovat kaikissa toimissaan määrätietoisia ja vihaavat epäonnistumista. Vaikka he ovatkin ulkonaisesti rauhallisia, ovat he sisimmässään intohimoisia ja kiihkeitä. Käärme-ihmiset ovat ulkomuodoltaan tavallisesti kauniita ja heillä saattaa joskus olla avio-ongelmia epävakaisen luonteensa tähden. He tulevat parhaiten toimeen Härkien ja Kukkojen kanssa."

Harrastukset: Tällä hetkellä mm. sähly, kävely (Suomessa tosin on tullut käveltyä huomattavasti vähemmän), hiihto, palapelit, leipominen ja kai tämä kirjoittaminenkin on harrastus. Aiemmin olen harrastanut mm. jalkapalloa, ratsastusta, laskettelua, juoksemista, partiota, kuntosalia, urkujen soittoa, käsitöitä, korujen tekemistä, sukututkimusta, you name it!

2. lk luokkakuva

Syvällistä:

Periaatteet: Rakkauden kaksoiskäsky tiivistää hyvin myös omat periaatteeni "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi". Tärkeä arvo minulle on tasa-arvo, kukaan ihminen ei ole toista korkeammalla jalustalla. Lapsilleni olen yrittänyt opettaa myös sen, että meillä on vastuu toisistamme, muistetaan huolehtia myös heikompiosaisista.

Maailmankatsomukseni: Kristillinen. Tämä liittyy tiiviisti yhteen edellisen kanssa.

Pohdin: Jatkuvasti jotain syvällistä, olen siis varsinainen ajattelija. Tällä hetkellä pinnalla on varmasti oman käytöksen tarkkailu, mietin miten saisin jalostettua itsestäni paremman version. Yritän myös opetella sitä itsensä rakastamista (miten se onkaan niin vaikeaa).

Vihaan: Tämä mietin pitkään, en varsinaisesti vihaa mitään maan päällä, joten vastaan että sielunvihollista.

Halveksin: Välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä, toisten ylenkatsomista

Pyrin: Hyvään ja parempaan. Pyrin myös antamaan lapsilleni turvallisen elämän ja toisaalta myös laajentamaan heidän maailmankuvaansa. Useimmiten kuitenkin pyrin ihan vaan selviämään tästä päivästä

Rakastan: Perhettäni, ystäviäni, uusia kokemuksia, hyvänmakuisia ruokia ja juomia, tuoksuja, kauniita asioita

Haaveilen eniten: Matkustelusta. Haaveilen myös löytäväni sellaisen työn, johon ei olisi ikinä kurjaa mennä.

Tarvitsen: Unelmia ja haaveita joita toteuttaa. Tarvitsen ajoittain myös hiljaisuutta ja omaa rauhaa, tämä toteutuu liian harvoin. Olen ihminen, joka aistii turhankin tarkasti toisten ihmisten tunnetiloja sekä havainnoi ja ennakoi ympäristöä poikkeuksellisen herkästi. Se on uuvuttavaa ja vastapainoksi tarvitsen sitä omaa rauhaa. Jos en sitä saa, minusta tulee tosi äkäinen.

Pelkään: Ampiaisia ja karhuja, pimeääkin ja lievästi korkeita paikkoja. Pelkään myös, että läheisille ihmisille tapahtuisi onnettomuus.

Kaipaan: Tällä hetkellä kauniita maisemia (Port Hills Uudessa-Seelannissa) ja lämpöä.

Murehdin: Toisten ihmisten surua, pelkoja, onnettomuutta. Miksi kaikilla ei voi olla vaan hyvä olla?

Kerään: Mietin ensin että en kerää oikeastaan mitään. Mutta kaapista löytyy esimerkiksi miljoonia servettejä. Käsilaukkujakin on jo aika moinen pino. Ja sitten niitä valokuvia, joita otan melkein päivittäin.

9. lk luokkakuva. Kajaalit kohdillaan

Lempi-:

Värini: Ehdottomasti liila

Vuodenaika: Kevät, kaikki alkaa silloin alusta ja herää eloon, pitkä kesä on vasta edessä.

Eläin: Meiltä löytyy koira, mutta minä olen varmaankin enemmän kissaihmisiä.

Kirja: Olen ollut varsinkin aiemmin varsinainen lukutoukka, nykyään luen vähemmän, en jotenkin jaksa keskittyä enää lukemiseen. Kirjoista varsinaisia aarteita ovat esimerkiksi Johannes-kirja, jossa muistellaan Karjalassa sijaitsevan pitäjän elämästä ja ihmisistä, siellä vilahtelee sukulaisiakin. Isovanhempani ovat siis karjalan evakkoja ja sukututkimuksen myötä se historia on minulle äärimmäisen tärkeää. Minulla on myös muita samantyyppisiä kirjoja, jotka ovat lempikirjojani. Harvoin niitä kirjoja tulee luettua, mutta on tärkeää kuitenkin omistaa ne.

