Karanteenihotellista pääsimme vapaaksi suunnitelmien mukaisesti torstai-aamulla klo 8.10. Kaksi viikkoa aiemmin olimme astuneet täsmälleen samaan aikaan Aucklandin lentokentällä karanteenihotelliin vievään bussiin. Aikaisin aamulla ennen lähtöämme tehtiin meille vielä terveystarkastus eli mitattiin kuume, kyseltiin olotilaa ja täytettiin terveyskaavake. Vähän kahdeksan jälkeen kaikki tavarat oli jälleen pakattuina matkalaukkuihin ja suuntasimme maskit päällä aulaan terveyskaavakkeiden kanssa. Lähtötiskillä armeijan miehet kävivät läpi tietomme ja antoivat lupalaput, joita näyttämällä pääsisimme ulos hotellista. Kävelimme hotellin pääsisäänkäynnin ulkopuolella olevalle rautaportille, jossa turvamiehet tarkastivat lupalappumme ja päästivät meidät ulos. Aika mahtava fiilis!
Olimme varanneet edellisenä iltana liput lentokenttäbussiin, joka lähti noin 300 metrin päästä hotellilta. Lähdimme kävelemään hotellilta pois päin ja ensimmäisen nurkan takana ympärillemme vilkuillen riisuimme maskit pois. Olikohan tämä ihan luvallista, tulisiko joku peräämme, saadaanko me oikeasti kävellä vapaasti pois? Kaikenlaisia kysymyksiä tulvi mieleen. Kukaan ei tullut onneksi peräämme ja olimme vapaita.
 |
| Upea tunne kävellä Aucklandin kadulla |
Raahasimme kaikki kapsäkkimme bussipysäkille hikeä pyyhkien. Pysäkillä puimme maskit jälleen kasvoillemme. Aucklandissa oli silloin vielä voimassa alert level 2.5 (laskee level 2 ensi yönä), jolloin maskien käyttö julkisissa liikennevälineissä on pakollista. Matkalla lentokentälle bussi ajoi erään toisenkin karanteenihotellin ohi ja katselimme kateellisina tämän hotellin ulkoilutiloja, jotka näyttivät luksukselta meidän hotellimme vastaaviin verrattuna. Kentälle päästyämme mies soitti autovuokraamoon, josta meitä tultiinkin kohta jo noutamaan. Emme siis suinkaan lennä Eteläsaarelle, se olisikin ollut turhan helppoa, vaan ajaisimme sinne vuokra-autolla. Vuokraamolla tarkastimme auton kunnon ja ahtasimme sen jälkeen kaikki matkalaukkumme vähän turhan pieneen autoon. Kaikki saatiin kuitenkin kyytiin ja matka kohti etelää alkoi.
Ajomatkaa meillä oli edessä tälle päivälle 540 kilometriä. Ensimmäinen majapaikka oli Levin nimisellä pikkupaikkakunnalla. Matkalla vuoroin satoi vettä ja paistoi aurinko, luonto näytti niin vihreältä. Ennen Taupoa ihmettelimme maasta nousevia höyryjä ja Desert Roadilla päivittelimme hiekkamyrskyä, yritimme bongata villihevosia ja ihastelimme lumihuippuista Ruapehu-vuorta. Iltapäivällä tuuli alkoi olla tosi kovaa ja se teki auton ohjaamisesta vaikeaa. Perille Leviniin pääsimme 10 minuuttia ennen sisäänkirjautumisajan loppumista. Ilta vietettiin mukavassa mökissä ja kuunneltiin ulkona riehuvaa myrskyä.
 |
| Maisemakuvia liikkuvan auton kyydistä |
 |
| Taupojärvi |
 |
| Mt Ruapehun lumiset huiput pilkistävät pilvien takaa |
Seuraavana aamuna myrskytuulet olivat jo hellittäneet ja pilvet alkoivat pikkuhiljaa hälvenemään. Meillä oli edessä lauttamatka Pohjoissaarelta Eteläsaarelle ja lautta ei tunnetusti ole mikään tasaisesti kulkeva paatti, toivoimme siis mahdollisimman tyyntä seilaussäätä. Lähdimme aamusta ajamaan kohti Wellingtonia ja satamaa, josta lauttamme lähtisi iltapäivästä. Matka meni nopeasti ja olimme satamassa jo tuntia ennen sisäänkirjausaikaa. Kävimme samantien ilmoittautumassa ja asetuimme autojonoon. Lautta oli aikataulusta jäljessä, ilmeisesti edellisyön myrskyn jäljiltä ja loppujen lopuksi jouduimme odottelemaan autojonossa noin 2,5 tuntia ennen kuin pääsimme ajamaan laivaan.
