maanantai 18. tammikuuta 2021

Paluu Suomeen

Kas, ollaan taas takaisin Suomessa! Meidän oleskelumme Uudessa-Seelannissa oli tällä kertaa vähän lyhyempi, velvollisuudet yms. Suomessa kutsuivat meitä jo takaisin. Ensi kertaan sitten taas! Tässä postauksessa kerron vielä meidän matkastamme takaisin Suomeen.

Meillä oli varattuna lennot Singapore Airlinesin kautta, jotka varasimme noin kuukautta ennen matkaa. Kyseinen lentoyhtiö vaikutti luotettavimmalta tässä maailman tilanteessa ja lentojen hinnatkin olivat ihan kohtuullisia, verrattuna oikeastaan mihin muuhun tahansa lentoyhtiöön. Lentojen vaihdot olivat Singaporessa sekä Frankfurtissa. Onneksi näin, sittemminhän Brittien kautta kulkevat lennot ovat olleet tauolla ja Hollannissakin alettiin vaatia matkaa edeltävää koronatesti-todistusta. Mutta kyllä me taas jännättiin viimeiseen asti, että toteutuvatkohan lennot ajallaan. Ja toteutuivathan ne.

Lähtöä edeltävinä viikkoina tapasimme runsaasti ystäviä ja vaelleltiin lähitienoilla. Ihania kokemuksia ja muistoja sydämeen talletettavaksi. Vuokra-asunto siivottiin ja luovutettiin lentoa edeltävänä päivänä keskiviikkona. Viimeinen yö vietettiin lentokentän lähellä olevassa hotellissa ja lento lähti torstaina puoleltapäivin. Lähtövalmistelut sujuivat oikein kivasti suunnitelmien mukaan, vaikka kyllähän siinä siivoamisessa meni taas aikaa, tällä kertaa kuitenkin ilman suurempaa kiirettä.


Tässä pakkaaminen vielä vaiheessa. Onnea on vakuumipussit


Koti alkaa olemaan tiptop. Näitä maisemia tulee ikävä 💗


Lentoyhtiö oli muutamaa päivää ennen lentoa meihin henkilökohtaisesti yhteydessä ja tarjosivat mahdollisuutta korottaa istumapaikkoja economy plus -luokkaan, jossa olisi vähän enemmän jalkatilaa. Lisäksi saimme käyttöömme neljä penkkiriviä kahden sijaan, eli saimme istuttua väljemmin. Tartuimme tietenkin tähän tarjoukseen, ilmaiseksi kun saatiin. Olipa hyvää palvelua.

Torstaina raahauduimme siis Christchurchin lentokentälle ja selvitimme matkatavaroitamme tiskillä noin 45 minuuttia. Plussaa oli kuitenkin, että saimme vielä ylimääräisen laatikon tsekattua mukaan ilmaiseksi. Kentällä meiltä kaikilta mitattiin myös kuume. Huomioni kiinnittyi kentällä siihen, että kenelläkään muulla kuin henkilökunnalla ei ollut maskeja. Kentällä oli melko normaalin verran väkeä, mutta suurin osa taisi olla kotimaan matkailijoita.


Christchurchin lentokenttä, kenelläkään ei näkynyt maskeja


Hiljaista oli kansainvälisten lentojen puolella


Turvatarkastuksen jälkeen siirryimme kansainvälisten lentojen puolelle, jossa olikin jo tosi hiljaista. Kaikki kaupat olivat kiinni ja liikkuminen oli rajoitettu pienelle alueelle. Odotellessamme lentoa henkilökunta kävi jokaisen matkustajan luona huomauttamassa, että koneeseen noustessa täytyi olla jo maski päällä.

Matkustajia ensimmäisellä lennolla Christchurchista Singaporeen oli meidän lisäksemme reilut kymmenen. Koneeseen matkustajat oli sijoiteltu väljästi. Lennon aikana meillä oli myös mahdollisuus käyttää lähirivistöjen penkkejä nukkumiseen. Lennolla tarjoilu toimi erinomaisesti ja naposteltavaa tarjoiltiin koko ajan. Lento meni siis mukavasti ja kesti noin 10,5 h.