Elokuva: Olen oikea elokuvien suurkuluttaja. Grease -elokuva täytyy mainita ensimmäisenä, Dirty Dancing ja Beetlejuice ovat myös ihania. Hitchcockin ohjaamat elokuvat ovat olleet aina hyviä, yksi lemppareistani on Cary Grantin ja Grace Kellyn tähdittämä Varkaitten paratiisi. Uusista elokuvista olen katsellut lähiaikoina pääasiassa trillereitä ja maailmanlopun tyyppisiä elokuvia, kuten Hiljainen paikka.

Musiikkilaji: Ei mitään tiettyä lajityyppiä, nykyään menee kaikenlainen metallista poppiin. Sellaisia ainaisia suosikkeja ovat esim. Neljä Ruusua, Laura Branigan, Madonna, Metallica, GNR, Nightwish. Tykkään kuunnella erityisesti vahvaäänisiä naisartisteja kuten Lady Gaga, Adeline ja Sia.

Numero: 7

Asia minussa: Huolehtivaisuus, lojaalius

Ruoka: Broileria ja vuohenjuustoa ja siihen kylkeen vielä grillattuja vihanneksia ja paholaisen hilloa. Panang Currya valmistan myös aika usein.

Juoma: Vesi, punaviini, kahvi.

Lomakohde: Tähän on pakko vastata Uusi-Seelanti. Muista kohteista vanhat historialliset kaupungit ovat aina mielenkiintoisia, kuten Rooma ja Pariisi. Mikään rannalla köllöttelijä en ole

Tuoksu: Kevyt, hento ja kukkainen

Kasvi: Lilja

Säätila: Ei liian kylmä eikä kuuma, vähän reilut +20 astetta on aika passeli. Mielellään aurinkoakin

Tapa viettää vapaailta: Yleensä kotona, siellä on hyvä olla. Ehkä joku hyvä leffa, punaviinia ja takkatuli, ah perfect!

Ehkä vuonna -96

Kysymyksiä:

Pidätkö tytöistä vai pojista? Jos lähdetään siitä, että minulla on neljä poikaa, mies ja uroskoira, niin vastaus on kai aika selvä. Toisaalta parhaimmat ystäväni ovat tyttöjä ja itsenikin voi siihen sukupuoleen lukea. Hmm... sanotaanko näin, että kummallakin sukupuolella on ne hyvät (ja huonot) puolensa, se riippuu siis ihan persoonasta.

Onko sinulla salaisuuksia? Olen todella avoin ihminen, en yleensä pidä juurikaan sisälläni mitään salaisuuksia. Ehkä niitä on, mutta en ainakaan muista.

Onko sinulla valkolakkia? On, kaksikin. Toinen siis yo, mutta toinen on lähihoitajan lakki (jos joku tietää minkälainen se on). Kerrottakoon vielä, että en ole kumpaakaan käyttänyt Vappuna, ikinä.

Millainen oli ensimmäinen tatuointisi tai lävistys? Tatuointeja ei ole yhtäkään. Korviin on laitettu reiät joskus 7-vuotiaana, sellaisella ampumiskoneella. Toisessa korvassa oleva reikä on tosin jo kasvanut umpeen.

Mitä tilaat baarissa? Nykyään tulee käytyä baarissa erittäin harvoin, viime kerrasta on ehkä 4-5 vuotta. Ja punaviiniä olen tilannut. Tähän on siis tultu, taidan olla jo aika täti... Mutta kyllä silloin nuorempana baareissa luuhatessa tilasin vielä olutta tai lonkeroa!

Poltatko tupakkaa? En

Omistatko eläimiä? No se koira, suomenlapinkoira Hemi 10 v. Aikaisemmin meillä oli mieheni kanssa myös hamstereita. Otimme joskus kaksi hamsteria, taisivat kumpikin olla urospuolisia. Sitten vähän ajan päästä niitä olikin yllättäen joku 13... Lapsuuden kodissani oli koira ja kissa (eri aikaan) ja minulla oli myös miljoonakaloja

Onko sinua siunattu parhaalla ystävällä? Minua on siunattu muutamalla erittäin hyvällä ystävällä, en oikein osaa heistä eritellä sitä parasta, ovat kaikki niin erilaisiakin ja ainutlaatuisia. Kovinkaan helposti en ketään kutsu ystäväkseni, kavereita ja tuttuja onkin sitten vähän enemmän, mutta arvostan kuitenkin laatua ennen määrää

Mitä muuttaisit itsessäsi? No leuka, tissit, olkavarret, reidet, maha, takamus jne, tyypillisiä naisten juttuja. Sisäisesti haluaisin oppia mokailujeni jälkeen vain kohauttamaan olkapäitäni ja jatkamaan eteenpäin, pohtimatta liikoja. Toivoisin myös osaavani olla kaunopuheisempi, minulla kun on tapana töksäytellä asioita.

