Matka takaisin Eteläsaarelle

Karanteenihotellista pääsimme vapaaksi suunnitelmien mukaisesti torstai-aamulla klo 8.10. Kaksi viikkoa aiemmin olimme astuneet täsmälleen samaan aikaan Aucklandin lentokentällä karanteenihotelliin vievään bussiin. Aikaisin aamulla ennen lähtöämme tehtiin meille vielä terveystarkastus eli mitattiin kuume, kyseltiin olotilaa ja täytettiin terveyskaavake. Vähän kahdeksan jälkeen kaikki tavarat oli jälleen pakattuina matkalaukkuihin ja suuntasimme maskit päällä aulaan terveyskaavakkeiden kanssa. Lähtötiskillä armeijan miehet kävivät läpi tietomme ja antoivat lupalaput, joita näyttämällä pääsisimme ulos hotellista. Kävelimme hotellin pääsisäänkäynnin ulkopuolella olevalle rautaportille, jossa turvamiehet tarkastivat lupalappumme ja päästivät meidät ulos. Aika mahtava fiilis! 

Olimme varanneet edellisenä iltana liput lentokenttäbussiin, joka lähti noin 300 metrin päästä hotellilta. Lähdimme kävelemään hotellilta pois päin ja ensimmäisen nurkan takana ympärillemme vilkuillen riisuimme maskit pois. Olikohan tämä ihan luvallista, tulisiko joku peräämme, saadaanko me oikeasti kävellä vapaasti pois? Kaikenlaisia kysymyksiä tulvi mieleen. Kukaan ei tullut onneksi peräämme ja olimme vapaita.

Upea tunne kävellä Aucklandin kadulla

Raahasimme kaikki kapsäkkimme bussipysäkille hikeä pyyhkien. Pysäkillä puimme maskit jälleen kasvoillemme. Aucklandissa oli silloin vielä voimassa alert level 2.5 (laskee level 2 ensi yönä), jolloin maskien käyttö julkisissa liikennevälineissä on pakollista. Matkalla lentokentälle bussi ajoi erään toisenkin karanteenihotellin ohi ja katselimme kateellisina tämän hotellin ulkoilutiloja, jotka näyttivät luksukselta meidän hotellimme vastaaviin verrattuna. Kentälle päästyämme mies soitti autovuokraamoon, josta meitä tultiinkin kohta jo noutamaan. Emme siis suinkaan lennä Eteläsaarelle, se olisikin ollut turhan helppoa, vaan ajaisimme sinne vuokra-autolla. Vuokraamolla tarkastimme auton kunnon ja ahtasimme sen jälkeen kaikki matkalaukkumme vähän turhan pieneen autoon. Kaikki saatiin kuitenkin kyytiin ja matka kohti etelää alkoi.

Ajomatkaa meillä oli edessä tälle päivälle 540 kilometriä. Ensimmäinen majapaikka oli Levin nimisellä pikkupaikkakunnalla. Matkalla vuoroin satoi vettä ja paistoi aurinko, luonto näytti niin vihreältä. Ennen Taupoa ihmettelimme maasta nousevia höyryjä ja Desert Roadilla päivittelimme hiekkamyrskyä, yritimme bongata villihevosia ja ihastelimme lumihuippuista Ruapehu-vuorta. Iltapäivällä tuuli alkoi olla tosi kovaa ja se teki auton ohjaamisesta vaikeaa. Perille Leviniin pääsimme 10 minuuttia ennen sisäänkirjautumisajan loppumista. Ilta vietettiin mukavassa mökissä ja kuunneltiin ulkona riehuvaa myrskyä.