Singaporessa meillä oli odotteluaikaa 6,5 tuntia. Lentokentällä me saimme liikkua vapaasti, koska olimme tulossa Uudesta-Seelannista. Yleensä ruuhkainen Changin lentokenttä oli tosi hiljainen, ihmisiä ei näkynyt kovinkaan montaa. Kentällä oli kuitenkin suurin osa kaupoista auki ja niihin sisään mennessä tuli skannata puhelimella Covid-19 koodi sekä antaa mitata kuume. Ruokapaikoista oli auki vain muutamia. Harmiksemme Butterfly Garden oli kiinni.


Singaporen Changi lentokenttä


Melko tyhjää oli täälläkin


Kolme kaukolentoa Eurooppaan lähti suunnilleen samoihin aikoihin, kuvassa kyseisten lentojen matkustajat


Lentoa odottelimme yleisissä tiloissa vaellellen ja penkeillä istuskellen. Pari tuntia ennen lentoa meidät ohjattiin odotustilaan turvatarkastuksen kautta. Matkustajat, jotka tulivat jostain korkean riskin maasta, eivät saaneet liikkua kentällä vapaasti. Heidät ohjattiin lentokenttäpoliisien saattamana odotusaulan muista erikseen aidatulle alueelle odottamaan lentoa. Koneessa heidät oli myös asetettu istumaan tiettyyn koneen osaan. Järjestelyt toimivat täällä oikein hyvin ja turvavälitkin säilyivät koko ajan.

Singaporesta Frankfurtiin oleva lento lähti puolen yön maissa. Lennolla oli meidän lisäksemme alle 10 ihmistä. Me olimme tavallisessa economy-luokassa koneen takaosassa ja lisäksemme siellä oli vain 2 muuta matkustajaa. Meillä oli taas mahdollisuus käyttää lähirivistöjen penkkejä ja kaikki saimmekin oman rivin nukkumista varten. Lento kesti melkein 13 tuntia, joten pitkälleen pääsy oli tosi luksusta. Minäkin sain vähän torkuttua lennon aikana, joka on ihan ennenkuulumatonta. Lento oli niin mukava kun lento nyt voi olla ja palvelu oli loistavaa. Iso peukku kyseiselle lentoyhtiölle!

Frankfurtissa meillä oli vaihtoaikaa 4,5 tuntia. Kentällä oli jonkin verran kävelyä terminaalin toiseen päähän lähtöportille. Olimme kentällä ennen puoli seitsemää aamulla, jolloin kaupat eivät olleet vielä auenneet ja muutenkin oli hiljaista. Turvatarkastus oli saksalaiseen tyyliin tarkka ja tehokas, tosin turvatarkastajilla ei ollut maskeja. Jos olimmekin taas tottuneet ystävälliseen käytökseen, täällä turhat kohteliaisuudet oli karsittu minimiin. Aamun edetessä kaupat alkoivat avautua ja ihmismäärä lisääntyä. Yhdeksän aikaan kenttä oli jo aivan täynnä ihmisiä eikä turvavälit enää juuri toteutuneet. Lentomme lähti varttia vaille 11 ja lento oli miltei täynnä.


Aurinko nousee Frankfufrtin lentokentällä


Taas Helsinki-Vantaalla


Lento meni nopeasti. Yksi sairaskohtaus lennon aikana sattui, mutta onneksi lääkäri löytyi koneesta ja lento pystyi jatkamaan normaalisti Suomeen asti. Koneesta matkustajat pääsivät poistumaan aina muutama penkkirivi kerrallaan. Tässä vaiheessa ihmisillä vaikutti olevan jo kamala kiire, väkisin ryysittiin toisten ohi, kun oltiin laukkuja ottamassa hattuhyllyltä alas. Tervetuloa Suomeen vaan! Bussi vei ihmiset terminaaliin, jossa matkustajat ohjattiin kahteen jonoon. Toiseen jonoon ohjattiin ihmiset, joilla oli mukanaan koronatestitulos ja toiseen jonoon ohjattiin koronatestiin menijät. Koska meillä ei ollut koronatestitulosta, menimme koronatestijonoon, vaikka emme testiin ollut menossakaan. Jonossa meiltä kysyttiin, että olemmeko tulossa koronatestiin. Sanoin, että emme ole tulossa, jolloin meidät vain ohjattiin jonosta ulos. Kukaan ei kysynyt mistä olemme tulossa, saatikka ohjeistettu karanteenista. 

