Paluu Suomeen

Kas, ollaan taas takaisin Suomessa! Meidän oleskelumme Uudessa-Seelannissa oli tällä kertaa vähän lyhyempi, velvollisuudet yms. Suomessa kutsuivat meitä jo takaisin. Ensi kertaan sitten taas! Tässä postauksessa kerron vielä meidän matkastamme takaisin Suomeen.

Meillä oli varattuna lennot Singapore Airlinesin kautta, jotka varasimme noin kuukautta ennen matkaa. Kyseinen lentoyhtiö vaikutti luotettavimmalta tässä maailman tilanteessa ja lentojen hinnatkin olivat ihan kohtuullisia, verrattuna oikeastaan mihin muuhun tahansa lentoyhtiöön. Lentojen vaihdot olivat Singaporessa sekä Frankfurtissa. Onneksi näin, sittemminhän Brittien kautta kulkevat lennot ovat olleet tauolla ja Hollannissakin alettiin vaatia matkaa edeltävää koronatesti-todistusta. Mutta kyllä me taas jännättiin viimeiseen asti, että toteutuvatkohan lennot ajallaan. Ja toteutuivathan ne.

Lähtöä edeltävinä viikkoina tapasimme runsaasti ystäviä ja vaelleltiin lähitienoilla. Ihania kokemuksia ja muistoja sydämeen talletettavaksi. Vuokra-asunto siivottiin ja luovutettiin lentoa edeltävänä päivänä keskiviikkona. Viimeinen yö vietettiin lentokentän lähellä olevassa hotellissa ja lento lähti torstaina puoleltapäivin. Lähtövalmistelut sujuivat oikein kivasti suunnitelmien mukaan, vaikka kyllähän siinä siivoamisessa meni taas aikaa, tällä kertaa kuitenkin ilman suurempaa kiirettä.

Tässä pakkaaminen vielä vaiheessa. Onnea on vakuumipussit

Koti alkaa olemaan tiptop. Näitä maisemia tulee ikävä 💗

Lentoyhtiö oli muutamaa päivää ennen lentoa meihin henkilökohtaisesti yhteydessä ja tarjosivat mahdollisuutta korottaa istumapaikkoja economy plus -luokkaan, jossa olisi vähän enemmän jalkatilaa. Lisäksi saimme käyttöömme neljä penkkiriviä kahden sijaan, eli saimme istuttua väljemmin. Tartuimme tietenkin tähän tarjoukseen, ilmaiseksi kun saatiin. Olipa hyvää palvelua.

Torstaina raahauduimme siis Christchurchin lentokentälle ja selvitimme matkatavaroitamme tiskillä noin 45 minuuttia. Plussaa oli kuitenkin, että saimme vielä ylimääräisen laatikon tsekattua mukaan ilmaiseksi. Kentällä meiltä kaikilta mitattiin myös kuume. Huomioni kiinnittyi kentällä siihen, että kenelläkään muulla kuin henkilökunnalla ei ollut maskeja. Kentällä oli melko normaalin verran väkeä, mutta suurin osa taisi olla kotimaan matkailijoita.

Christchurchin lentokenttä, kenelläkään ei näkynyt maskeja

Hiljaista oli kansainvälisten lentojen puolella

Turvatarkastuksen jälkeen siirryimme kansainvälisten lentojen puolelle, jossa olikin jo tosi hiljaista. Kaikki kaupat olivat kiinni ja liikkuminen oli rajoitettu pienelle alueelle. Odotellessamme lentoa henkilökunta kävi jokaisen matkustajan luona huomauttamassa, että koneeseen noustessa täytyi olla jo maski päällä.

Matkustajia ensimmäisellä lennolla Christchurchista Singaporeen oli meidän lisäksemme reilut kymmenen. Koneeseen matkustajat oli sijoiteltu väljästi. Lennon aikana meillä oli myös mahdollisuus käyttää lähirivistöjen penkkejä nukkumiseen. Lennolla tarjoilu toimi erinomaisesti ja naposteltavaa tarjoiltiin koko ajan. Lento meni siis mukavasti ja kesti noin 10,5 h.

Singaporessa meillä oli odotteluaikaa 6,5 tuntia. Lentokentällä me saimme liikkua vapaasti, koska olimme tulossa Uudesta-Seelannista. Yleensä ruuhkainen Changin lentokenttä oli tosi hiljainen, ihmisiä ei näkynyt kovinkaan montaa. Kentällä oli kuitenkin suurin osa kaupoista auki ja niihin sisään mennessä tuli skannata puhelimella Covid-19 koodi sekä antaa mitata kuume. Ruokapaikoista oli auki vain muutamia. Harmiksemme Butterfly Garden oli kiinni.