Maisemakuvia liikkuvan auton kyydistä

Taupojärvi

Mt Ruapehun lumiset huiput pilkistävät pilvien takaa

Seuraavana aamuna myrskytuulet olivat jo hellittäneet ja pilvet alkoivat pikkuhiljaa hälvenemään. Meillä oli edessä lauttamatka Pohjoissaarelta Eteläsaarelle ja lautta ei tunnetusti ole mikään tasaisesti kulkeva paatti, toivoimme siis mahdollisimman tyyntä seilaussäätä. Lähdimme aamusta ajamaan kohti Wellingtonia ja satamaa, josta lauttamme lähtisi iltapäivästä. Matka meni nopeasti ja olimme satamassa jo tuntia ennen sisäänkirjausaikaa. Kävimme samantien ilmoittautumassa ja asetuimme autojonoon. Lautta oli aikataulusta jäljessä, ilmeisesti edellisyön myrskyn jäljiltä ja loppujen lopuksi jouduimme odottelemaan autojonossa noin 2,5 tuntia ennen kuin pääsimme ajamaan laivaan.

Kun vihdoin lautta pääsi lähtemään satamasta, olivat pilvet hälvenneet ja sää oli mitä mainioin. Avomerelle päästessä lautta kuitenkin keinui sen verran, että melkein kaikki olimme vähän huonovointisia. Lounas pysyi onneksi sisällä ja päästyämme Eteläsaaren saariston tuntumaan keinutus loppui. Lautallakin tuli pitää maskeja koko ajan päällä, niinkuin me teimmekin kuuliaisesti. Jälleen kerran kaikilla ei ollut maskeja päällään, mutta eipä siihen kukaan puuttunut.

Autolautta

Heippa Wellington

Eteläsaaren rannikko

En koskaan kyllästy merimaisemiin

Picton

Pictoniin saavuimme illansuussa aikataulusta tunnin jäljessä. Onneksi olimme varanneet Pictonista hotellin, ettei tarvinnut enää lähteä ajelemaan pimeässä. Aamusta matka jatkui taas kohti Christchurchia, edessä olisi 340 kilometrin ajomatka. Eteläsaaren pohjoisosa on maan parasta viinialuetta ja tie vie kymmenien ellei satojen viinitarhojen ohi. Mikäs näitä maisemia katsellessa

Matkalla pysähdyimme Ward -nimisen paikkakunnan merenrannalla, jota vuoden 2016 maanjäristys oli muovannut. Eteläsaaren koilisrannikon merenpohja on noussut järistyksessä paikoin jopa kaksi metriä ja tälle rannalle oli lisäksi järistyksen seurauksena noussut pyöreitä kivilohkareita eli Bouldereita. Muutaman kivipallon löysimmekin rannalta ja niitä olisi ollut vähän matkan päässä vielä lisääkin. Kiireinen aikataulu kuitenkin pakotti meidät jatkamaan matkaa ja jättämään tämän upean rannan tutkimisen toiseen kertaan. Poika 3 pääsi kuitenkin kastelemaan varpaitaan pitkästä aikaa Tyynenmeren aalloissa.

Taas yksi viinitarha

Muutama Boulder jotka löysimme Ward Beachilta

Iso osa tästä rannan kivikosta on noussut meren pinnalle vuoden 2016 maanjäristyksessä

Ajellessamme etelään päin tiekylteissä kerrottiin tien Christchurchiin olevan auki, onneksi. Kiertotie olisi tuonut satoja kilometrejä lisää matkaa. Vuoden 2016 maanjäristys vahingoitti myös pahasti tätä rantaa pitkin kulkevaa päätietä sekä sen vieressä kulkevaa rautatietä ja niiden korjauksessa meni kauan. Tie on edelleenkin altis maanvyörymille, joita sattuu silloin tällöin, etenkin runsaiden sateiden aikaan. Nyt kuitenkin tie oli meille avoinna ja näkymät hienoja. Rannan loikoilevat hyljekolonnat houkuttelivat meitä pysähtelemään ja kuvailemaan vähän väliä.