Häälook

Kerro jotain siitä...

Olit 10 vuotta nykyistä nuorempi: Olin 32 vuotias, minulla oli silloin kolme poikaa iältään 1, 4 ja 7 sekä kahdeksankuukautinen koiranpentu. Olimme muuttaneet upouuteen taloomme alkuvuodesta ja olimme koko kesän laittaneet pihaa. Syksyllä kylvimme epätoivoisesti pihalle nurmikon siemeniä, joita pentukoira kävi sitä mukaa popsimassa. Aloittelin jälleen töitä, ensin keikkaa lastenkodilla ja loppuvuoden tein osaviikkoista neuvolassa, alkuvuodesta siirryin jälleen kokopäiväiseksi neuvolantädiksi. Anoppi tuli hoitamaan nuorimmaista lasta kotiin, joka helpotti muuten kiireistä elämää.

Viimeksi koit romanttisen hetken: Tämä liittyy varmasti jotenkin mieheeni. Jokunen viikko sitten hän toi kukkia meidän vuosipäivämme kunniaksi. Hän on muutenkin aika huomaavainen ja tekee arjessa sellaisia pieniä juttuja, kuten starttaa aamulla valmiiksi minulle auton ja laittaa penkinlämmittimen päälle. Olisiko se sellaista arjen romantiikkaa.

Viimeksi sait jonkun nauramaan oikein kunnolla: Varmaankin mieheni, luultavasti kerroin jotain lasten toilailuja

Joku kehuu sinua taitavaksi: Kiitän ja totean, että se nyt oli vaan tuollainen pikku juttu. En siis osaa kauhean hyvin suhtautua kohteliaisuuksiin.

Teet itsellesi lounasta: Jos teen pelkästään itselleni, se on luultavasti jonkinlaista salaattia. Millään muulla aineksella ei ole väliä, kunhan siinä on feta- tai halloumi-juustoa sekä aurinkokuivattua tomaattia

Sinulla viimeksi oli kotoisa olo: Esimerkiksi nyt, kun istun omalla sohvallani ja rentoudun kirjoittamalla. Tuli takassa myös auttaa kotoisan olon luomisessa.

Lausut kehuja: Yritän kehua ihmisiä useinkin, tuntuu että kuitenkin liian harvoin.

Viimeksi luit jotakin syvällistä: Uuteen-Seelantiin otin mukaan muutamia suomalaisia kirjoja, joista yksi jäi mieleen. Sen kerronta oli koskettavaa ja tarina tarkasteli useamman sukupolven elämää. Kirja oli Tommi Kinnusen Neljäntienristeys.

Linkitä biisi, joka on koskettanut sinua viimeksi: Tapani mukaan en osaa valita biiseistä yhtä. Lentäessämme pari kuukautta sitten takaisin Suomeen, katsoin koneessa elokuvan A Star is Born (joka oli ihan hyvä elokuva), elokuvaan liittyviä lauluja on tiheästi soinut radiossa ja käännän silloin aina nupit kaakkoon eli Lady Gagan Shallow & Lady Gagan Always Remember Us This Way  Viime aikoina radiossa on soinut Irinan Haluun olla yksin rallatus, jonka sanat osuvat niin täydellisesti tällaiseen ruuhkavuosimutsiin. Pakko mainita vielä aina yhtä koskettava Jeff Buckleyn Hallelujah sekä tähän aikaan vuodesta usein kotona soiva Johanna Kurkelan Tonttu.

Kuva vuoden takaa, Itsenäisyyspäiväjuhliin lähdössä Suomen kunniakonsulin luokse Uudessa-Seelannissa

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Marraskuu - kaksi kuukautta paluusta

Palasimme Suomeen kaksi kuukautta sitten. Kaksi kuukautta on vähän aikaa, toisaalta se tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Jopa niin pitkältä, että aika ja elämä Uudessa-Seelannissa tuntuu jo tosi kaukaiselta. Ja nyt on sitten jo marraskuu, se "pahin" kuukausi Suomessa. En muistanutkaan miten paljon pimeys ja harmaus vaikuttavat mielialaani. Olen ollut tässä viime ajat aika väsynyt ja vetämätön, ilon aiheita on saanut etsimällä etsiä. Ahdistustani on lisännyt suunnattomasti se, että hymyillessäni vastaantulijoille, kukaan ei hymyile minulle takaisin! Joku ulkosuomalainen totesikin oikein osuvasti, että marraskuinen Prisma on ahdistava paikka, siellä näkyy vain ilottomia ja vakavia ihmisiä.