Singaporen Changi lentokenttä

Melko tyhjää oli täälläkin

Kolme kaukolentoa Eurooppaan lähti suunnilleen samoihin aikoihin, kuvassa kyseisten lentojen matkustajat

Lentoa odottelimme yleisissä tiloissa vaellellen ja penkeillä istuskellen. Pari tuntia ennen lentoa meidät ohjattiin odotustilaan turvatarkastuksen kautta. Matkustajat, jotka tulivat jostain korkean riskin maasta, eivät saaneet liikkua kentällä vapaasti. Heidät ohjattiin lentokenttäpoliisien saattamana odotusaulan muista erikseen aidatulle alueelle odottamaan lentoa. Koneessa heidät oli myös asetettu istumaan tiettyyn koneen osaan. Järjestelyt toimivat täällä oikein hyvin ja turvavälitkin säilyivät koko ajan.

Singaporesta Frankfurtiin oleva lento lähti puolen yön maissa. Lennolla oli meidän lisäksemme alle 10 ihmistä. Me olimme tavallisessa economy-luokassa koneen takaosassa ja lisäksemme siellä oli vain 2 muuta matkustajaa. Meillä oli taas mahdollisuus käyttää lähirivistöjen penkkejä ja kaikki saimmekin oman rivin nukkumista varten. Lento kesti melkein 13 tuntia, joten pitkälleen pääsy oli tosi luksusta. Minäkin sain vähän torkuttua lennon aikana, joka on ihan ennenkuulumatonta. Lento oli niin mukava kun lento nyt voi olla ja palvelu oli loistavaa. Iso peukku kyseiselle lentoyhtiölle!

Frankfurtissa meillä oli vaihtoaikaa 4,5 tuntia. Kentällä oli jonkin verran kävelyä terminaalin toiseen päähän lähtöportille. Olimme kentällä ennen puoli seitsemää aamulla, jolloin kaupat eivät olleet vielä auenneet ja muutenkin oli hiljaista. Turvatarkastus oli saksalaiseen tyyliin tarkka ja tehokas, tosin turvatarkastajilla ei ollut maskeja. Jos olimmekin taas tottuneet ystävälliseen käytökseen, täällä turhat kohteliaisuudet oli karsittu minimiin. Aamun edetessä kaupat alkoivat avautua ja ihmismäärä lisääntyä. Yhdeksän aikaan kenttä oli jo aivan täynnä ihmisiä eikä turvavälit enää juuri toteutuneet. Lentomme lähti varttia vaille 11 ja lento oli miltei täynnä.

Aurinko nousee Frankfufrtin lentokentällä

Taas Helsinki-Vantaalla

Lento meni nopeasti. Yksi sairaskohtaus lennon aikana sattui, mutta onneksi lääkäri löytyi koneesta ja lento pystyi jatkamaan normaalisti Suomeen asti. Koneesta matkustajat pääsivät poistumaan aina muutama penkkirivi kerrallaan. Tässä vaiheessa ihmisillä vaikutti olevan jo kamala kiire, väkisin ryysittiin toisten ohi, kun oltiin laukkuja ottamassa hattuhyllyltä alas. Tervetuloa Suomeen vaan! Bussi vei ihmiset terminaaliin, jossa matkustajat ohjattiin kahteen jonoon. Toiseen jonoon ohjattiin ihmiset, joilla oli mukanaan koronatestitulos ja toiseen jonoon ohjattiin koronatestiin menijät. Koska meillä ei ollut koronatestitulosta, menimme koronatestijonoon, vaikka emme testiin ollut menossakaan. Jonossa meiltä kysyttiin, että olemmeko tulossa koronatestiin. Sanoin, että emme ole tulossa, jolloin meidät vain ohjattiin jonosta ulos. Kukaan ei kysynyt mistä olemme tulossa, saatikka ohjeistettu karanteenista. 

Olin itse etukäteen selvittänyt, että Uudesta-Seelannista tulevien ei tarvitse pitää karanteenia eikä edes tehdä koronatestiä. Meidän kohdallamme koronatestaus tässä vaiheessa olisikin ihan yhtä tyhjän kanssa. Olimme tulossa kuitenkin koronavapaasta maasta ja vaikka virus olisi matkalta mukaan tarttunutkin, ei se vielä tässä vaiheessa testeissä näkyisi. Mutta koska virus on kuitenkin saattanut tarttua mukaan matkalta, päätimme pitää omaehtoista karanteenia kotona sen 10 päivää. Nyt sitten täytyy opetella taas elämään täällä Suomessa rajoituksien kanssa ja maskia käyttäen. 