Kun vihdoin lautta pääsi lähtemään satamasta, olivat pilvet hälvenneet ja sää oli mitä mainioin. Avomerelle päästessä lautta kuitenkin keinui sen verran, että melkein kaikki olimme vähän huonovointisia. Lounas pysyi onneksi sisällä ja päästyämme Eteläsaaren saariston tuntumaan keinutus loppui. Lautallakin tuli pitää maskeja koko ajan päällä, niinkuin me teimmekin kuuliaisesti. Jälleen kerran kaikilla ei ollut maskeja päällään, mutta eipä siihen kukaan puuttunut.
 |
| Autolautta |
 |
| Heippa Wellington |
 |
| Eteläsaaren rannikko |
 |
| En koskaan kyllästy merimaisemiin |
 |
| Picton |
Pictoniin saavuimme illansuussa aikataulusta tunnin jäljessä. Onneksi olimme varanneet Pictonista hotellin, ettei tarvinnut enää lähteä ajelemaan pimeässä. Aamusta matka jatkui taas kohti Christchurchia, edessä olisi 340 kilometrin ajomatka. Eteläsaaren pohjoisosa on maan parasta viinialuetta ja tie vie kymmenien ellei satojen viinitarhojen ohi. Mikäs näitä maisemia katsellessa
Matkalla pysähdyimme Ward -nimisen paikkakunnan merenrannalla, jota vuoden 2016 maanjäristys oli muovannut. Eteläsaaren koilisrannikon merenpohja on noussut järistyksessä paikoin jopa kaksi metriä ja tälle rannalle oli lisäksi järistyksen seurauksena noussut pyöreitä kivilohkareita eli Bouldereita. Muutaman kivipallon löysimmekin rannalta ja niitä olisi ollut vähän matkan päässä vielä lisääkin. Kiireinen aikataulu kuitenkin pakotti meidät jatkamaan matkaa ja jättämään tämän upean rannan tutkimisen toiseen kertaan. Poika 3 pääsi kuitenkin kastelemaan varpaitaan pitkästä aikaa Tyynenmeren aalloissa.
 |
| Taas yksi viinitarha |
 |
| Muutama Boulder jotka löysimme Ward Beachilta |
 |
| Iso osa tästä rannan kivikosta on noussut meren pinnalle vuoden 2016 maanjäristyksessä |
Ajellessamme etelään päin tiekylteissä kerrottiin tien Christchurchiin olevan auki, onneksi. Kiertotie olisi tuonut satoja kilometrejä lisää matkaa. Vuoden 2016 maanjäristys vahingoitti myös pahasti tätä rantaa pitkin kulkevaa päätietä sekä sen vieressä kulkevaa rautatietä ja niiden korjauksessa meni kauan. Tie on edelleenkin altis maanvyörymille, joita sattuu silloin tällöin, etenkin runsaiden sateiden aikaan. Nyt kuitenkin tie oli meille avoinna ja näkymät hienoja. Rannan loikoilevat hyljekolonnat houkuttelivat meitä pysähtelemään ja kuvailemaan vähän väliä.
 |
| Uudenseelanninhylkeitä |
Koko matkan vastaamme Blenheimistä asti oli tullut vanhoja autoja ja päättelimme, että jossain oli varmasti iso autotapahtuma. Se löytyikin Kaikourasta, jossa koko pieni kylä oli täynnä porukkaa ja vanhoja autoja, menossa oli koko viikonlopun kestävä Kaikoura Car Show 2020. Päätimme poiketa päätieltä katselemaan Kaikouran maisemia ja ajelimme Kaikouran kylän päässä sijaitsevan niemen kärkeen, Point Kean Viewpointille, jossa voi nähdä hylkeitä ja kaikkia muitakin mereneläviä. Matkalla ohitimme myös Kaikouran vanhimman säästyneen talon, Fyffen. Fyffe House on rakennettu vuonna 1844 niemeen, jossa ennen sijaitsi valaanpyyntiasema. Nopeita nähtävyyksiä matkan varrella. Tapahtuma ja myös maisema näytti mukavalta, mutta jatkoimme pian matkaa kohti Christchurchia, jossa meitä odotti hotellivaraus.
 |
| Point Kean Viewpoint |
 |
| Fyffe House |
Vihdoin illansuussa edessämme siinsi Christchurchin tutut ja rakkaat Port Hills -kukkulat, vähän olikin ollut niitä ikävä. Ilta kuuden aikaan saavuimme Jucy Snooze hotelliimme, joka on vähän erilainen kokemus. Me olimme varanneet yhden kokonaisen huoneen, jossa meillä on käytössämme 8 kapselisänkyä eli Podia. Tämä on vähän kuin junan makuuvaunuosasto tai Ruotsin laivan hytti, isompi vain. Jokaisesta Podista löytyy makuupaikan lisäksi valot, ilmanvaihto, pistokkeita ja säilytystilaa. Eteen saa vedettyä vielä verhon niin oma rauha on (melkein) saavutettu.
 |
| Jucy Snooze kapselihotelli. Tämän tyyppisiä taitaa löytyä ainakin Japanista |
 |
| Oma Podi. Täällä on ollut hyvä kirjoitella tätä viimeisintä blogitekstiäni |
Seuraavalle päivälle olimme varanneet yhden asuntonäytön. Ihastuimme sijaintiin ja näköalaan välittömästi ja otimmekin asunnon samantien. Pääsemme muuttamaan uuteen kotiimme ylihuomenna, josta kerron lisää sitten seuraavassa postauksessa!