Olin itse etukäteen selvittänyt, että Uudesta-Seelannista tulevien ei tarvitse pitää karanteenia eikä edes tehdä koronatestiä. Meidän kohdallamme koronatestaus tässä vaiheessa olisikin ihan yhtä tyhjän kanssa. Olimme tulossa kuitenkin koronavapaasta maasta ja vaikka virus olisi matkalta mukaan tarttunutkin, ei se vielä tässä vaiheessa testeissä näkyisi. Mutta koska virus on kuitenkin saattanut tarttua mukaan matkalta, päätimme pitää omaehtoista karanteenia kotona sen 10 päivää. Nyt sitten täytyy opetella taas elämään täällä Suomessa rajoituksien kanssa ja maskia käyttäen. 

Suomessa on nyt talvi parhaimmillaan, miinusasteita on ollut -20-25 astetta ja lunta on puoli metriä (mittasin). Lapset niin nauttivat tästä lumesta, jota emme viime talvenakaan päässeet juuri kokemaan. Onhan tämä aika eksoottista taas itsellekin, viimeisestä kunnon talvesta on kuitenkin jo useampi vuosi. Täytyy vaan käydä jossain vaiheessa täydentämässä talvivaatevarastoa.


Koirakin arvostaa talvea


Tuloamme seuraavana päivänä paistoi aurinko ja oli vaan niin kaunista


Koivut valkoisessa huurteessa


Uusi-Seelanti jäi siis tällä erää taakse, mutta kyllähän me sinne taas palaamme, kunhan maailman tilanne taas normalisoituu. Meidän elämämme jatkuu nyt siis vain Suomessa, ainakin toistaiseksi ja tämä kirjoitus saakin jäädä nyt viimeiseksi blogissani, joka on keskittynyt lähinnä sinne Uuteen-Seelantiin. Voi olla, että jossain vaiheessa taas jatkan tänne kirjoitteluja, kunhan taas maahan palaamme. Nyt kuitenkin sanon teille kaikille heipat, kiitos kun olette jaksaneet lukea ja kulkea mukana!

tiistai 5. tammikuuta 2021

Banks Peninsula - Mount Herbert / Te Ahu Patiki

Joulun välipäivinä kävimme valloittamassa Banks Peninsulan eli Banksin niemimaan korkeimman kukkulan, Mount Herbertin. Olemme pitkään puhuneet tekevämme joku päivä tämän retken, mutta loppujen lopuksi lähdimmekin matkaan aivan extempore. Koska päivä oli jo pitkällä kun pääsimme matkaan, päätimme suunnata polulle, joka alkaa ylempää vuorelta, noin 400 metrin korkeudelta Purau Saddlelta.

Korkeutta Mt Herbert vuorella on 919 metriä ja sinne pääsee kulkemaan useampaa reittiä eri puolelta vuorta. Mt Herbert on loiva kukkula, joten mitään vuorikiipeilytaitoja reissuun ei tarvita. Meidän reittimme kulki pitkin Monument Track -polkua pitkin, jossa kipuamista tuli noin 500 metrin korkeudelta. Reitille tuli edes takaista matkaa yhteensä reilut 12 kilometriä, ihan kelpo kuntotreeni siis, korkeusero huomioiden. Meiltä meni ylöspäin kiivetessä noin 2 h 30 min, alaspäin tultiinkin reippaammin 40 minuutissa. 