Uudenseelanninhylkeitä

Koko matkan vastaamme Blenheimistä asti oli tullut vanhoja autoja ja päättelimme, että jossain oli varmasti iso autotapahtuma. Se löytyikin Kaikourasta, jossa koko pieni kylä oli täynnä porukkaa ja vanhoja autoja, menossa oli koko viikonlopun kestävä Kaikoura Car Show 2020. Päätimme poiketa päätieltä katselemaan Kaikouran maisemia ja ajelimme Kaikouran kylän päässä sijaitsevan niemen kärkeen, Point Kean Viewpointille, jossa voi nähdä hylkeitä ja kaikkia muitakin mereneläviä. Matkalla ohitimme myös Kaikouran vanhimman säästyneen talon, Fyffen. Fyffe House on rakennettu vuonna 1844 niemeen, jossa ennen sijaitsi valaanpyyntiasema. Nopeita nähtävyyksiä matkan varrella. Tapahtuma ja myös maisema näytti mukavalta, mutta jatkoimme pian matkaa kohti Christchurchia, jossa meitä odotti hotellivaraus.

Point Kean Viewpoint

Fyffe House

Vihdoin illansuussa edessämme siinsi Christchurchin tutut ja rakkaat Port Hills -kukkulat, vähän olikin ollut niitä ikävä. Ilta kuuden aikaan saavuimme Jucy Snooze hotelliimme, joka on vähän erilainen kokemus. Me olimme varanneet yhden kokonaisen huoneen, jossa meillä on käytössämme 8 kapselisänkyä eli Podia. Tämä on vähän kuin junan makuuvaunuosasto tai Ruotsin laivan hytti, isompi vain. Jokaisesta Podista löytyy makuupaikan lisäksi valot, ilmanvaihto, pistokkeita ja säilytystilaa. Eteen saa vedettyä vielä verhon niin oma rauha on (melkein) saavutettu.

Jucy Snooze kapselihotelli. Tämän tyyppisiä taitaa löytyä ainakin Japanista

Oma Podi. Täällä on ollut hyvä kirjoitella tätä viimeisintä blogitekstiäni

Seuraavalle päivälle olimme varanneet yhden asuntonäytön. Ihastuimme sijaintiin ja näköalaan välittömästi ja otimmekin asunnon samantien. Pääsemme muuttamaan uuteen kotiimme ylihuomenna, josta kerron lisää sitten seuraavassa postauksessa!

Summa summarum; kaksiviikkoinen karanteenihotellissa

Meillä alkaa karanteeniaika täällä hotellilla vedellä viimeisiään, huomenaamulla aikaisin päästään terveystarkastuksen jälkeen ulos! Nyt voi tehdä jonkinlaista yhteenvetoa tästä erikoisesta pariviikkoisesta kokemuksesta eli tässäpä viimeinen postaus vielä täältä neljän seinän sisältä.

Siivoojaa kaivattaisiin

Kaksi viikkoa on perhanan pitkä aika, sen saimme huomata. Jonkinlainen päivärytmin ylläpitäminen ja pienten juttujen keksiminen päivän täytteeksi kuitenkin auttaa. Lapset jatkoivat koulutöitään minun ohjauksessani melko pian tänne saavuttuamme ja mies jatkoi omia töitään etänä. Aikamoista motivaation puutetta on ollut havaittavissa opiskelujen suhteen, tilanne on niin outo lapsillekin, ettei koulutehtävien tekeminen nyt oikein meinaa luonnistua. Olemme tehneet nyt sen verran kuin mitä kukakin pystyy keskittymään. Kunhan päästään asettumaan taas uuteen kotiin, niin täytyy kiriä sitten enemmän opiskeluissa.

Hoitajat käyvät ovella joka päivä mittaamassa kuumeen otsamittarilla ja kyselemässä oireista. He tulevat aina ennalta ilmoittamatta mihin aikaan päivästä tahansa. Useampana kertana olemme olleet vielä nukkumassa heidän pimpoitellessa ovella (täällä on huoneissa ovikello). Ilmeisesti eri aikaisilla terveystarkastuksilla yritetään välttää sitä, ettei kukaan saisi keploteltua esim. lääkityksen avulla itseään läpi tarkastuksista, näin voisin ainakin kuvitella. Hoitajien maskittomuutta olen välillä ihmetellyt. Ilmeisesti hoitajat saavat itse päättää pitävätkö maskia ja kaikki eivät sitä näköjään halua pitää.

