Alkuvuosi 2019

Alkuvuosi on ollut täynnä tunteita. Kaikenlaista odottamatonta on tapahtunut ja mieli ei ole ollut aina niin pirteä. Mutta elämä menee omia polkuja, omista suunnitelmista riippumatta ja kyselemättä lupaa. Kuolemantapaus- ja sairastumisuutisia on kuulunut useampia jo sieltä kotisuomesta. Ja sitten tietenkin kaupungissa tapahtunut murhenäytelmä ja sen jälkimainingit. Onneksi on ollut myös sitä tavallista, melko seesteistäkin arkea ja sitten oikein mukaviakin juttuja. Tässä taas irrallisia kertomuksia lähiaikojen tapahtumista ja tunnelmista kännykkäkuvien siivittämänä:

1. Meitä on hellitty iltakävelyillä näillä mahtavan värisillä taivailla. Tännekin syksy alkaa jo pikkuhiljaa saapumaan. Yöt ovat olleet, ainakin ajoittain, jo hieman kylmempiä ja iltaisin on välillä täytynyt jo pistää lämmitys päälle. Tosin päivisin lämpötilat ovat kivunneet edelleen sinne + 20-28 asteen välille, paitsi sateisina päivinä. Aamuisin on ollut ihanaa, kun on jo vähän viileämpi sää. Vien nykyisin lapsia kouluun skuuttaamalla (!) ja kun yritän pysyä heidän vauhdissaan mukana, niin hikihän siinä tulee. Senkin vuoksi sellaiset vähän kirpeämmät aamut ovat oikein tervetulleita. Sateisia päiviäkin on ollut jo enemmän ja melkoisia myrskytuulia välillä puhaltelee. Meillä on ollut kyllä verrattaen kuivaa edelleenkin, toisin kuin länsirannikolla, jossa on taas tulvinut ihan urakalla, yksi silta ja tiekin pyyhkiytyi tulvaveden mukana menemään. Mutta tuo on ihan normaalia siellä, meillä nurmikko on saanut vähän vettä. Tämä kesä on tuntunut ihan loppumattomalta. Outoa myöntää, mutta odotan jo talvea!

Iltataivas Lincolnissa

2. Pientä esimakua talvesta saimme käydessämme Antarctic Centressä eräänä viikonloppuna. Tai no, eihän täällä ole lunta talvella, mutta saimmepahan ainakin muistella Suomen talvea. Lapset tykkäsivät, kun pääsivät telmimään ja pyöriskelemään lumihuoneessa, jossa oli pakkasta -8 astetta. Lumihuoneen jälkeen pääsin puistelemaan lumia lasten vaatteista ja muistin kuinka ärsyttävää hommaa se olikaan. Tähän voisi vielä todeta, että odotan nimenomaan sitä täkäläistä, leutoa talvea. Lumi ei ole edelleenkään se mun juttu.

Antarctic Centre. Lunta, jee...

3.  Rangiorassa kävimme eräänä pilvisenä viikonloppuna, jolloin siellä oli menossa koko viikonlopun kestävä iso autotapahtuma. Niitä nyt tuntuu olevan täällä miltei joka viikonloppu. Tapahtumassa oli näytteillä tietysti kaikenlaisia autoja yms. rekvisiittaa ja kojua. Minä bongasin tällaisen kivan kojun, joka myi niitä ihania 50-luvun pinup-mekkoja ja kenkiä yms. Seuraavassa kojussa pääsi laitattamaan myös hiukset ja meikin tyyliin sopivaksi. 

19 Black putiikin koju

4. Port Hillseillä on tullut käytyä useampanakin viikonloppuna. Siitä on tullut mieheni ja minun kävelyjen vakiokohde. Port Hillsit ovat pituudeltaan noin 35 kilometriä, joten siellä riittääkin käveltävää ja nähtävää, aina löytyy uusia reittejä tutkittavaksi. Olen tutustunut nyt Port Hillseihin hieman tarkemmin koulutyön yhteydessä. Opinnoissani on menossa ekologian ja luonnonsuojelun kurssi, johon liittyen teen esseetä ja tutkielmaa Port Hillsien biodiversiteetista ja luonnonhistoriasta. Kukkuloista on muodostunut minulle vuoden aikana erittäin tärkeä paikka. Näissä kauniissa maisemissa kävely lataa akkuja ja tyhjentää mieltä turhista ajatuksista. Kukkulat taitavatkin olla tällä hetkellä yksi lempipaikoistani koko maailmassa. Näistä maisemista onkin odotettavissa vielä lisää postauksia lähiaikoina.

Port Hills. Kuvassa kukkuloiden päällä kulkeva Summit Road, joka on tässä kohtaa autoilta suljettuna. Kuvan keskikohdassa kulkee myös Bridle Path kävelyreitti, joka nousee tuolta oikealta ja tien ylityksen jälkeen laskee vasemmalle Lytteltoniin, ja toisin päin. Tätä polkua pitkin eurooppalaiset uudisasukkaat kulkivat ennen Lytteltonin satamasta Christchurchin kaupunkiin.

Port Hills, auringonlaskun aikaan. Alhaalla Christchurch, taustalla Eteläiset Alpit rajaavat horisontin. Harmi ettei ollut oikeaa kameraa mukana.

5. Arkeen helpotusta. Bargain Box toimitetaan kotiovelle kerran viikossa täynnä ruoka-aineita resepteineen. Tilasin nyt kokeeksi kolme ruokalajia, joita valmistan sitten pitkin viikkoa. Ihanaa, kun joku muukin välillä miettii, että mitä meillä tänään syötäisiin!

Bargain Box

6. Kaupassa pääsiäisherkut ovat olleet esillä jo hyvän aikaa. Olen ostellut pääsiäismunia odottamaan Pääsiäistä, mutta jonnekin ne ovat aina kadonneet. Pojilla on koulua vielä kaksi viikkoa jäljellä, sen jälkeen Term 1 päättyy ja alkaa kahden viikon loma, jonka aikana vietetään myös Pääsiäistä. Loma tulee niin tarpeeseen lapsille, ovat olleet melko väsyneitä pitkien kouluviikkojen ja etenkin pitkien päivien jälkeen.

Pääsiäissuklaapuput. Korkeutta näillä on noin 50 senttiä.