Ilmeisesti kuitenkin pahin kotiinpaluushokki alkaa jo hieman hellittämään ja lasi alkaa näyttämään enemmänkin puoliksi täydeltä kuin tyhjältä. Huomaan, että aurinkoisia päiviä on itse asiassa ollut aika paljon. Säätila on pakkasen puolella ja ne mutaiset kelit ovat ainakin tällä erää takanapäin. Viime viikolla satoi lunta ja pieni lumikerros pysyi maassa ja puissa useamman päivän, se näytti henkeäsalpaavan kauniilta. Joinakin aamuina pakkasta on ollut - 6 astetta ja mietimme, että Uudessa-Seelannissa ei koskaan ollut näin kylmä. Lapsetkin ovat pukeneet mukisematta toppatakit ylleen. Aivan mahtavaa on kuitenkin ollut se, että kylmenevää säätä ei sisällä juurikaan huomaa, paitsi että lattia tuntuu lämpimämmältä jalkapohjaa vasten. Ja ihan kohtahan syksy onkin jo ohi ja alkaa jouluvalmistelut. Joulua täällä onkin odotettu jo tosi pitkään 💗

Alkusyksystä saimme nauttia erittäin voimakkaasta ruskasta

Minulla on ollut myös ilo ja onni treffata jo tosi monia ystäviäni, joitakin jo useampaan otteeseen. Kylillä pyörähtäessä törmää myös yleensä ainakin johonkin tuttuun tai puolituttuun. Pitkähkön tuntemattomuuden jälkeen tunnettuna olo onkin tuntunut kivalta, se luo sellaista mukavaa kuuluvaisuuden tunnetta.

Olen päässyt kahvittelemaan kahviloissa ystävien kanssa, ihan täällä Suomessakin. Tässä suomalaisen kahvilan versio cappuccinosta

Olemme käyneet katselemassa muuttuneita maisemia lähikylillä sekä Helsingissä asti, jossa on tapahtunut jonkin verran muutoksia näiden muutamien vuosien aikana. Helsingin keskustassa pyöriessä ihailin vanhaa arkkitehtuuria, en muistanutkaan kuinka hienoa siellä on. Uusi lastensairaala oli myös valmistunut tänä aikana ja täytyy sanoa, että on se vaan upea. Parasta siinä on tietenkin se, että se on tehty vain ja ainoastaan lapsille. Pasilaan oli rakentunut Pohjoismaiden suurin kauppakeskus Tripla, jossa kävimme viime viikonloppuna pyörähtämässä miehen kanssa kahdestaan. Tosin oli sinne eksynyt muutama muukin ja ruokapaikan etsiminen meinasikin osoittautua liian vaikeaksi tehtäväksi.

Uusi lastensairaala näytti tosi hienolta

Kotona olemme tehneet pientä pintaremonttia ja kaikenlaista pientä ja vähän isompaakin on luvassa sen suhteen. Kuinka ihanaa onkaan saada laittaa omaa kotia juuri niin kuin haluaa! Remonteista kerron sitten joskus kootusti lisää, kunhan etenevät. Viime viikonloppuna meillä vietettiin yhden pojan perjantai-illan leffailtasynttäreitä. Lauma lapsia valloitti mölyllään ja ilonpidollaan alakerran jossa he katsoivat leffaa, mutustaen samalla pizzaa ja karkkia. Lapset ovat kyllä olleet tosi tyytyväisiä Suomeen paluustamme, on ollut ihana seurata miten he ovat nauttineet vanhojen kavereidensa kanssa oleilusta ja sujahtaneet aika kivasti takaisin kaveriporukoihin. Vaikka toisaalta, poika 3 kysyi äskettäin, että kun menemme jälleen Uuteen-Seelantiin, pääsisikö hän takaisin siihen samaan kouluun, jossa on tutut kaverit. Siihen en osannut vielä vastata mitään.

Aika nopeasti sitä kyllä sujahtaa takaisin vanhaan. Olen myös huomannut, että aika todellakin kultaa muistoja. Monesta asiasta olen pettyneenä todennut, että ai, tällaistako se olikin, voi plääh. Ulkomailla eläessä fiilistelin melko usein mm. suomalaisilla ruoilla ja suunnittelin että mitä kaikkea ostaisin Suomeen paluun jälkeen. Ja olenhan minä niitä ostellut ja syönytkin; maksalaatikkoa, ruisleipää, pinaattilettuja ja lihapiirakka, ihan ähkyyn ja kyllästymiseen asti. Kotiin palatessa ehdin jo iloita siitä, että Uudessa-Seelannissa vietetty aika ei ollut tuonut enempää kuin yhden lisäkilon elopainooni. Iloitsin kuitenkin liian aikaisin, nämä Suomen herkut ovatkin sitten tuoneet heti muutaman kilon lisää... Hemmetin salmiakki ja karjalanpiirakat!