Polku kulkee läpi lammaslaidunten hyväkuntoista polkua pitkin. Reitti ei ole käytettävissä lampomisaikaan 8/8-15/10. Näin kesäaikaan meillä oli ilo seurata laitumella olevien pikkukaritsojen eloa äitiensä kanssa. Sää oli sopiva kiipeämiseen, alussa oli pientä pilveä, joka hälveni puolimatkassa. Sen jälkeen aurinko porotti hieman liian kuumasti, mutta pieni tuulenvire oli vilvoittava. Maisemat vain paranivat ylöspäin kulkiessa ja ilta-aurinko värjäsi maiseman todella kauniiksi takaisin päin tullessa. Tässä reilusti kuvia reissulta usealla kameralla otettuna (kuten kuvien väreistä huomaa) ja pienen selostuksen kera:


Tästä se lähtee. Kuva on itseasiassa otettu parkkipaikalta, kun pääsimme jo takaisin autolle, ilta-aurinko paistoi niin kauniisti. Kuvassa lähimpänä näkyvä terävähuippuinen kivenlohkare on The Monument / The Põhue, josta reitti on saanut nimensä. 


Alkumatkasta kuljimme vanhan Monument Hut mökin ohi (punainen tönö) joka oli keskellä lampaiden aitausrakennelmia. Mökki on rakennettu vuonna 1957 ollen yksi sen ajan YHAn (Youth Hostel Association) mökeistä Banks Peninsulalla. Nykyisin mökki on lähinnä historiallinen jäänne, mutta kai siellä voisi yöpyäkin paremman puutteessa


Polkua pitkin kiivetessä maisema avautui koko ajan enemmän ja enemmän oikealla puolella. Tässä kuva Christchurchiin ja Lytteltoninlahdelle päin. Kuvassa lahden toisella puolella keskellä näkyy Lyttelton, Port Hills kukkuloiden takana on Christchurchin kaupunki, sen takana oikealla näkyi Kaikouran vuorijonot ja vasemmalla Eteläiset Alpit, korkeimmilla huipuilla näkyi lunta.


Taakse jää The Monument


Alussa polku kulki jyrkästi, keskivaiheilla oli tasaisempaa kunnes jyrkkeni jälleen jonkin verran loppua kohden. Lampaat olivat pitäneet polun hyvässä kunnossa, mutta kuvassakin näkyvät tussockit olivat päässeet valtaamaan sitä ajoittain ja hankaloittivat kulkua

Edessä näkyvä korkeampi laki on Little Mount Herbert (913 m), varsinainen Mt Herbert jää sen oikealle puolelle (ei näy kuvassa)

Välillä näkyi toiselle puolelle niemimaatakin, Akaroa on tuolla kukkuloiden takana jossain

Tauko

Melkein jo perillä, vielä vähän matkaa. Kauempana näkyvä tasainen laki on Mt Herbert / Te Ahu Patiki (kampelan muotoinen)

Ja vihdoin huipulla! Tälläkin kertaa matka oli se juttu. Huipulla oli vain tasainen aukea ja joku hassu rakennus

Huipulla oleva antennitalo tms.

Edessä Lytteltoninlahti ja Port Hills kukkulat, jotka näyttivät melko matalilta täältä katsottuna. Christchurchin edustalla kaartaa Pegasus Bay. Ehkä suosituin reitti Mt Herbertille lähtee suoraan Diamond Harbourin satamasta ja kulkee edustalla näkyvän harjanteen poikki. Pituutta tälle reitille tulee noin 8-9  km suuntaansa ja kipuamista onkin sitten se rapiat 900 metriä.

Lytteltoninlahden keskellä näkyy Quail Island


Jatkoimme kulkua vielä Mt Herbertin suojalle vuorenlaen toiselle puolelle, joka oli Mt Herbertin ja Mt Bradleyn välillä. Reitti jatkuisi viereiselle Mt Bradley kukkulalle, jolla on korkeutta 855 metriä. Mt Bradley näytti paljon vihreämmältä kuin Mt Herbert. 