Tämä parin viikon liikkumattomuus on jumittanut lihaksia, takareisi kramppaa, kuin olisin tehnyt rankempaakin treeniä, vaikka en olekaan. Vähälle on jäänyt minkäänlaiset jumpat, mutta siitä saan syyttää vain itseäni. Hotellin jatkuva ilmanvaihto on tehnyt ihosta ja limakalvoistani rutikuivia. Iho kutisee  sieltä täältä ja silmänympärystät punoittavat vielä normaalia enemmän, tehden minusta melko sairaan näköisen. Auringon valoakaan ei tänne huoneeseen juuri tule, saattaa silmiä hieman aristaa, kun vihdoin pääsemme ulkoilmaan.

Meillähän on hotellilla kaksi huonetta käytössä, josta toisesta on muodostunut perhehuone ja toisesta rauhallisempi soppi. Olemme miehen kanssa välillä vaihdelleet huonetta jossa vuorotellen nukumme. Tällöin toinen saa hetken hengähtää ja katsella rauhassa esim telkkaria, kun toinen on pienempien lasten kanssa. Itse olen saanut katseltua Netflixistä leffoja, eikun luurit päähän vaan (ettei vieressä oleva teini häiriinny) ja aah, rentoutus. Hotellikanavalta tulee 24/7 joogaa ja hotellilta saisi ostettua joogamatonkin. Jos olisin yksin, tulisi varmasti joogattuakin, nyt olen keskittynyt lähinnä siihen täydelliseen rentoutukseen. Miehen kanssa olemme seuranneet kahdestaan netistä Maajussille morsian ja Ensitreffit alttarilla -sarjoja, varsinaista parisuhdeaikaa.

Hotellissa on ollut mahdollista pesettää pyykkiä kahdesti asumisaikana. Viimeinen mahdollisuus pesettämiseen oli tosin jo kuusi päivää ennen täältä vapautumista, joten tämä hyöty jäi meiltä sitten käyttämättä. Ostin ensimmäisen ruokakauppatilauksen yhteydessä pyykinpesuainepaketin ja ajattelin pestä nyrkkipyykillä pientä pyykkiä. Pyykkiä on tullut kuitenkin niin vähän täällä ollessamme, että kaikki pyykki on hoitunut ihan näppärästi tällä systeemillä. On ollut ihan kiva, että päivisin on edes jotain tekemistä, kuten nyrkkipyykkäys, jota en juuri koskaan kotona harrasta.

Ruoka on... noh, ei mitään tyypillistä hotelliruokaa vaan selkeästi halvalla tehtyä. Vähän harmittaa tämä hävikki, jota meiltäkin tulee päivittäin, ruoka kun harvoin kelpaa perheen pienimmille. Aikuisten annoksetkin ovat todella runsaita, niiden täytyy tietenkin riittää kaikenlaisille syöjille. Olemme laittaneet liikoja ruokia jääkaappiin myöhempää syömistä varten, mutta mikron puute rajoittaa niiden myöhempää käyttöä. Tähän olemme kehittäneet, ei niin energiaystävällisen ratkaisun; hanasta tulee polttavan kuumaa vettä, joten vesihauteessa saa ruokaa uudelleenlämmitettyä edes hieman. 

Pizzapalan lämmitys menossa

Ruokatilaukset eivät ole aina menneet perille oikein ja keittiön kanssa niitä on selvitelty puhelimella jälkikäteen. Ikävää se on siinä vaiheessa, kun ruokaa tulee vain viidelle ja kaikilla kuudella on kuitenkin nälkä. Olen tilaillut kaupasta ruokaa hätävaraksi, joten alun hämmennyksen jälkeen tällaiset kömmähdykset eivät ole enää haitanneet. Itselleni kiloja on vatsan turvotuksestä päätelleen tullut jo monta, suonet saattavat samoin olla melkoisen tukossa kaiken tämän rasva- ja kolesterolipitoisen ruoan jälkeen. Hyvä puoli tietenkin on se, ettei tällaista ruokaa tee ihan vähän aikaa mieli, jatkossa pystyy taas panostamaan enemmän siihen ruoan terveellisyyteen. Ja jottei ihan mene pelkästään ruoan morkkaukseksi, ainakin curry on ollut hyvää, samoin salaatit!