7. Yksi mukavimmista päivistä maaliskuussa on ollut eräs lauantai, jolloin kävin tyttökavereiden kanssa Christchurchissa sijaitsevassa Crate Escape -pakohuoneessa. Meidän huoneemme oli nimeltään The Lost Hunt of Antarctica. Huone ja tehtävät olivat tosi hauskoja ja myös melko vaativia. Tyttöporukalla kun oltiin liikkeellä, kiljuminen on taattua! Mutta niin vaan tyttöenergialla selvitettiin arvoitukset, löydettiin "aarre" ja aikaakin jäi vielä jäljelle 2.49 minuuttia. Enempää en huoneesta kerro, jos joku haluaa tätä koittaa, mutta sanonpahan vaan, että varvassandaalit oli hieman väärä valinta..

Meidän tyttöporukkamme sekä löytämämme "aarre"

Pakohuoneen jälkeen kävimme syömässä intialaisessa ravintolassa hyvää ruokaa ja sen jälkeen jonotettiinkin jätskibaariin! Rollickin Gelato Cafe on kuuleman mukaan kaupungin paras jätskibaari, joka olikin ilmeisen suosittu. Ja veihän se jätski kielen mennessään! Vähän nauratti, kun ennen jonotettiin ravintolaillan jälkeen snägärille, nykyään jonotetaan jätskibaariin! Keski-ikä vai miten se menikään.

En ole vielä koskaan pettynyt intialaiseen ruokaan. Aina se on vaan niin hyvää.

Syömisten jälkeen kävimme vielä yhden kaverin sekä mieheni ja nuorimmaisen poikani kanssa (jotka tulivat meitä hakemaan) hiljentymässä valtavan kukkameren äärellä. Botanic Gardensin aidan vierusta Rolleston Avenuella on täyttynyt kukista, korteista, valokuvista, lipuista, nalleista, patsaista ja kaikenlaisista muistamisista. Kukkameri oli noin reilut 100 metriä pitkä ja kolmisen metriä leveä. Kukat tuoksuivat illallakin. Joukossa näkyi myös meidän alakoulun oppilaiden tekemiä tervehdyksiä. Kaupungin läpi ajaessamme näkyi useammallakin aidalla kukkia, kortteja ja lippuja.

Kukkameri jatkui pitkälle

We are one

8. Miehen työpaikka järjesti viime viikonloppuna työntekijöilleen ja heidän perheilleen elokuvateatterissa Lego Movie 2 -ennakkonäytöksen. Kaupan päälle tuli vielä popparit ja jätskit, joten ei kun nautiskelemaan. En ole ollut vuosiin elokuvissa, joten oli ihan kiva käydä taas, vaikkakin lastenelokuvan merkeissä. 

Lego Movie 2

9. Uusi tukkatyyli syksyä varten! Mies sai taas ihan uuden näköisen vaimon, tällä kertaa lilaverikön. Viimeksi olen värjännyt kokonaan hiukset noin 8-9 vuotta sitten, silloin tummanruskeaksi. Joten olikin jo aika taas vähän repäistä tyylin suhteen. Löytyi muuten melkein samanvärinen paitakin, nuorimmainen totesikin että sopii hyvin yhteen.

Väri taisi olla joku amethyst

Perjantaina 29/3, kaksi viikkoa iskujen jälkeen pidettiin Christchurchissa iso muistotilaisuus, jossa oli puhumassa myös pääministeri Jacinda Ardern (koko puhe löytyy tästä), tilaisuudessa luettiin myös kaikkien uhrien nimet. Tämä ikävä tapahtuma on tuonut muutenkin niin kohteliaista uusiseelantilaisista esiin ne parhaimmat puolet, jonka vuoksi tykkäänkin niin tästä maasta. Unity - Compassion - Love, nämä sanat ovat toistuneet usein ja ne kuvaavat näiden muutamien viikkojen tuntemuksia täällä.

Tähän liittyen alla linkki Youtubessa olevaan Uuden-Seelannin kansallislaulun esimmäiseen säkeistöön, joka lauletaan maoriksi ja englanniksi. Virallisesti Uudella-Seelannilla on kaksi kansallislaulua; Aotearoa - God Defend New Zealand sekä tietysti brittiläinen God Save the Queen. Käytännössä jälkimmäistä ei juurikaan soiteta missään. God Defend New Zealand on mielestäni yksi kauneimmista kansallislauluista, joten tässä se teillekin kuunneltavaksi:

New Zealand National Anthem: Aotearoa - God Defend New Zealand

Christchurch - hyökkäyksen jälkipuintia

Viikonloppu meni melko oudoissa tunnelmissa. Maailma on pikkuhiljaa siirtynyt jo eteenpäin Christchurchin uutisista, mutta täällä on päällä sellainen jälkishokkivaihe, itse kullakin. Itsellänikin asian käsitteleminen mielessä on vielä kesken. Vaikka nyt tiedämmekin, että emme olleet onneksi vaarassa, lukkojen takana oleminen ja vaaran uhka on kuitenkin vaikuttanut mieliimme. Poika 3:seen asia on vaikuttanut lapsista ehkä eniten, koska oli koululla lukittuna ja ymmärtää jo mitä tapahtui. Hän totesi perjantai-iltana, että tänään ei ollut hyvä päivä. Ei ollut ei. Seuraavana päivänä hän vielä kyseli, että onko kukaan kuollut enää iskun seurauksena. Onneksi siihen pystyin toteamaan että ketään ei ole enää kuollut. Tämän jälkeen on tosin löytynyt vielä yksi kuollut ja uhriluku on noussut 50:een, mutta sitä en ole hänelle kertonut. Teineistä en tiedä, he kun eivät paljoa puhua pukahda. Toivon että tilanne ei jää heidän mieleensä kummittelemaan, olivat kuitenkin kotona yksin miltei koko ajan, tietäen että jotain tapahtuu lähistöllä.

Tällä hetkellä tiedossa on, että hyökkääjiä olisi ollut vain yksi, kahden osallistumista vielä selvitellään. Hyökkääjän ottivat kiinni meidän oman kylän, Lincolnin poliisit, 36 minuuttia ensimmäisen hälyytyksen jälkeen. Heitä onkin ylistetty sankareina. Poliisit olivat olleet kaupungilla koulutuksessa, jossa oli käyty läpi miten otetaan kiinni vaarallinen henkilö ja vastanneet sieltä suoraan hälyytykseen. Melkoinen ajoitus!