Suomessa on nyt talvi parhaimmillaan, miinusasteita on ollut -20-25 astetta ja lunta on puoli metriä (mittasin). Lapset niin nauttivat tästä lumesta, jota emme viime talvenakaan päässeet juuri kokemaan. Onhan tämä aika eksoottista taas itsellekin, viimeisestä kunnon talvesta on kuitenkin jo useampi vuosi. Täytyy vaan käydä jossain vaiheessa täydentämässä talvivaatevarastoa.

Koirakin arvostaa talvea

Tuloamme seuraavana päivänä paistoi aurinko ja oli vaan niin kaunista

Koivut valkoisessa huurteessa

Uusi-Seelanti jäi siis tällä erää taakse, mutta kyllähän me sinne taas palaamme, kunhan maailman tilanne taas normalisoituu. Meidän elämämme jatkuu nyt siis vain Suomessa, ainakin toistaiseksi ja tämä kirjoitus saakin jäädä nyt viimeiseksi blogissani, joka on keskittynyt lähinnä sinne Uuteen-Seelantiin. Voi olla, että jossain vaiheessa taas jatkan tänne kirjoitteluja, kunhan taas maahan palaamme. Nyt kuitenkin sanon teille kaikille heipat, kiitos kun olette jaksaneet lukea ja kulkea mukana!

Uusi koti Lytteltonissa

Viikko sitten päästiin muuttamaan uuteen kotiimme, joka sijaitsee Lytteltonissa! Kun kävimme katsomassa taloa, ihastuimme välittömästi olohuoneen ikkunasta näkyviin maisemiin. Olohuoneesta näkyy Lytteltoninlahti ja satama sekä Banksin niemimaan kukkulat, takana sijaitsee ah, niin rakkaat Port Hillsin kukkulat. Ihan fantastinen paikka siis! Talo valittiinkin pitkälti (ihan täysin) juuri maiseman ja sijainnin takia. Muusta ei siis parane valittaa.

Lyttelton idän puoleisilta kukkuloilta. Meidän talomme sijaitsee jossain tuolla keskellä.

Lyttelton länsipuolelta

Näkymä olohuoneesta

Näkymä parvekkeelta. Niemimaan yllä saapuu myrsky

Mainitsinko jo näköalan? Aamuisin herättyäni istahdan ensimmäisenä kahvikupposen kanssa ikkunan äärelle seuraamaan avautuvaa maisemaa. Edessä oleva katu on täynnä kivoja pikkuputiikkeja ja ravintoloita, lauantaisin sen valtaa Farmers Market kojuineen ja musiikkeineen. Itse saan seurata tätä kaikkea ihan aitiopaikalta. Illalla pimeän tultua seuraan vielä sataman tohinaa ja sen valoja, satama ei ikinä nuku. 

Uusi kotimme on vanha talo, joka on rakennettu vuonna 1910. Taloa on ajan saatossa remontoitu ja uudistettu, mutta vanhan ajan patina on vielä säilytetty. Koska olemme jo kesän korvilla, ajattelimme ettei lämmitys ole enää niin ajankohtaista. Väärin! Takatalvi iski meillekin heti alkuviikosta ja etelämpänä lunta tuli jopa 10 senttiä. Meille asti ei lunta sentään tullut, mutta lämpötilat laskivat yöllä miinuksen puolelle ja hyytävä viima koetteli muutaman päivän. Talosta löytyy onneksi takka, ilmalämpöpumppu ja patterit joka makuuhuoneesta, mutta vanhassa talossa tietysti vetää joka nurkasta. Ei muuta kuin villasukat jalkaan ja lämmintä juotavaa masuun. Kauhulla odotan seuraavaa sähkölaskua... Loppuviikosta kylmä rintama jatkoi matkaansa ja olemme jälleen saaneet nauttia lämpimistä kevätsäistä.

Koti oli valmiiksi kalustettu, mutta jotain pientä jouduimme tietenkin tänne hankkimaan. Autoa meillä ei vielä ole, onneksi Lytteltonissa on pieni ruokakauppa, joten päivittäisten ruokatarvikkeiden hankkiminen on helppoa. Muut tarvikkeet täytyy hakea Christchurchin puolelta ja tähän hätään hankimmekin bussikortit, joilla pääsee kaupunkiin nopeasti, vaivattomasti ja edullisesti. Täällä julkinen liikenne toimii hyvin, sekään ei ole niin itsestäänselvää Uudessa-Seelannissa.