Esimerkki aamupala: pari uppomunaa, tomaattisosetta ja uppopaistettuja leivitepuikkoja, joissa sisältö on pelkästään sitä leivitettä. Onhan tietysti kalapuikkojenkin maistuvin osa sitä leivitettä. Lisäksi on tosi suolainen pasteija ja oho, omena!

Lasten lounas; tortillarullan välissä porkkanasosetta joka maistui muovailuvahalle. Jäi itseltänikin syömättä. Pohjalla vettyneitä pähkinöitä ja rusinoita.

Ruokien allergiamerkinnät olivat välillä hämääviä. Onkohan tämä sopiva pähkinäallergiselle vai ei?

Hotelli ihanasti muisti välillä meitä asukkaita. Puolivälissä karanteenia saimme karkkipussin ja nyt lopussa kiikuttivat aikuisille pienet pullolliset kuohuvaa ja lapsille muffinssit.

Toinen testaus meillä oli karanteenin 11. päivänä. Testaukseen jouduimme kulkemaan kiertoreittiä, koska yksi käytävä olikin suljettu, luultavasti uusi lastillinen asukkaita oli tulossa. Itse testaukseen päästiin tällä kertaa suoraan, ei tarvinnut jonottaa ja katsella muiden dramaattisia kohtauksia. Testauspisteellä oli hoitajia kymmenkunta, ainakin oli riittävästi henkilökuntaa. Testauspisteen hoitajilla on asianmukainen varustus, kaikilla on maski, visiiri, myssy ja suojatakki päällään. Testi meni tälläkin kertaa nopeasti ja nyt se ei enää jännittänyt, kun tiesi jo mitä oli odotettavissa. Täytyy kyllä kehua meidän lapsiamme, kukaan ei inahdakaan testiä otettaessa, on ne tosi reippaita. Vastaukset pitäisi tulla 1-2 vuorokaudessa, tosin edellisiäkään vastauksia testeistä emme koskaan saaneet. Jos testi olisi kuitenkin ollut positiivinen, olisimme siitä varmasti kuulleet. Positiivisethan siirretään sinne varsinaiseen karanteenihotelliin.

Täältä ulos päästessämme tulisi meillä olla osoite, jonka voimme viranomaisille ilmoittaa. Ilmeisesti heidän täytyy pystyä seuraamaan karanteenista vapautuneita, jotta voivat tarvittaessa jäljittää tartuntaketjuja. Meillä ei ole asuntoa valmiina odottelemassa ja asunnon metsästys alkaa kunnolla vasta täältä päästyämme. Koska suunnitelmamme ovat olleet hyvinkin avoimia, on viranomainen soitellut joka toinen päivä ja kysellyt osoitteen perään. Suunnitelmamme on täällä ollessa onneksi selkiytynyt ja alkuviikosta meillä oli antaa jo alustava matkasuunnitelma viranomaisille. Täältä päästyämme lähdemme välittömästi köröttelemään kohti Eteläsaarta.

Sitten vähän siitä henkisestä puolesta. Eristettynä oleminen ja liikkumattomuus tuntuu voimistavan tunteita. Parin viikon maailmasta eristäminen vieraassa paikassa on outo kokemus. Vangeilla eristämistä käytetään rangaistuksena ja tuntuuhan se olevan ihan tehokas keino. Meillä on ollut onneksi koko perhe kasassa, joten tämä aika on ollut ehkä helpompaa kuin yksin. Vaikka toisaalta sitten taas kellään ei ole ollut mahdollisuutta edes pieneen yksinoloon, joka on ainakin itselleni tärkeää. Koko ajan joku on iholla ja seinät ovat ajoittain tuntuneet melko pieniltä parin aktiivisen lapsen kanssa. Konflikteilta ja mielialavaihteluilta ei olla vältytty.