Viikonloppuna järjestettiin iso Christchurch Floorball Open -turnaus, joka onneksi pääsi toteutumaan ihan aikataulussaan. Turnaukseen tuli pelaajia myös muualta maasta. Sunnuntaina oli junnujen tiimien vuoro pelata, ja meidän kaksi nuorimmaista poikaa pääsi pelaamaan. Saivat vähän muuta, mukavaa tekemistä ja ajattelemista tähän viikonloppuun. Keskustassa näytti jo ihan normaalilta sunnuntai-aamuna mennessämme turnaukseen. Mitä nyt kolme poliisiautoa tuli vauhdilla vastaan pillit päällä. Myöhemmin luin, että poliisit ovat tehneet monia ratsijoita viikonlopun aikana, liittyen perjantain tapahtumiin. Poliisit olivat melko selkeästi näkyvillä kaupungilla. Moskeijoiden lähellä emme käyneet, tiedän että siellä oli vielä teitä poikki ja moskeijan edustat ovat täyttyneet kukkamerestä.

Christchurch Floorball Open 2019

Viikonlopun aikana tuli tieto, että tapahtuma koskettaa myös meidän alakouluamme. Kahden koulumme oppilaan isä kuoli hyökkäyksessä. Samoin ilmeisesti Lincolnin yliopiston henkilökuntaan kuuluvia oli uhrien joukossa. Lauantaina iltakävelyllä kuljimme sattumalta ilmeisesti yhden surutalon ohi. Autoja oli runsaasti parkissa talon ympäristössä ja ajattelimme ensin, että siellä on bileet menossa. Oli kuitenkin aivan hiirenhiljaista, ei tainnutkaan olla bileitä. Moni uhreista oli perheiden isiä ja huolehtijoita, perheen ainoita ansaitsijoita. Miten nämä perheet selviävät? Oman kylämme yhteisössä moni on tarjoutunut auttamaan perheitä, joita asia koskettaa. Eräs asukas tiivisti asian hienosti todetessaan, että "Me emme jätä tätä perhettä käymään asiaa läpi yksin". Kyläläiset ovat tarjoutuneet ihan vaan seuraksi, keskusteluavuksi, käymään kaupassa, tarjonneet ruokaa, bensaa, asuntoa, ihan kaikkea mahdollista. Tragedia tuo kiweistä esiin parhaimmat puolet, kaikki haluavat auttaa. Rahaa uhrien perheille on kerätty tähän mennessä koko maassa jo 6.3 miljoonaa NZdollaria.

Pääministeri Jacinda Ardern on käynyt viikonlopun aikana kaupungilla tapaamassa muslimiväestöä sekä uhrien omaisia. Hän julisti heti, että aselakeja tullaan kiristämään. Muistotilaisuuksia on järjestetty ja järjestetään pitkin viikkoa. Hautajaisiin valmistaudutaan ja hautoja on kaivettu urakalla. Paikallinen moottoripyöräjengikin kävi osoittamassa kunnioitusta uhreille moskeijan edessä esittämällä Haka-performanssin. Tunnelma on surullinen, outo, odottava, hiljainen. Tunnuslauseeksi on noussut: They are us!

Aamulla vein kahta nuorimmaista kouluun ja kuulin kun oppilaat puhuivat keskenään tapahtumasta. Yksi tyttö sanoi: "Mä en yhtään pelännyt". Asiaa on jokaisella kuitenkin tarve käydä läpi. Nuorimmaisen luokkakaveri tuli ensimmäisenä halaamaan poika 4:sta, ihana! Alakoululla tapahtumaa oltiin käyty läpi luokissa ja sen jälkeen oppilaat olivat askarrelleet kortteja ja kukkia uhreille, perheille sekä myös poliiseille. Alakoulussa oli Uuden-Seelannin sekä isänsä menettäneen perheen oman maan lippu puolitangossa. High school oli alkanut aamulla pienryhmien kokoontumisella, jossa asiaa käytiin lyhyesti läpi ja kartoitettiin keskusteluavun tarvitsijoita. Sen jälkeen he olivat pitäneet minuutin hiljaisuuden. Kummallakin koululla on tarjolla keskusteluapua lähipäivinä. Tämä viikko menee varmaan vielä näissä tunnelmissa.

Alakoululta 19.3.2019. Oppilaiden askartelemat kukat, kortit ja viestit oli laitettu nätisti puun äärelle nähtäväksi

Kylän raitilta. Myöhemmin tänne oli ilmestynyt myös valokuva

Oodi koiralle - Hemi 10 v!

Meidän ihana koiramme, Hemi (myös Hemuli, Hemppu, Hönö, Possu, rakkaalla lapsella on monta nimeä) täyttää tänään 10 vuotta! Sen kunniaksi tämä postaus perheenjäsenestämme, joka ei ole täällä meidän kanssamme. Kova ikävähän meillä kaikilla on, toivottavasti vielä tapaamme!

Hemi, viralliselta nimeltään Sydäntalven Boheemi, on rodultaan suomenlapinkoira, urospuolinen tietysti. Ostimme Hemin erittäin hyvästä, pienestä kotikennelistä. Meillä ei ollut oikeastaan kummallakaan sen kummempaa kokemusta koirista. Minun lapsuuden perheelläni oli ollut koira, kun olin ihan pieni, mutta en kovinkaan paljoa enää siitä muista. Mieheni puolestaan oli aina toivonut koiraa ja nyt kun meillä oli oma talo, niin sinne voitiin vihdoin sellainen ottaa.

Hemi 5/2009

5/2009

Ajankohta ei ollut koiran ottamiselle ehkä se kaikista paras, näin jälkikäteen ajateltuna. Kun Hemi tuli taloon äitienpäivän tienoilla, poika 3 oli vasta puolivuotias. Isommat pojat olivat 7 v ja 4 v, joten minulla oli kädet täynnä jo pelkästään lasten kanssa. Hemi ja poika 3 kasvoivat melko samaan tahtiin ja he olivatkin kaikista läheisimmät tosi pitkään. Kun poika 3 konttaili lattialla, Hemi meni aina hänen viereensä makoilemaan, järsivät välillä samaa leluakin. Poika 1 oli isoimpana lapsena automaattisesti hierarkiassa korkeammalla kuin Hemi, mutta poika 2:sta Hemi yritti alistaa ja haastoi häntä. Hemi hyppi poikaa kohti aina kun poika 2 oli liikkeellä. Onneksi Hemi ei koskaan purrut eikä poika 2 koiraa yhtään pelännyt. Lähinnä oli huvittavan näköistä, kun poika 2 leikki ulkona tai sisällä ja koira hyppi menemään hänen perässään, pojan siitä välittämättä.