Lapset taasen ovat manailleet hidasta ja tökkivää nettiä, joka oli lähtiessämme huomattavasti parempi. Ihan yhtä huono se tuntuu olevan täällä kuin Uudessa-Seelannissakin. Terveydenhuollossa on täällä myös järjettömän pitkät jonot. Aikaa saa odotella niin terveysasemalle, hammashoitolaan, kuin erikoissairaanhoitoonkin. Suomessa terveysaseman lääkärin hoitamat tehtävät ovat huomattavan suppeat. Moni asia, joka Uudessa-Seelannissa hoitui ihan terveysaseman lääkärillä, täytyykin täällä lähettää erikoissairaanhoidon puolelle. Asiat saa täälläkin hoidettua kyllä nopeammin ja helpommin yksityisen lääkäriaseman kautta, jos on vain sellaiseen varaa.

Olen päässyt tutustumaan ihmeellisiin eineskeksintöihin

Suomalainen peruskoulu on osoittautunut kuitenkin taas oikein hyväksi ja monipuoliseksi. Lapset ovat koulun kanssa tehneet jo vaikka ja mitä ja retkeilleet ympäri Uuttamaata. He ovat käyneet katsomassa teatteria ja elokuvia, tutustumassa Helsingin uuteen Oodi-kirjastoon, käyneet näyttelyissä sekä retkeilemässä kansallispuistossa. Yläkoulun puolella valinnaisaineet ovat olleet mielenkiintoisia ja monipuolisia, siellä on myös opiskeluja toteutettu erilaisina projekteina ja teemapäivinä tavallisen luokassa istumisen sijaan. Oppiaineet ovat täällä kuitenkin vaativampia kuin Uudessa-Seelannissa ja joissakin aineissa lapsilla on hieman kirittävää Uuden-Seelannin opetuksen jälkeen. Vanhimman lapsen koulussa budjettileikkausten tuomat säästöt näkyvät sen sijaan valitettavan selkeästi oppituntien vähentämisenä ja itseopiskelun lisääntymisenä. Tämä tyyli ei kuitenkaan sovi kaikille opiskelijoille ja tukea tarvitsevat jäävät jälkeen tai tipahtavat pois.

Kaksi nuorimmaista poikaa ovat jatkaneet aktiivisesti englanninkielen käyttöä myös toistensa kanssa leikkiessä, mikä on aika mahtavaa. Vanhimmat lapset taasen ovat pitäneet jonkin verran yhteyttä ulkomailla oleviin englanninkielisiin kavereihinsa netin kautta. Lasten englanninkielentaito on sellainen asia, jota haluaisin ehdottomasti ylläpitää ja olenkin yrittänyt miettinyt siihen erilaisia keinoja. Tämä oli yksi syy, jonka vuoksi ilmoitin meidän perheemme vaihto-oppilasperheeksi. Nyt vain odottelemme, josko perheemme hyväksyttäisiin mukaan ja saisimme ensi keväänä opiskelijan jostain puolelta maailmaa asumaan meille vähäksi aikaa. Jännää!

perjantai 27. syyskuuta 2019

Paluumuutto - sairastelua, erilaisia huomioita kaikesta ja kuolema

Suomeen paluustamme on ihan kohta jo kuukausi! Aika on mennyt tosi nopeasti, tietenkin kun on paljon tekemistä. Olemme saaneet kokea ensimmäisen syysflunssankin, täytyykin taas totutella tähän sairastamiseen. Uudessa-Seelannissa sairastimme erittäin vähän, muistelen että minulla taisi olla kahden ja puolen vuoden aikana 2-3 flunssaa. Tosin viimeisin flunssa, joka oli muutama kuukausi sitten, olikin astetta kovempi ja pitkäkestoisempi. Mutta selkeästi mitään vastustuskykyä ei enää kuitenkaan ole näitä pohjoisella pallonpuoliskolla kiertäviä pöpöjä vastaan.

Suomessa ollessani olen ehtinyt ihastelemaan kouluterveydenhuoltoa, miten loistava ja monipuolinen keksintö se onkaan. Uudessa-Seelannissa ei kouluissa ollut minkäänlaisia terveystarkastuksia, kaikki terveyteen liittyvät asiat hoidettiin terveysasemalla omalla GP:llä. Hammashoito on Uudessa-Seelannissa myös kallista, paitsi lapsilla. Sen takia en ole käynytkään hammaslääkärillä kahteen ja puoleen vuoteen. Nyt suunnitelmissa on käydä hoidattamassa hampaita kuntoon kaikilta perheenjäseniltä. Jonot ovat kunnallisella puolella vain harmittavan pitkiä. Mutta toisaalta jos jotain akuuttia ilmenee, hoitoon pääsee sitten nopeastikin.