Itselläni ajatukset ovat tämän kokemuksen jälkeen entistä sekavammat eikä median ja somen seuraaminen asian tiimoilta ainakaan yhtään helpota. Tämä tilanne ja rajoitukset ovat jakaneet ihmisiä kahteen leiriin ja äänenpainot ovat aika kovia. Puhutaan "heistä" ja "meistä", varsinkin maahan palaavat asukkaat tuntuvat olevan alinta kastia. Äänekäs joukko kannattaa nykyistenkin rajoitusten tuntuvaa koventamista Australian tyyliin. Samoin Pohjoissaartelaisten liikkumista Eteläsaarelle halutaan rajoittaa. Eteläsaarella kun ei ole tartuntoja, toisin kuin Pohjoissaarella. Toisaalta sitten taas on niitäkin, jotka kannattavat rajoitusten höllentämistä. Viereisellä aukiolla on ollut viikonloppuisin mielenosoituksia pääministeriä kohtaan jossa on kovin sanoin arvosteltu rajoituksia ihmisoikeuksia loukkaavana. Tätä maailman taantumista on ollut aika huolestuttavaa seurata. Nähtäväksi jää vielä se, miten meihin suhtaudutaan, kun pääsemme täältä pois. 

Uudessa-Seelannissa on nyt nähty, että maan sulkeminen ei ole eliminoinut virusta, vaan se on lähtenyt uudelleen leviämään. Tartuntalähteestä ei ole vielä tietoa, mutta ilmeisesti virus ei ole saapunut maahan palaavien ihmisten mukana, vaan on kulkeutunut eri reittiä. Itse en ole ollenkaan varma siitä, onko maan sulkeminen ja ihmisten näin totaalinen eristäminen se paras keino taistella tätä virusta vastaan. Alan kannistua ajatukselle, että yrittäisimme oppia elämään tämän viruksen kanssa, kuten Suomessa on aika pitkälti tehty. Mielestäni keskustelu ja pohdinta asian tiimoilta on tervetullutta, mihinkään toimimattomaan malliin ei pidä tyytyä. Vaikka tuskin tähän mitään yhtä ja ainoaa oikeaa ratkaisua löytyykään.

Ulkona on kevät

Karanteenihotellista kuulumisia

Saavuimme Aucklandin keskustassa sijaitsevaan karanteenihotelliimme torstai-aamupäivällä. Oikea termi olisi ilmeisesti eristyshotelli, karanteenihotelliin siirretään sitten jos täällä ollessa sairastuu. Puhun kuitenkin nyt karanteenihotellista, kun se kuulostaa jotenkin kivemmalta. Toivottavasti ei jouduta kuitenkaan siihen oikeaan karanteenihotelliin. 

Hotellin eteen parkkeerattuamme bussiimme nousi ensin terveysviranomainen kertomaan karanteeniajasta ja säännöistä. Hotellissa on paikalla poliisi, armeijan henkilökuntaa sekä terveysviranomainen ja sairaanhoitajia ympäri vuorokauden. Todella turvallinen olo täällä kyllä on. Homma tuntuu olevan tyypeillä hyvin hanskassa.

Näkymä hotellin käytävältä

Bussibriiffauksen jälkeen pääsimme nousemaan bussista perhekunta kerrallaan. Tunnistimme ensin hotellin ulkopuolella olevasta laukkukasasta omat laukkumme, jotka raamikkaan näköiset miehet nostivat rullakkoon ja kuskasivat ne myöhemmin ovellemme. Sen jälkeen armeijapukuiset miehet ohjasivat meidät jonottamaan armeijan virkailijan luo, joka otti tietomme ylös, kertoi käytännön asioista sekä antoi meille huoneemme. Saimme käyttöömme kaksi normaalikokoista huonetta, koska hotellilla ei ollut antaa käyttöömme isoa perhehuonetta. En tiedä onko täällä edes sellaista. Omassa huoneessa pitäisi pysytellä ja liikuskelua yleisissä tiloissa välttää. Aina huoneesta poistuessa tulee käyttää maskia, samoin jos joku tulee koputtamaan ovelle. Toisiin täytyy pitää 2 metrin etäisyys ja esimerkiksi samaan hissiin ei saa vieraiden kanssa mennä. Hotellilla on pieni aidattu ulkoilualue, jossa saa välillä käydä tuulettumassa. Toisten huoneisiin ei saa mennä ja omassa "kuplassa" täytyy pysytellä. Täällä puhutaan omasta kuplasta (own bubble) jolla tarkoitetaan sitä omaa perhettä tai lähipiiriä.