Uni tuli, onneksi löytyi hyvä paikka. 8/2009

Poika 3 ja Hemi 8/2009

Koska meillä kummallakaan ei ollut kokemusta koirista, oli se alkuun aikamoista opettelua. Onneksi koira oli hyväluontoinen, vaikka ei aina meitä totellutkaan. Kun Hemi oli vielä pentu, pyysimme koirakouluttajaa opastamaan meitä Hemin kouluttamisessa. Häneltä saimmekin hyviä vinkkejä, joilla saimme koirasta koulutettua jotenkuten salonkikelpoisen. Hemi ei ole niin hyvin koulutettu, kuin pitäisi, mutta parhaamme yritimme hänen kanssaan tehdä.

Alussa Hemi söi kaiken, pöydän jalat, ovenpielet ja löytyipä hänen jäljiltään myös puoliksi syöty Bepanthen-putkilo. Vähän isompana koirana Hemi oppi varastamaan pöydältä ruoat, kun kukaan ei nähnyt. Ja tämän oveluuden hän oppi eräänä Uutena Vuotena, kun olin jättänyt valmiiksi paistetut pullat odottamaan pöydälle vieraita, siksi aikaa, kun kävimme katsomassa lasten ilotulitusta. Takaisin tullessa löytyikin vain tyhjä lautanen ja erittäin tyytyväinen koira. Eräänä Halloweenina olin koristellut sellaisen ison kurpitsan ja asettelin sen kuistille valmiiksi odottamaan seuraavan päivän juhlia. Seuraavan kerran ulos mennessäni löysin pihalta kurpitsan riekaleita, suurin osa kurpitsasta oli kuitenkin päätynyt parempiin suihin. Herkkävatsainen koira kun oli, seuraavana yönä juoksikin sitten pihalla vähän väliä vatsan ollessa sekaisin kurpitsa-ateriasta. Hemistä kasvoi loppujenlopuksi rotuaan hieman isompi koira. En tiedä mitä me hänelle oikein syötettiinkään (pullan ja kurpitsan lisäksi).

8/2009

Muiden koirien kohtaaminen on Hemille edelleen haastavaa, hän kun haluaa mennä tutustumaan kaikkiin. Toisia koiria haukkuu enemmän ja toisia ei yhtään, ei ole koskaan agressiivinen muita koiria kohtaan, vain utelias. Sama juttu ihmisten kanssa. Innostuessaan saattaa hyppiä ihmisiä päin, välillä on tullut intopissatkin jonkun ihmisen jalalle. Vanhemmiten hyppiminen on jäänyt pois, mutta onhan hän edelleen yli-innokas ja saattaa pelottaa ihmisiä. Vain kerran olen nähnyt Hemistä sen ei niin ystävällisen puolen toisia ihmisiä kohtaan: pihaamme ajoi auto, josta nousi kaksi ulkomaalaista miestä ulos. He tulivat (muka) kaupustelemaan veitsisarjaa ja moottorisahaa, joista he näyttivät vain kuvia huonolaatuiselta printatulta paperilta. Hemi oli ollut kuistin alla nukkumassa ja nousi tällä välin hitaasti rappusten alta esiin niskavillat pystyssä. Miehet kavahtivat koiraa ja peruuttivat nopeasti takaisin autolle ja lähtivät pois. Hyvä vahti!

11/2009

12/2009

1/2011

2/2011

Ja miksi Hemi ei ole sitten täällä meidän kanssamme? Hemi jäi kotiin ihan järkisyistä. Koira, jolle automatkailukin ottaa välillä voimille pahoinvoinnin vuoksi (automatkoilla olimme syöttäneet hänelle välillä pahoinvointia estäviä tabletteja) ja jonka terveydentila ei ole ollut viime vuosina kovinkaan hyvä (on ollut pahanlaatuista kasvainta, kilpirauhasen vajaatoimintaa, apatiaa), ei olisi luultavasti kestänyt lentoja ja karanteenia toiselle puolelle maailmaa. Varsinkaan, kun me muutimme tänne alunperin vain vuodeksi. Jos olisimme tienneet suoraan jäävämme tänne pidemmäksi aikaa, olisimme ainakin harkinneet vakavammin Hemin ottamista mukaan. Mikään pieni investointihan se ei tietysti ole, Hemin lennot ja karanteeni maksaisi enemmän, kuin meidän koko perheemme menopaluumatka tänne.

Päätös Hemin jättämisestä Suomeen oli oikeastaan loppujenlopuksi helppo. Hemi sai jäädä omaan kotiin tuttujen ja rakkaiden ihmisten kanssa. Aluksi Hemi kuulemma kaipasi meitä, kävi huoneita läpi ja etsi perhettään, mutta sopeutui ajan kanssa ja lopetti etsimisen. Joka on tietenkin hienoa, mutta kyllä me niin häntä kaipaamme.

Hemi rakastaa lunta. 3/2016

Hemi on opettanut meille varmasti enemmän kuin me hänelle. Siinä on kyllä niin lempeä ja ihmisrakas koira, etten toista samanlaista tiedäkään. Oikein hyvää synttäriä Hemi! Nähdään pian!

Christchurchin murheellinen päivä

Uusi-Seelanti on todella turvallinen maa. Täällä ei ole juurikaan mitään hyökkäyksiä, terrori-iskuja tai kouluammuskeluja. Täällä on voinut jokainen olla sellainen kun on, ja uskoa siihen mihin haluaa. Mutta niin se maailma muuttuu, täälläkin.

Tänään olin kävelemässä normaalisti koululle hakemaan lapsia, kun mies laittoi tekstarin, että Christchurchissa on meneillään hyökkäys moskeijaan. Sitten puhelimeni high schoolin appsiin kilahti ilmoitus otsikolla THIS IS AN ALERT!!!!! Ilmoituksessa kerrottiin, että oppilaat, jotka ovat menossa bussilla kaupunkiin päin, jäisivätkin koululle toistaiseksi. Seuraavaksi mies laittoi tekstarin, että nyt on isketty toiseenkin moskeijaan. Kävelin samalla kylämme keskustassa ja kaikki jalankulkijat katsoivat puhelintaan. Kukaan ei hymyillyt. Ehdin koululle ja hain ensimmäisenä nuorimmaisen luokastaan. Puhelimeen kilahti high schoolin ilmoitus, että oppilaita ei päästetä kotiin toistaiseksi poliisin ohjeistuksen mukaan. Samassa kaveri soitti ja kyseli olemmeko kunnossa. Hän ohjeisti meitä menemään nopeasti kotiin, lukitsemaan ovet ja laittamaan verhot ikkunoiden eteen. Tämä oli yleinen ohjeistus myös Lincolnissa, koska olemme niin lähellä Christchurchia ja tilanne oli siinä vaiheessa vielä aivan avoinna.