Asia joka on täällä nyt pistänyt silmään, eikä mitenkään ilahduttavalla tavalla, ovat varkaat. Ensimmäisen kahden viikon aikana näin kaksi myymälävarasta puuhissaan. Taloihin murtautumiset ovat ajoittain aika yleisiä, lähistöllä murtovaras oli käynyt jopa käsirysyyn kotiin tulleen talon omistajan kanssa. Yhteistä näille varkaille on ollut se, että he eivät ole olleet ihan kantasuomalaisia. Voidaan varmaan puhua ulkomaalaisista rikollisliigoista, jotka käyvät täällä keikkailemassa helpon rahan toivossa. Tämä on mielestäni selkeä ero Uuteen-Seelantiin. Sielläkin varkauksia tietenkin on, mutta varkaat taitavat olla useimmiten ihan paikallisia hörhöjä.

Suomessa on ollut taas mukavaa käydä kaupoissa, kun myyjät eivät ole heti kimpussa, eikä kassahenkilökään yritä lypsää päivän kuulumisia. Pidän siitä, että täällä saa olla enemmän omassa rauhassa ylipäänsäkin, sopii minun luonteelleni selkeästi paremmin. Elintarvikkeissa olevat valmistusohjeet, joita löytyy miltei jokaisesta pakkauksesta, ovat arjen helpotus. Ei enää guuglailuja, että missä asteessa liha tulisi kypsentää ja kuinka kauan.

Mutta sitten taas... pankkipalvelut... Voisi jo ihmetellä, että mikä palvelu? Oma pankkini muutti juuri kirjautumistaan niin, että avainlukulistan lisäksi kirjautumiseen tarvitaan vielä puhelimeen tekstarilla tuleva luku. Ai miten riemukasta oli yrittää muuttaa vanhentunutta puhelinnumeroani pankkiin. Luonnollisesti en päässyt kirjautumaan nettipankkiin, kun varmistusluku lähetettiin aina vanhaan, käytöstä poistettuun numerooni. Yritin soittaa monta päivää pankin puhelinpalveluun, joka oli kuitenkin pahasti ruuhkautunut. Ja jos olisin halunnut käydä hoitamassa asian konttorilla, olisi sitä varten pitänyt varata aika, tietenkin nettipankin tai puhelinpalvelun kautta. Siis aargh, hermot meinasi kärähtää jo monta kertaa. Useamman päivän jälkeen pääsin onneksi läpi puhelinpalvelussa ja kymmenien kinkkisten varmistuskysymysten jälkeen sain asian hoidettua. Enkä edes jaksa alkaa valittamaan juna- ja bussilipuista. Toteanpahan vain, että aika hankalaksi on lippujen ostaminen tehty, kun ei voi lippua ostaa enää suoraan junasta tai bussista. Mutta taidankin olla jo vähän "old school".

Aamulenkillä koiran kanssa huurteisella pellolla

Positiivista Suomessa taas on ollut lehtistö ja media. Ihan siitä syystä, että erilaisia tapaturmia tai onnettomuuksia ei yleensä puida ja revitellä sen enempää. Uudessa-Seelannissa kun taas on tapana mässäillä erilaisilla tragedioilla. Esimerkiksi tapaturmissa kuolleiden tai henkirikoksen uhreiksi joutuneiden nimet ja valokuvat julkaistaan ja saatetaan vielä kertoa uhrien elämästä hieman enemmänkin. Yksityisyyden kunnioituksesta ei ole välillä kyllä mitään tietoa.

Ja sitten vielä sananen liikenteestä. Suomessa on täytynyt tottua taas autoilijoiden melkoisen aggressiiviseen käyttäytymiseen. Liikenteessä näkee päivittäin sitä suomalaista itsekkyyttä ja minä ensin -mentaliteettia. Aina on joku tosi kiireellinen tyyppi perässä roikkumassa ja mielenosoituksellisia ohituksia tehdään järjettömissä paikoissa. Itse pyrin ajelemaan suunnilleen rajoitusten mukaan, mutta useammalle nopeusrajoitukset tuntuvat olevan vain viitteellisiä ehdotuksia, joita ei ole ihan pakko noudattaa. Toisaalta sitten, liikennekuolemia on Suomessa kuitenkin melko paljon vähemmän kuin Uudessa-Seelannissa. Suomessa kuoli viime vuonna 234 ihmistä liikenteessä, kun taas Uudessa-Seelannissa vastaava luku oli 379 ihmistä. Jokainen uhri on kuitenkin liikaa.