Kuvassa näkyvä Mt Herbert Shelter on yhdeltä seinältä avoin suoja (ei ole tarkoitettu yöpymiseen), josta löytyy piknik ruokaryhmä ja vettä (sadevettä, ei juotavaksi kelpaavaa sellaisenaan). Huussi löytyi myös suojan takaa.  Suojan taustalla näkyy Canterbury Bight sekä Lake Ellesmere (oikealla hieman pilkottaa)


Ja sitten takaisin päin. Edessä näkyy Little Mount Herbert


The Monument

Reitti kulki läpi lampaiden laidunmaiten, pikkulampaat oli ihanan uteliaita



Ihana ilta-aurinko

Otin tänään kuvan Mount Herbertistä ikkunastamme. Vasemmalla terävä kukkulan kärki on The Monument, keskellä oleva korkein kohta on Mt Herbert ja oikealle jää Mt Bradley (näkyy puoliksi). Kulkemamme reitti lähti The Monumentin vasemmalta puolelta

keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Joulun viettoa vuonna 2020

Täälläkin on onnistuneesti joulu saatu juhlittua ja jopa ihan rennolla meiningillä. Joululahjat ostettiin lapsille tyyliin viimeisellä viikolla, niitä ei montaa ollut, ja jouluruoistakin tingittiin. Ei siis turhaa stressiä ja pingoitusta vaan rauhoittumista ja yhdessäoloa.

Ennen joulua meidän takapihan kukkuloilla riehuivat maastopalot neljään eri otteeseen, oli niin kuivaa ja kuumaa. Joulunaika olikin sitten sateista ja viileämpää, nyt ei ole enää kuivaa ja luontokin kiittää. Aatonaattona pulssia nostatti vielä maanjäristys. Se alkoi ensin vaimeana tutinana voimistuen koko ajan, kunnes äkkiä loppui. Järistys ei tehnyt onneksi mitään haittaa ja oli täkäläisittäin vain kohtalainen, mutta kyllä se aina pelästyttää. Ei niihin oikein totu ja ikinä ei tiedä milloin se iso järistys tuleekin.

"You know Dasher and Dancer and Prancer and Vixen. Comet and Cupid and Donner and Blitzen. But do you recall the most famous reindeer of all?" Kauppakeskukseen oli rakentunut joulupukin porojen aitaus

Uuden-Seelannin joulupuu Pohutukawa kukassaan näin joulun aikaan

Joulua vietimme tälläkin kertaa suomalaisittain jo aattona, kun muut juhlistavat sitä täällä vasta joulupäivänä. Joulupöytä oli meillä pienimuotoinen, sieltä löytyi kuitenkin ainakin kinkkua, lohta ja perunalaatikkoa. Kinkku ostettiin valmiiksi paistettuna ja savustettuna, kun ei täältä raakaa kinkkua saa. Tällä kertaa glaseerasimme kinkun, kuten täällä on tapana. Glaseeraukseen käytetään sinapin lisäksi mm. siirappia, joka antaa kinkulle makeutta. Kaikki muut laatikot skippasin tällä kertaa, mutta imelletyn perunalaatikon tein itse, se kun kelpaa perheessämme melkein kaikille. Käytin hyväkseni imellysvaiheessa mahtavaa ja monikäyttöistä slow cookeria, jossa perunasurvos sai ensin imeltyä yön yli. (Nyt siellä slow cookerissa porisee muuten riisipuuro.) Jälkkäriksi oli täkäläisittäin Pavlova-kakku pensasmustikoilla. Suomalaiset herkut, kuten ruisleipä ja Auran sinappi saapuivat parahultaisesti ennen aattoa. Ai että oli ruisleipä hyvää graavilohen kanssa! Tonttu kävi ilmeisesti tipauttamassa lahjat takakuistille, kello vain helähti ja ilmoitti vierailijasta. Illalla katsoimme pienimpien poikien kanssa perinteisen jouluelokuvan, eli Yksin Kotona -leffan.