Olimme odottamassa toista poikaa, kun koulun henkilökunta alkoikin käskemään ihmisiä nopeasti sisälle. This is a lockdown! Minä tietenkin jäin ulos odottelemaan vielä sitä toista poikaa, kunnes toimiston täti sanoi, että ketään oppilasta ei päästetä enää ulos, kaikki pysyttelisivät omissa luokissaan. Menimme nuorimmaisen kanssa toimistoon ja ovet lukittiin. Toimistossa oli joitain vanhempia, lapsia, toimiston väkeä ja myös rehtori, joten pysyimme melko hyvin ajantasalla tapahtumista. Tosin puhelinyhteydet, tekstarit ja netti toimivat vain ajoittain. Rehtori kertoi, että kaikki alueen koulut ovat lukittuna, myös kylämme yliopisto. Siellä on moskeija ja oli näin ollen mahdollinen kohde. Koulumme hälyytys tuli myöhässä, koska rehtori oli ollut kokouksessa, kun oli saanut poliisilta sähköpostiin ohjeistuksen lukittautumisesta.

Soitin kotona oleville kahdelle vanhimmalle pojalle, ohjeistaen heitä tarkistamaan että ovi on lukossa, ikkunat kiinni ja verhot ikkunoiden edessä. Kenellekään ei saisi avata ovea. Alussa yksi kanssamme ollut tyttö itkeskeli paniikissa ja hänet ohjattiin isänsä kanssa toiseen huoneeseen, jotta saisi rauhoituttua. Noin tunnin jälkeen toimiston täti kaiveli laatikoistaan pieniä karkkipusseja meille syötäväksi. Tässä vaiheessa kello oli jo neljä iltapäivällä ja nälkä alkoi olla itse kullakin. Välillä kuulin tilannetietoja toimiston väeltä ja rehtorilta; 9 kuollut, poliisi on pidättänyt miehen ja naisen, netissä näkyy yhden hyökkääjän kuvaama video hyökkäyksestä, lockdownin odotetaan pitkittyvän, hyökkääjiä on vielä vapaana, yksi alakoulu evakuoidaan. Puhelimeen kilahti vähän väliä tekstareita mieheltä sekä ilmoituksia alakoululta ja high schoolista. Vanhempia pidettiin hyvin ajantasalla.

Toimistossa oli lasiovet. Mielessäni kävin läpi toimintatapaa, jos hyökkääjät tulisivat. Laittaisin pojan tuohon kulmaan ja menisin itse hänen eteensä. Tunnelma oli kuitenkin ihan rauhallinen meillä, toisin kun moskeijan lähistöllä olevalla koululla, jossa olivat piileskelleet tiskin alla, ennen kuin heidät evakuoitiin. Muutamalla vanhemmalla oli koira odottamassa autossa ja he hakivat jossain vaiheessa juosten koirat autosta sisälle. Onneksi ei ollut kovinkaan kuuma päivä, koirat joutuivat odottelemaan autossa muutaman tunnin. Kello oli 17.50, kun vihdoin saimme tiedon, että lockdown on purettu, neljä hyökkääjää on pidätetty.

Menimme hakemaan toista poikaa luokasta, jossa kuittasin hänet ulos. Kävimme vielä kertomassa nuorimmaisen opettajalle, että olimme olleet toimistossa turvassa ja olimme nyt lähdössä kotiin. Opettaja oli itkuinen. Poika 3, joka oli ollut luokassaan koko tämän ajan, kertoi, että heidänkin luokassaan muutama tyttö oli ollut todella peloissaan ja itkeskelleet. Luokassa tilanne oli ollut ilmeisesti kuitenkin ihan rauhallinen ainakin alun jälkeen ja poika oli leikkinyt sen aikaa kavereiden kanssa. Nälkä oli ehtinyt jo tulla heilläkin. Poika 3:lla oli ollut eväistään jäljellä yksi riisikeksi, jonka oli jakanut kaverinsa kanssa. Myöhemmin kuulin, että joissain kadunpuoleisissa luokissa oli ikkunat peitetty papereilla varotoimeksi.

Kotiin päästyäni pääsin vasta itse uutisten äärelle. Tässä vaiheessa uhriluku on 49 ja sairaalahoidossa ihmisiä on 48. Ensimmäistä kertaa ikinä Uudessa-Seelannissa terrorismiasteikolla uhka on luokiteltu  korkeaksi (high). Suurin osa kaupungin virastoista, liikuntapaikoista ja jotkin kaupoista on suljettu. Ihmisiä on kehoitettu olemaan menemättä mihinkään maan moskeijoista. Meillä on ja oli kaikki kunnossa. Lockdown oli vain varatoimenpide, koska hyökkääjät olivat aika pitkään vapaina eikä ollut varmaa kuinka monta heitä oli. Tämä tapaus oli yllättävä ja surullinen, se nosti mieleeni tapauksen, jossa työkaverini sai surmansa kouluammuskelussa. Kun perusturvallisuuden tunne järkkyy, mieleen nousee pelko ja ahdistus. Mutta tästäkin taas selvitään, meillä on kuitenkin kaikki oikein hyvin. Viikonloppuilta vietetään herkkuja syöden, pelaillen ja lastenohjelmia katsellen. Aika monella muulla on tänään asiat paljon huonommin. Kia kaha Christchurch ❤️

Oman kylän keskustaan oli lauantaina ilmaantunut tällainen

Viikonlopun aikana tuli kummaltakin koululta viestejä. Maanantaina on kouluissa kriisityöntekijöitä ja ohjaajia tavattavissa. High school alkaa minuutin hiljaisuudella. Tällä hetkellä on tiedossa, että tapahtuma koskettaa meidän alakoulumme kahta oppilasta, jotka menettivät hyökkäyksessä isänsä... Ensi viikko voi olla aika surullinen koulussa. Hyökkääjän ottivat kiinni meidän oman kylämme poliisit, 36 minuuttia hälyytyksen jälkeen. Heitä onkin kovasti ylistetty kylillä. Hyökkääjiä uskotaan toistaiseksi olevan vain yksi, mutta mikään ei ole vielä varmaa.