Kuolema osui jälleen aika lähelle meidän perhettämme tällä viikolla, kun vanhimman pojan kaveri kuoli liikenneonnettomuudessa. Tämä kaveri oli ainoa, jonka kanssa poikamme oli pitänyt yhteyttä koko ulkomaillaolomme ajan, loppuaikana vielä enenevässä määrin, kun tiedettiin paluustamme. Tämän pojan ansiosta ja innoittamana meidän poikamme aloitti opiskelut tällä viikolla oppilaitoksessa, jossa myös tämä kaveri opiskeli. Poikani yritti hakeutua samalle luokalle kaverinsa kanssa, mutta se ei (onneksi) onnistunut. Loppujen lopuksi he eivät kuitenkaan ehtineet nähdä lainkaan toisiaan palattuamme. Itse olen ollut vain sivustaseuraajana tässä tragediassa, mutta kyllä ottaa sydämestä. En olisi halunnut poikani joutuvan kokemaan kaverin kuolemaa näin nuorella iällä, se seuraa varmasti läpi elämän muistoissa. Mietin myös tämän kaverin vanhempia ja perhettä (ja toisaalta yritän olla miettimättä), miten tällaisestä selviää. Ei tätä soisi tapahtuvan kellekään. Tänään oli vanhimman pojan oppilaitoksessa ollut muistotilaisuus, jonka jälkeen olivat kaveriporukalla käyneet vielä laskemassa kynttilän turmapaikalle. Nuorilla on tarve surra ja käydä läpi tätä asiaa.

Paluu ei siis ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Mutta niinhän se elämä menee, se ei noudata mitään kaavaa tai seuraa etukäteissuunnitelmaa. Elämä kulkee välillä niin omia polkujaan, antamatta kenenkään siihen juuri vaikuttaa. Itse yritän taas muistaa keskittyä enemmän omaan perheeseeni ja lapsiini. Niissä se minun onneni ja elämäni on.

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Kouluunpaluu ja koulunaloitus Suomessa

Huhhahhei, täällä on arki imenyt meidät aivan kokonaan syövereihinsä ja tuttu kiire on palannut perheeseemme. Eli voisi sanoa, että sopeutuminen Suomeen ja täkäläisiin systeemeihin on hyvässä vauhdissa, kohta ei ulkomaavuosia enää varmaan muistakaan.

Kolme nuorimmaista poikaa sekä minä aloitimme koulun heti paluutamme seuraavalla viikolla. Mies palasi työhönsä tällä viikolla ja vanhin poika aloittaa koulun ilmeisesti ensi viikolla. Nuorimmainen aloitti siis esikoulun, joten hän siirtyi kakkosluokalta eskariin. No eipä siitä haittaakaan ole, hän kun on oppinut Uudessa-Seelannissa lukemaan ja kirjoittamaan vain englanniksi, suomeksi nämä taidot sujuvatkin aika paljon heikommin, eli lisäharjoitus ei ole lainkaan pahitteeksi. Poika 3 aloitti 5. luokan ja hän pääsi palaamaan samalle luokalle josta silloin lähtikin. Luokassa oli samat kaverit ja opettaja vielä odottamassa. Poika 2 aloitti koulutaipaleensa yläkoulun puolella, 8. luokalla, josta löytyi kaksi ennestään tuttua luokkakaveria. Sosiaalisena tyyppinä hän on kuitenkin palautteesta päätellen sopeutunut luokkaan samantien.

Minusta tuntuu, että kaikki ovat sujahtaneet tosi sujuvasti ja aikalailla ongelmitta takaisin suomalaiseen kouluun. Poika 4 on erityisen mielissään lyhyistä eskaripäivistä (4 h). Hän on päässyt opettelemaan uusia taitojakin, kun eskarilaiset kävivät luistelemassa jäähallissa. Poika 3 mielestä matematiikka on täällä vaikeampaa kuin Uudessa-Seelannissa, jossa ei ollut lainkaan esim. allekkain laskuja. Näissä taidoissa yritetään opettajien avulla kiriä muita kiinni ja se onnistuukin varmasti ihan hienosti. Poika 2 mielestä koulu on täällä hyvin paljon rennompaa kuin Uudessa-Seelannissa. Hän sai valittua itselleen kivoja valinnaisaineita, joiden valikoima on täälläkin selkeästi monipuolistunut sitten omista peruskouluajoista. Uutena aineena hänelle tulee ruotsinkieli, jota hän on tosin itsenäisesti jo hieman opiskellut vielä Uudessa-Seelannissa asuessamme.

Vaikka muuten koulut ovat startanneet kivasti lapsilla, ensimmäinen kouluviikko päättyi meillä siihen, että poika 3 mursi pikkusormensa koulussa korista pelatessa. Poika 2 taasen nyrjäytti koulussa nilkkansa ja linkkailee edelleen. Kummatkin tapaturmat sattuivat vielä perjantai 13. päivänä...  Mutta tulipahan samalla testattua sekin, että kuulumme jälleen Suomen sosiaaliturvan piiriin, laskua pojan sormen hoidosta ei ainakaan ole vielä kuulunut. Tällä viikolla kaksi lapsista on ollut kipeänä kotona, täytyy taas ilmeisesti tottua näihin sairasteluihinkin.