Ensimmäisen virkailijan jälkeen meidät ohjattiin jälleen sairaanhoitajan haastatteluun. Hän kartoitti terveystilan, sairaudet, lääkitykset, allergiat yms. Nyt ei mitattu enää kuumetta. Sairaanhoitaja kertoi, että hän tarkistaa joka päivä meidän terveydentilamme joko puhelimitse tai käymällä ja että koronatestaukset tapahtuvat 3. ja 12 karanteenipäivinä. Tämän infon jälkeen pääsimmekin vihdoin huoneisiimme. Ja maski pois, aaahhh!

Meidän kaksi huonettamme ovat ylimmässä kerroksessa käytävän perällä, omassa pienessä kulmauksessaan vierekkäin. Me saamme liikkua huoneiden välillä vapaasti, koska olemme tietenkin samaa kuplaa. Kaksi huonetta antaa yllättävän paljon vapauden tunnetta. Jos toisen huoneen seinät alkavat kyllästyttämään, voi mennä välillä toiseen huoneeseen. Huoneet ovat ihan kelpoisia, tavallisia hotellihuoneita, joissa kummassakin on kaksi kahden hengen sänkyä ja siisti iso kylpyhuone ammeineen. Huoneen varustukseen kuuluu mm. tv, jääkaappi, vedenkeitin ja joitain astioita. Lisäksi on pikakahvia ja teetä sekä maitoa. Alakerran kahvilatiskiltä saa käydä ostamassa parempaa kahvia päivisin. Siivouspalvelua täällä ei ole tänä aikana, joten astiat täytyy tiskata itse ja roskat viedä aina oven ulkopuolelle odottamaan noutoa. Petivaatteet ja pyyhkeet vaihdetaan vain tarvittaessa (itse) ja pesulapalvelua saa käyttää kaksi kertaa tämän kahden viikon aikana. Imuria saa tilata tarvittaessa myös respasta, imurointi suoritetaan tietenkin itse. En kyllä ajatellut vaivautua.

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta

Hotellihuone

Koska täällä ei päivisin tapahdu mitään, on ruoan odottelu ja sen tulo yleensä päivän kohokohta. Ruoka toimitetaan oven ulkopuolelle kolme kertaa päivässä ja se tilataan etukäteen aina kolmeksi päiväksi kerrallaan kännykkäsovelluksen kautta. Aikuisten ja lasten aterioiden menu on erikseen ja aikuisilla on useita eri vaihtoehtoja, joista saa valita mieleisensä aterian, lasten vaihtoehdot ovat hyvin rajoitetut. Ruoka on varmasti se, josta valitetaan eniten näissä karanteenihotelleissa. Kaikki muut puitteet vielä menee, mutta jos ruoka on kökköä, niin se on jo sietämätöntä. Ensimmäisenä päivänä muistin, että eihän täällä syödä kahta lämmintä ateriaa päivässä ja se varsinainen ateria tulee vasta illalla klo 18-20 välillä. Ruoka ei myöskään varsinaisesti täytä mitään ruokaympyrän vaatimuksia. Meillä lapset jäävät usein nälkäiseksi ruoan jälkeen, koska se ei ole ihan suunmukaista. Minulle kyllä menee kaikki enkä ole mitenkään nirso minkään suhteen. Saattaakin jokunen kilo tarttua mukaan tämän ei niin terveellisen ruoan vuoksi.

Hotellille saa vapaasti tilata lähikaupoista ruokaa ja muuta tarviketta omalla kustannuksella. Ostokset toimitetaan alakertaan, josta ne sitten käydään itse hakemassa. Olemme tilanneet nyt kerran lähikaupasta lisämurkinaa ja täytyy varmasti jatkossakin tilata ainakin silloin tällöin. Tilasimme samoin nuorimmaiselle heti ensimmäisenä päivänä uuden tablettitietokoneen sen kadonneen tilalle. Alkoholia sen sijaan ei saa kaupoista tilata, mutta sitä voi ostaa hotellin kautta, kalliimmalla hinnalla tietenkin. Alkoholin käyttöä seurataan ja sitä saa tilata vain tietyn määrän kerrallaan. 