(EDIT: Lisätty jotain pieniä juttuja tekstiin sitä mukaa kun niitä tulee mieleen. Tuntuu tärkeältä kirjata kaikki ylös)

Miten ulkomaille muuttava kotiäiti löytää kavereita?

Reilut pari vuotta ollaan nyt asuttu ulkomailla. Muutto tänne Uuteen-Seelantiin tapahtui aivan tyhjän päälle. Matkalaukkujen kanssa saavuimme maahan, josta emme tunteneet ketään eikä meillä ollut minkäänlaista verkostoa täällä. Alusta asti lähdimme rakentamaan elämäämme uudelleen. Ensin piti etsiä auto ja asunto ja sinne kaikki tarvittavat kalusteet. Tutustuttaa lapset uusiin kouluihin ja kerhoon. Ja sitten alkuhässäköiden jälkeen piti etsiä niitä kavereita, mutta miten? Miehellä kaverit ja tutut ovat löytyneet luonnollisesti koulun ja työn kautta. Mutta entäs minä, kotiäiti, joka olen "vain" kotona lasten kanssa? Kun ei ole yhteisöä, jonka kanssa olisi tekemisissä automaattisesti päivittäin. Siinä tarvitaan jo vähän yritystä ja omaa aktiivisuutta. Kotoa kun kukaan ei tule hakemaan. Ainakaan aluksi.

Symppis kamu

Invercargillissa asuessamme hengailin mukana nuorimmaisen kerhon kaikissa tapahtumissa ja retkissä. Kerhossa tutustuin ensin sen huippukivoihin opettajiin. Sitten rohkaistuin ja ilmoittauduin mukaan kerhon vanhempainryhmään, jossa tapasin paljon aktiiviäitejä. Tämä oli minulle aivan uudenlainen kokemus, itse en ole niin innokkaasti vanhempainryhmiin koskaan osallistunut. Kerhon vanhempainillat oli tapana viettää rennosti viiniä siemaillen jossain pubissa, siinä pääsi samalla tutustumaan muihin äiteihin hieman paremmin. Isompien poikien muutamiin vanhempiin tutustuin synttärijuhlissa sekä lasten kyläillessä toistensa luona.

Etelässä ei muita suomalaisia juurikaan ollut, lukuunottamatta jotain matkailijoita, joista yhtä päädyinkin treffaamaan ravintolassa ja näyttämään vähän kaupungin nähtävyyksiä. Toiseen suomalaiseen tutustuin sattumalta Facebookin paikallisen kirppisryhmän kautta. Huomasin myynti-ilmoituksia selatessani erään englanninkielisen nimisen miehen profiilikuvassa Suomen lipun. Ajattelin että hänellä on pakko olla jotain sidoksia Suomeen, joten kommentoin hänen myynti-ilmoituksessaan olevaa upeaa lippua. Kävikin ilmi, että hänen puolisonsa oli suomalainen nainen ja näin tutustuimme heidän perheeseensä.

Muutto tänne Lincolniin oli itselleni aika uuvuttavaa, koska kaikki jo muodostuneet sosiaaliset suhteet piti jättää taakse ja aloittaa kaikki taas aivan alusta. Jonkinlaisesta väsymyksestä johtuen en ole täällä ollessani jaksanut yrittää yhtä kovasti ystävyyssuhteiden luomista. Viihdyn hyvin itsekseni enkä tarvitsekaan ympärilleni monia ihmisiä. Mutta joitain kuitenkin. Tärkeät ihmiset ovat tulleet yleensä elämääni sen kummemmin yrittämättä tai etsimättä. Joten ajattelin luottaa aika pitkälti tähän taktiikkaan tälläkin kertaa.

Täällä uudessa asuinpaikassa olen huomannut, että ihmiset ovat sulkeutuneempia kuin etelässä, heihin tutustuminen on aika vaikeaa. Uusiseelantilaisten ja suomalaisten ihmisten välillä ei ole oikeastaan kovinkaan paljoa eroa. Kummatkin pitävät omasta tilastaan ja piireihin on vaikea ulkopuolisen päästä. Täkäläiset ovat puheliaampia ja kohteliaampia, mutta se on kuitenkin vain sitä pintaa. Jos heihin haluaa tutustua, tarvitaan siihen omaa aktiivisuutta sekä jotain yhteistä kosketuspintaa. Itseäni aina häiritsee se täydellisen kielitaidon puuttuminen. Se, ettei keskustelu ole aina niin sujuvaa, sanoja täytyy välillä haeskella, eikä pysty hyödyntämään täysin kielen kaikkia nyansseja. Tämän vuoksi onkin helpompaa keskustella muualta muuttaneiden kanssa, silloin se oman ja myös vastapuolen kielen vajavaisuus ei niin häiritse.

Kaverin kanssa aamupalapiknikillä joen varrella.

Tiesin jo tänne uudelle paikkakunnalle muuttaessamme, että alueella asuu useita suomalaisia. Facebookissa olevasta paikallisten suomalaisten ryhmästä löysinkin heistä useita, joihin olin yhteydessä. Paikalliset suomalaiset lapsiperheet tapaavat usein ja he ottivatkin minut heti mukaan ryhmäänsä ja tapaamisiinsa. Lapsille on ollut myös ihan korvaamatonta päästä puhumaan muiden lasten kanssa suomea. Olen lisäksi löytänyt tästä ihan lähistöltäkin suomalaisia ja tällä hetkellä arki alkaa olla jo melko sosiaalista.

Ulkomailla kun on aivan ilman turvaverkkoja, on ollut todella tärkeää löytää niitä muita suomalaisia, ihan jo kotoutumisenkin kannalta. Jotkut ulkomailla asuvat suomalaiset tuntuvat välttelevän muita suomalaisia viimeiseen asti, itse en kuulu tähän joukkoon. Hakeudun mielelläni muiden suomalaisten seuraan. Heihin tutustuessa tuntee heti kuuluvansa porukkaan olematta kielipuoli. Eikä saman kulttuuritaustan omaaville ihmisille tarvitse selitellä mitä tarkoittaa esimerkiksi "torilla tavataan". Tapaamisissa tietää saavansa aina jotain suomiherkkua, oli se sitten salmiakkia, pullaa, mokkapalaa, ruisleipää tai karjalanpiirakkaa. Keskusteluissa mennään heti suoraan asiaan, eikä kukaan pidä sinua töykeänä. Välillä sellainen tuttuus on vain niin...turvallista.