Itselläni arki täyttyy lähinnä lasten, sekä toistaiseksi myös miehen kuskailusta ees taas kouluihin ja työhön. Me asumme melko korvessa ja liikkeelle pääsee vaan omalla autolla, joita löytyy perheestämme toistaiseksi vain yksi kappale. Lasten koulujen aikataulut eivät ole myöskään kovinkaan yhteneväisiä, joten kuskaamisreissuja saattaa tulla päivän aikana 6-7 kertaa. Lincolnissa asuessamme arki oli helpompaa, koska kouluihin oli kävelymatka. Koulut myös alkoivat ja päättyivät aina samaan aikaan, joten päivän aikana tuli vain saattaa ja hakea nuorimmat lapset koulusta. Täällä koulut alkavat usein jo klo 8, joka sekin on muutosta tottumiimme leppoisiin 9 aamuihin. Koulupukujen puute on näkynyt selkeästi pyykkimäärässämme, kone pyörii jälleen jatkuvalla syötöllä, jotta lapsilla olisi riittävästi vaatetta kouluun. Tällä hetkellä vaatevalikoimakin on vielä melko pieni, kun suurin osa vaatteista on jäänyt jo pieneksi. Ja ai että tätä vaatteiden määrää, kun pitää olla toppahousuista alkaen jokaiseen säähän sopivaa varustusta.

Kuskailujen ja vaatehuollon lisäksi minun arkeani täyttää myös oma koulu, joka alkoi viime viikolla. Koulupäiviä meillä on kerran kuukaudessa muutama päivä kerrallaan, muuten oppiminen tapahtuu sekä itsenäisesti että työssäoppien. Minulla ei ole vielä työssäoppimispaikkaa, joten opiskelen kotona itsenäisesti aiheen kirjallisuutta. Tosin en ole vielä päässyt ihan lukemisen makuun, kun on ollut vielä niin paljon muita asioita hoidettavana päivien aikana. Kunhan saan ensin asiat ja kodin jonkinlaiseen järjestykseen, ehdin paremmin keskittyä jälleen siihen opiskeluun. Koulu tuntuu kyllä melko leppoisalta, joka sopii näin varttuneemmallekin opiskelijalle oikein mainiosti. Viime viikolla ensimmäiset koulupäivät olivat upeita, olin ihan fiiliksissä koulun aloituksesta, tämä tuntuu tosi sopivalta alalta itselleni. Meillä oli kaksi hyvin intensiivistä koulupäivää, jolloin tutustuttiin luokkaamme ja koulutusohjelmaan. Ai vitsit miten kiva luokka meillä onkaan! Kaikki oppilaat ovat jo hieman varttuneempia ja tulevat monista erilaisista taustoista. On muitakin alanvaihtajia, mutta myös sellaisia, joilla on takanaan pitkä ura seurakunnassa, mutta joilta virallinen koulutus puuttuu. Suurimmalla osalla opiskelijoista on jo työssäoppimis- tai oppisopimuspaikka valmiina, itse en ole sellaista ehtinyt vielä saada, koska opiskelupaikkanikin varmistui vasta viikkoa ennen muuttoa. Kaikki aikanaan.

Ensimmäinen kouluviikko oli ihana, mutta myös todella väsyttävä. Olin iltaisin aivan poikki, tietenkin tämä muuttohässäkkäkin on tuonut tähän soppaan oman lisänsä. Odotan vain sitä, että arki pääsisi asettumaan uomiinsa, niin ehkä tämä väsymyskin alkaisi helpottamaan.

Viiniköynnöksen rypäleitä

Kotona keräsin eilen pihan viiniköynnöksestä viinirypäletertut talteen ja ajattelin yrittää tehdä niistä viiniä ensimmäistä kertaa. Olen istuttanut noin viisi vuotta sitten kaksi viiniköynnöstä pihalle ruusukaarta koristamaan ja satoa niistä on tullut jo useampana vuonna. Nyt kun rypäleet alkavat olla jo hieman kookkaampia, niistä saisi ehkä jo muutaman pullollisen. Siellä ne nyt ovat käymisastiassa tekeytymässä, katsotaan muutaman viikon päästä mitä sieltä tulee. Jatkossa saatankin tituleerata itseäni siis myös viinitilalliseksi!

Kertakäyttökulttuuri

Vuoden ensimmäinen kirjoitus lähtee tässä ja aiheena niinkin riemukas asia, kuin kertakäyttökulttuuri. Johtuneeko niistä Suomeen paluuseen l...