Tämän päivän lounas

Hoitajat käyvät päivittäin mittaamassa kuumeen otsamittarilla ja kyselevät mahdollisista oireista. Kaikki on ollut meillä vielä kunnossa. Tänään pääsimme / jouduimme ensimmäiseen koronatestaukseen. Alakerrasta soittivat ja pyysivät tulemaan testauspisteelle. Olipa hienoa päästä ihan alakertaan asti! Sitten jonotettiin ainakin parikymmentä minuuttia kylmässä. Hotellin yleiset tilat pidetään jostain syystä kylmänä, saman huomasin jo lentokentällä ja meillä oli nyt päällä vain lyhythihaista. Vieressä istuva hoitaja soitteli koko ajan puhelimella huoneisiin ja pyysi asukkaita tulemaan testaukseen. Ilmeisesti asukas, jolle hoitaja juuri soitti, ei olisi tulossa vapaaehtoisesti testaukseen, joka on kuitenkin tavallaan pakollinen. Hoitaja kertoi asukkaalle, että jos testaukseen ei suostu vapaaehtoisesti, joutuu olemaan karanteenihotellissa vielä toiset kaksi viikkoa, oletettavasti omalla kustannuksella. En ihan tarkkaan kuullut tulisiko siitä muuta sanktiota. 

Meidän edellämme oli mies, joka ei tuntunut oikein ymmärtävän englantia. Hän meni juuri meitä ennen testiin ja testiä otettaessa oli ilmeisesti pistänyt kunnolla hanttiin ja oli käyttäytynyt huonosti hoitajaa kohtaan. Kohta tulikin armeijan miehiä sekä poliisi selvittelemään tilannetta. Mies näytti elekielellä ja yritti myös selittää, että hoitaja yritti työntää jotain nenään. Ei ollut ilmeisesti tykännyt ajatuksesta. Tämän spektaakkelin seuraaminen ei juuri meidän jännitystämme helpottanut. Täytyy sanoa, että myötätuntoni on hoitajien puolella, ei ole helppo homma heilläkään. 

Pitkän odotuksen jälkeen mekin pääsimme vihdoin testauspisteelle. Etukäteen saamassamme infolappusessa oli kerrottu, että testi otetaan joko nenästä tai nielusta. Meiltä kaikilta se otettiin nenästä eikä valinnanvaraa ollut, ehkä ihan pieniltä lapsilta otettaisiin testi nielusta. Lapsilta testin otto kesti vähemmän aikaa ja sitä ei otettu niin syvältä kuin aikuisilta. Eipä se mukava ollut, mutta kyllä sen ihan hyvin kesti meistä jokainen. Yhdeksän päivän päästä sitten seuraava testi.

Karanteenissa olo on sujunut tähän asti meiltä oikein hyvin ja olemme olleet tyytyväisiä miltei kaikkeen. Tosin aika monta päivää on vielä edessä, saas nähdä koska seinät alkavat kaatua päälle ja tulee pakottava tarve alkaa juosta maratonia. Karanteeniaika on meille kokonaan ilmainen, joka on aivan fantastista. Vaikka kyllä mietityttää, että miten valtiolla voi olla varaa tällaiseen. Eikä sillä tietenkään olekaan.

Hotellihuoneessa on tällainen valokatkaisija. Ajattelin että täällä on jossain meikkaushuone ja tästä saa siihen valon. Aikani tätä räpläsin ja etsin sitä meikkaushuonetta, kunnes mies osasi kertoa, että se on itse asiassa merkkivalo siivoojalle, jotta tietää tulla siivoamaan huonetta 😄 Nyt tälle ei ole kyllä mitään käyttöä, kun siivooja ei tule, eikä naamakaan ole nähnyt meikkiä päiviin.