Kystä kyllä

Joulupäivänä ihmettelimme typötyhjää kyläämme, kaikkialla oli aivan hiljaista. Jopa satama oli kiinni. Todella harvinainen ja vähän aavemainenkin tunnelma kylässä, joka yleensä pursuu energiaa. Jouluruokia olemme sulatelleet nyt jouluviikolla urakalla. Meillä on ollut auto käytössä, joten olemme päässeet jälleen huristelemaan vähän pidemmällekin. Muutama päivä sitten kävimme valloittamassa Banks Peninsulan korkeimman huipun, Mount Herbertin, josta kertomusta ja kuvia seuraavassa postauksessa. Eräänä iltana kävimme kävelemässä New Brightonissa meren rannalla, josta muutama tunnelmakuva:

New Brighton Pier


New Brigtonissakin oli hiljaista

Joulun paras juttu tapahtui, kun poika 3 sai jälleen yhteyden täällä asuvaan parhaimpaan kaveriinsa!  Sen jälkeen he ovatkin pelanneet päivittäin yhdessä netin välityksellä ja viime yön poika oli kaverinsa luona yökylässä. Poika 3 on puhunut tästä kaveristaan siitä lähtien kuin vajaa puolitoistavuotta sitten lähdimme täältä Suomeen. Kaverin äiti kertoi, että tämä kaveri on myös puhunut usein pojastamme ja kaipuu on ollut näköjään molemminpuolista. Hienoa nähdä miten heidän erityislaatuinen yhteytensä on säilynyt koko tämän ajan.  

Auringonlasku kukkuloilla

Nyt valmistaudummekin jo vastaanottamaan tervetullutta Uutta Vuotta 2021! Huomenna syödään nakkia ja perunamuussia ja katsotaan Uuden Vuoden ilotulitusta Aucklandin SkyCitystä. Monesta muusta kaupungista poiketen täällä Uuden Vuoden juhlinta voi toteutua melko normaalisti.

Tämä vuosi on ollut yllättävä, vaikea, ärsyttävä, stressaava ja ihan kaikkea mahdollista. Ensi vuodesta toivon helpompaa, vaikka tuskin se tästä vielä helpottaa. Mutta jos kuitenkin erilainen. 

lauantai 19. joulukuuta 2020

Quail Island

Meidän olohuoneemme ikkunastakin näkyy Lytteltoninlahden keskellä oleva pieni saari, joka on nimeltään Quail Island. Meidän on ollut tarkoituksena vierailla saarella jo useamman vuoden ajan, mutta nyt vihdoin pääsimme toteuttamaan tämän reissun. 

Tämä 81 hehtaarin kokoinen kraaterisaari sijaitsee pienen (10 min) lauttamatkan päässä Lytteltonista. Saarelle kulkee näin kesäaikaan lautta muutaman kerran päivässä, lauttalipun hinta ($30 aik, $15 lapsi) on menopaluu. Saarella on mahdollista myös yöpyä siellä olevassa mökissä (maksullinen), kunhan muistaa tehdä varauksen etukäteen. 

Saarella on mielenkiintoinen historia, joka on yllättävänkin ajankohtainen, tästä kirjoitan alempana lisää. Vuodesta 1975 asti saari on ollut suojeltu ja nykyisellään se on kesäisin suosittu virkistys- ja ulkoilualue. Saaren tehokas luonnonsuojelutyö on kantanut hedelmää ja sieltä on esimerkiksi saatu kitkettyä pois kaikki muut haittaeläimet, paitsi hiiret. Saarella asustaakin monenmuotoisten lintujen lisäksi mm. pingviinejä, liskoja, skinkkejä sekä weta-hyönteinen. Saarelle on istutettu myös paljon alkuperäisiä kasveja ja siellä vierailevien tulisi liikkua saarella vain tehtyjä polkuja pitkin. Saarelle ei saa viedä mitään eläimiä, tulenteko on ehdottomasti kielletty ja kaikki saarelle viety tulee huolehtia sieltä myös pois. Saari on hieno osoitus siitä, miten sitkeällä työllä luontoa on mahdollista saada elvytettyä entiselleen.


One very happy tramper :)

Nykyisen nimensä (Quail = viiriäinen) saari on saanut englantilaiselta merikapteenilta 1800-luvun alkupuolella, joka nimesi saaren viiriäislintujen mukaan, jotka täällä silloin elivät. Kyseiset linnut kuolivat sittemmin sukupuuttoon, vuonna 1875. Saaren alkuperäinen eli maorinkielinen nimi on Õtamahua, tarkoittaen paikkaa, josta kerätään merilinnunmunia. 