Suomalaisista olen saanut ympärilleni myös sen tarvittavan turvaverkoston. Esimerkiksi jos minulle ja miehelle tapahtuu jotain meidän monilla reissuillamme, lapsilla on lähistöllä asuvien suomalaisten yhteystiedot, joihin he voivat silloin olla yhteydessä. Nykyään kun harvemmin liikutaan enää koko perheen voimin.

Kaverin kanssa aamukahvilla lähikahvilassa

Mikrokohtaamisia arjen pienissä hetkissä: Mikrokohtaamisista olen lukenut lähiaikoina esimerkiksi tästä Maaret Kallion kirjoittamasta Hesarin kolumnista. Mutta siis mikä ihmeen mikrokohtaaminen? Ne ovat niitä arjessa tapahtuvia lyhyitä ja läheisiä kohtaamisia tuttujen tai tuntemattomien ihmisten kanssa. Pieni hetki ja kohtaaminen, muutaman sanan vaihtaminen tai toisen ihmisen huomioiminen, josta jää hyvä mieli. Tällaiset kohtaamiset ovat äärimmäisen arvokkaita, ihan siinä normaalissa ympäristössä Suomessakin, mutta erityisesti täällä maailman toisella puolella, jossa ei ole niitä normaaleja sosiaalisia ympyröitä. Täällä, missä ihmiset juttelevat reippaasti tuntemattomille, näitä kohtaamisia tapahtuukin useita ihan joka päivä. Kadulla kävellessä useimmat vastaantulijat katsovat silmiin hymyillen ja tervehtien, huomioiden. Etupihan rikkaruohoja kitkiessäni, ohikulkija saattaa jäädä vaihtamaan muutaman sanan, vaikka nyt puutarhanhoidosta. Tai etsiessämme sopivaa valokuvauspaikkaa kukkuloiden juurella, ohikulkija jää juttelemaan ja kertomaan miten vuosien takaiset maanjäristykset vaikuttivat hänen elämäänsä. Niin hienoja kohtaamisia on täällä ollut. Tässä vielä muutama hauska ja hyvänmielen kohtaaminen:

Eräänä iltana ovikellomme soi ja ovella seisoi vieras pariskunta. Pariskunnan mies alkoi kertomaan, että heidän tarkoituksenaan on rakentaa samanlainen talo kuin se missä me asumme. Talon rakennuttajalla ei kuitenkaan ollut enää samanlaista esittelytaloa vapaana, jota olisi päässyt vapaasti katselemaan, joten pariskunta kysyi kohteliaasti, että saisivatko he tulla katsomaan miltä meidän olohuone ja keittiö näyttävät. Hetken mietin tätä hieman hämärää (?) pyyntöä, oma mieskään ei ollut silloin kotona. Mutta pariskunta vaikutti vilpittömältä ja mukavalta (minulla on aina ollut hyvä vaisto ihmisten suhteen, eikä se ole vielä pettänyt), joten kutsuin pariskunnan sisään ja esittelin heille taloa. Juttelimme loppujen lopuksi aika pitkään meidän keittiössämme. Kävikin ilmi, että pariskunnan nainen oli ollut Rovaniemellä vaihto-oppilaana parikymmentä vuotta sitten, jossa hänellä oli vielä kirjekaverikin. Osasipa sanoa vielä "Kiitos" ja "Hyvää syntymäpäivää". Pariskunnan lapset ovatkin samassa alakoulussa kuin meidän lapsemme, joten olemme myöhemmin usein törmänneet myös koululla.

Seuraavassa kohtaamisessa olin koulun käytettyjen univormujen kaupassa ostamassa uutta hattua nuorimmaiselle kadonneen tilalle. Juttelin myyjän kanssa, ja hän juuri kysyi että mistä päin olinkaan alunperin. Sanoin hänelle, että "from Finland" ja samassa kuulin takanani selvällä suomenkielellä (vaikkakin murtaen) "Oletko sinä Suomesta? Kysyjäksi paljastui nainen, joka oli niinikään ollut parikymmentä vuotta sitten Rovaniemellä vaihto-oppilaana. Ja hän osasi edelleen todella hyvin jutella suomeksi sellaisia perusjuttuja. Sovimmekin, että jatkossa aina törmätessämme puhumme suomea, jotta hänenkin kielitaitonsa pysyy yllä.

Nuorimmaisten sählyharrastuksessa törmäsin yhden pelaajan äitiin, joka olikin ruotsalainen. Naisen mummo oli alunperin Suomesta ja suomenkieli oli periytynyt naisen isän kautta vielä hänellekin asti, aika hienoa! Itsekin pääsin petraamaan melkoisessa ruosteessa olevaa ruotsinkielentaitoani. Ehdotinkin hänelle, että jatkossa minä puhun hänelle ruotsia ja hän minulle suomea. Voi kyllä olla aika hiljaisia keskusteluja...

Nämä arkiset ja aika hauskatkin kohtaamiset ovat piristäviä ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Parhaimmillaan niistä voi muodostua myös jotain vähän enempääkin.

Kaverin kanssa aamukahvilla toisessa kahvilassa

Vastauksena siis otsikon kysymykseen: En tiedä! Oma aktiivisuus voi tietenkin auttaa, mutta aina sekään ei tuota hedelmää. Usein on kyse sattumista, joku ihminen vain osuu polullesi ehkä lapsien mukana tuomien yhteisöjen kautta tai vaikka saman syntyperän perusteella. Kannattaa siis tarttua hetkeen ja niihin ihmisiin joita kohtaat. Parhaimmillaan heistä voi tulla pysyviä hahmoja elämässäsi.

Lapsen luku- ja kirjoitustaidon oppiminen - ja vähän muitakin mietteitä koulusta

Olen mielenkiinnolla seuraillut nyt parin vuoden ajan Uusi-Seelantilaista opetussysteemiä, joka tuntuu olevan aika tehokas. Välillä vähän turhankin tehokas mielestäni, täytyykö 5-vuotiaan tosiaan jo osata lukea ja kirjoittaa?