Whakamaru Beach, hyvä uimaranta

Karanteeniparakki rannalla. Talo on rakennettu vuonna 1874 ja restauroitu vuonna 1997. Parakit rakennettiin alunperin Uuteen-Seelantiin saapuville perheille, joilla oli joku tartuntatauti. Viimeisin yksinäinen potilas asui tässä paraakissa vuonna 1910, hänellä oli isorokko.

Quail Island on toiminut karanteenipaikkana ulkomailta tuleville vuodesta 1875 asti. Miten tämä kuulostaa niin tutulta...? Anyway, saaren kautta ovat kulkeneet siis useat ulkomailta saapuvat ihmiset, joilla on ollut joku tarttuva tauti. Samoin Lytteltonin orpokodissa puhjenneen kurkkumädän sekä espanjantaudin leviämisen estämisessä saarella on ollut merkittävä rooli.

Uuden-Seelannin ainoa leprasiirtola on niin ikään ollut toiminnassaan tällä saarella vuosina 1906-1925. Jokaiselle potilaalle oli varattu oma mökki, sekä myös oma emäntä, joka valmisti heille ruoat ja huolehti muistakin tarpeista. Lytteltonin lääkäri vieraili saarella viikottain tarkastamassa potilaiden terveydentilaa. Turvaväli oli pidettävä ja se oli silloin 8 ft eli noin 2,4 metriä. Saarella kuoli ainakin yksi leprapotilas, jonka hautaristi löytyy täältä edelleen. Pisimmän aikaa saarella on ollut karanteenissa leprasairas mies, joka asui täällä 19 vuotta (eipä tunnu parin viikon karanteeni enää missään)! Leprapotilaat siirrettiin täältä Fijille vuonna 1925, jossa oli heille paremmat ja etenkin lämpimämmät oltavat.


Leprapotilaan karanteenimökki. Tämä on kopio alkuperäisestä mökistä

Karanteenimökin terassilta oli hyvät näkymät


Saaren karanteenimahdollisuutta ovat hyödyntäneet myös Etelänapamantereen tutkimusmatkailijat. Esimerkiksi Ernest Shackleton ja Robert Falcon Scott ovat käyttäneet saarta Etelänavan tutkimusmatkoille mukaan tulevien koirien ja ponien karanteeni- ja treenipaikkana vuosien 1901-1929 välillä. 

Koirakennelin jäännökset. 

Karanteenitalli




Saaren toisesta päädystä löytyi laivojen hautausmaa. Tänne on dumpattu käytöstä poistuneita laivoja vuosien 1902-1951 välillä. Laivoista riisuttiin kaikki hyödyllinen ja ne jätettiin tänne meriveden armoille maatumaan. Täällä on ainakin 13 laivan jäänteet, joista osa on vielä näkyvillä.

Lyttelton näkyy vastarannalla

Quail Island Hut

Saarella on mökki ($15 aik, $7,50 nuoret, lapset ilm.), jossa on nukkumapaikat 12 hlölle. Alunperin mökki on rakennettu karanteenipaikkojen hoitajille ja emännille jo 1900-luvun alussa. Tämä nykyinen mökki on uusittu ja avattu vuonna 2018. Mökki tuntuu olevan suosittu näin kesäaikaan, aika moni perhe oli jäämässä tänne yöksi.

Quail Island Jetty

Meiltä jäi joitain osia saaresta vielä käymättä kunnolla läpi, koska halusimme ehtiä päivän viimeiseen lauttaan (klo 15.30). Paikka oli tosi kiva ihan maisemien kannalta, mutta myös sen historiallisen arvon vuoksi. Paikka oli helppokulkuinen ja lapsetkin jaksoivat kävellä sen läpi, vaikka olikin hieman turhan kuuma päivä kävelylle. Tänne olisi mukava tulla uudestaankin ihan ajan kanssa yöpymään.

Paluu Suomeen

Kas, ollaan taas takaisin Suomessa! Meidän oleskelumme Uudessa-Seelannissa oli tällä kertaa vähän lyhyempi, velvollisuudet yms. Suomessa kut...