Meidän juuri 6 vuotta täyttänyt poika 4:nen on nyt toisella vuosiluokalla ja on oppinut hieman lukemaan, kirjoittaakin jo aika hyvin. Itse jaksan ihmetellä sitä kiirettä näiden taitojen opettelun kanssa, minulle sopisi sellainen rauhallisempi tahti. Kyllähän ne lapset nämä taidot jossain vaiheessa oppivat koulussa kuitenkin, vähemmälläkin tuputtamisella. Mutta niin vain koulun teho-opetus on päässyt yllättämään ja täällä nuorimmainenkin jo lukee. Tällä hetkellä lapsella itsellään on kova into oppia lisää, joten läksyjäkin tehdään jo ahkerasti. Tai ainakin useimmiten. Eräänä päivänä lapsi oli unohtanut läksykirjat kouluun ja siitä nousikin poru; läksyt jäisivät tekemättä siltä päivältä, eikä hän pääsisi näyttämään mitä on oppinut. Voi itku!

Poika 4:n kirjanmerkki, jossa vinkkejä lukemisen opetteluun 

Nyt kakkosluokalla pojalle tulee läksyksi viikoittain muutama kirja, joita pitäisi yrittää lukea vanhemman avustuksella joka ilta. Ja kun kirja on luettu, kuitataan se reissuvihkoon, jonka opettaja sitten tarkistaa. Koulussa oppilaat lukevat samoja kirjoja opettajan kanssa kahdestaan. Eli toistolla on varmasti tehoa.

Pojan lukuläksy.

Kotiläksyksi on aina myös sanoja, jotka lapsen tulisi lukea joka ilta. Kun kaikki läksysanat on opittu, saadaan koulusta uudet sanat ja edetään uudelle "levelille". Poika 4 kertoikin innoissaan viime viikolla, että hän oli päässyt etenemään planeetalta rakettiin sanojen opettelussa. Ilmeisesti luokassa merkitään lapsen eteneminen avaruusteemaiseen julisteeseen tms. Aluksi lukutaidottomat lapset ovat planeetalla ja kun lukutaito hieman kehittyy, etenevät he avaruusrakettiin. Sujuvan lukutaidon omaavat pääsevät etenemään tähtiin. Tähtiä siis täälläkin tavoitellaan.

Pojan tällä hetkellä opeteltavat sanat

Kirjoitustaitoa opetetaan alusta lähtien tekstauskirjaimilla. Muistan itse kouluajoilta, kun opettelimme ensin vain isot kirjaimet ja sen jälkeen aloimme harjoittelemaan kaunokirjoitusta. Tosin tekstausta ei silloin meille opetettukaan. Kaunokirjoituksen opettaminenkin on nykyään jäänyt harmittavasti tekstauksen jalkoihin ja poistunut opetusohjelmasta. Kuopuksella tekstauskirjoitus on jo todella hyvin hallussa, kaikki kirjoitelmat tulevat automaattisesti pienillä tekstauskirjaimilla. Koulussa on yhtenä kirjoittamisen oppimistapana sanelu, jossa opettaja toistaa lauseen, jonka lapset kirjoittavat vihkoonsa. Sanelu on varmasti melko haastavaa meidän suomenkieliselle lapsellemme, kun sanat pitäisi hahmottaa oikeassa kirjoitusmuodossaan. Englanninkielessä kun se kirjoitusmuoto poikkeaa niin paljon lausutusta.

Poika 4:n viimevuotinen kirjoitelma (5v)

Nuorimmille perustaitojen opettamisessa tuntuu olevan kova kiire. Sen sijaan vanhempien opetus on aika, hmm... erilaista. Tehokasta se tuntuu edelleen olevan, ainakin kovasti he tekevät joka päivä jotain. Opetussuunnitelma on kuitenkin rakennettu melko erilailla; aineisiin keskitytään paljon syvemmin kuin Suomessa, mutta aineita ei ole tarjolla niin laajalla skaalalla. Opiskelu on projektimuotoista ja välillä tuntuu, että opiskelu keskittyy turhankin paljon pelkästään yksityiskohtiin aiheen laajemman käsittelyn sijaan. Vanhimmat lapset purnaavat välillä siitä, että heidän mielestään koulussa ei oikeastaan opiskella eikä opita mitään. En tiedä onko noin, ehkä opiskelutapa on vain niin erilaista kuin mihin ovat tottuneet tai ehkä opiskelu ei vaan tunnu opiskelulta?

Poika 2, joka aloitti juuri High Schoolin, opiskelee perusaineina matematiikkaa, tieteitä ja englantia. Muuten hänellä on valinnaisaineita, kuten mediaproduktiota, digitaalista teknologiaa ja saksaa. Täällä opiskelu alkaa suuntautumaan oman mielenkiinnon mukaan jo paljon aiemmin kuin Suomessa. Jos poika 2 alkaa tulevaisuudessa opiskelemaan juuri digitaalista teknologiaa tms, tulee hänellä olemaan vahvat perustaidot siihen. Jos taas palaamme Suomeen jossain vaiheessa, saattavat muut aineet, joita hän ei ole täällä opiskellut, muodostua hankaliksi.

Poika 1, joka suorittaa nettilukiota Suomeen, oli 8. luokalla meidän muuttaessamme tänne. Hän käy nettilukiossa nyt mm. matematiikan ensimmäistä kurssia, joka on lähinnä kertausta yläasteen matematiikasta. Poika 1 totesi, että hän ei ole täällä ollessaan opiskellut koulussa juuri lainkaan sellaista matematiikkaa, jota nettilukion matematiikan kursseilla nyt käydään läpi. Matematiikka on siis osoittautunut haastavaksi, onneksi mies osaa sitä hänelle opettaa. En sitten tiedä minkälaista matematiikkaa täällä opiskellaan.

Summa summarum; Yleisesti ottaen olen tyytyväinen täkäläiseen kouluun. Onhan se rankattu maailman ykköseksi, tarjotessaan oppilaille parhaimmat valmiudet tulevaisuutta varten. Mutta suomalaiseen kouluun itse tottuneena, erilainen opetustyyli ei aina ihan vakuuta. Lapsille on kuitenkin melkoinen rikkaus, kun ovat saaneet opiskella sekä täällä että Suomessa. Toivottavasti he ottavat itsellensä parhaat palat kummastakin ja huomaavat, että erilaisilla oppimistavoillakin voidaan päästä ihan yhtä hyvään tulokseen, vaikkakin erilaiseen. Ja ennen kaikkea, olemme täällä opettelemassa ja kokemassa maailmaa, ihmisiä, erilaisuutta, sellaista vähän syvempää kosketusta elämään. Sellasta maailmankatsomusta, jota ei opita poistumatta kotoa.