Meidän uusi koti

Kylän ympärillä on mahtavat ulkoilumaastot. Olemme hieman päässeet miehen kanssa jo tutustumaan takanamme sijaitsevien kukkuloiden tähän puoleen ja näistä ulkoilureiteistä kirjoittelenkin sitten ihan omat postaukset. Toinen kukkuloiden puoli onkin koluttu jo aika hyvin läpi asuessamme Lincolnissa. Liikuntaa täällä tulee harjoitettua ihan itsestään, kaupasta kotiin päin reitti kulkee jyrkkää ylämäkeä pitkin ja kasseja raahatessa tuntee liikkuneensa. Jos taasen kaipaa tasaisempaa kävelymaastoa voi kävellä rantapolkuja pitkin Governor's Baylle päin. Ulkoilumaastojen lisäksi kivenheiton päästä löytyy yleinen uima-allas, jota tulemme kesällä käyttämään lasten kanssa varmasti tiuhaan. Ihanaa, liikunta jäikin turhan vähäiselle vuoden aikana Suomessa asuessamme. 

Lyttelton kuuluu Christchurchin kaupunkiin, mutta on tavallaan ihan oma kylänsä. Christchurchista pääsee Lytteltoniin ajamaan Port Hills kukkuloiden läpi tunnelia pitkin tai sitten kiertämällä pidempää reittiä rantoja pitkin. Kukkulat kietoutuvat kylän ympärille tiiviisti ja kylän edessä on yksi Eteläsaaren tärkeimmistä ja vilkkaimmista satamista. Kylällä ja satamalla on pitkähkö historia. Kun eurooppalaisten ja erityisesti brittien "massamuutto" Uuteen-Seelantiin alkoi 1800-luvun puolivälissä, Eteläsaarelle saapuvat laivat rantautuivat juuri Lytteltonin satamaan. Lytteltonista maahanmuuttajat kulkivat kukkuloiden yli Bridle Pathia pitkin nykyisen Christchurchin alueelle ja rakensivat kaupungin sinne. Lytteltonista löytyy edelleen paljon historiaa, vaikka vuosien 2010 & 2011 maanjäristykset tuhosivat kylän vanhoista rakennuksista ison osan. Olen muuten aikaisemmin kirjoitellut Lytteltonista ainakin täällä ja Bridle Pathista täällä.

Lytteltonin katolilainen hautausmaa on hienolla paikalla kukkuloilla. Täällä tuntee historian havinan, vanhimmat haudat ovat 1860-luvulta.

Kylän kello on paikalla, jossa sijaitsi Eteläsaaren vankila. Täällä aikoinaan hirtettiin seitsemän vankia. Nykyisin vankilan paikalla on alakoulu ja leikkipuisto.

Lytteltonin katuja ja viihtyisän näköisiä vanhoja taloja

Rappusia kylässä riittää

Asettuminen Uuteen-Seelantiin ja Lytteltoniin on käynyt melko sujuvasti. Asioiden hoitaminen tuntuu jo helpolta, kun tietää miten pitää toimia ja mihin olla yhteyksissä. Kaupassa asioiminenkin on ollut helppoa, kun tuotteet ovat jo tuttuja. Muistan kun ensimmäistä kertaa muutimme maahan 3,5 vuotta sitten, monet asiat tuntuivat omituisilta ja ihmeellisiltä. Nyt iso osa näistäkin asioista tuntuu jo ihan järkeenkäypältä. Toisinsanoen, olo tuntuu jo aika paikalliselta.

Karanteenihotellista kuulumisia

Saavuimme Aucklandin keskustassa sijaitsevaan karanteenihotelliimme torstai-aamupäivällä. Oikea termi olisi ilmeisesti eristyshotelli, karanteenihotelliin siirretään sitten jos täällä ollessa sairastuu. Puhun kuitenkin nyt karanteenihotellista, kun se kuulostaa jotenkin kivemmalta. Toivottavasti ei jouduta kuitenkaan siihen oikeaan karanteenihotelliin. 

Hotellin eteen parkkeerattuamme bussiimme nousi ensin terveysviranomainen kertomaan karanteeniajasta ja säännöistä. Hotellissa on paikalla poliisi, armeijan henkilökuntaa sekä terveysviranomainen ja sairaanhoitajia ympäri vuorokauden. Todella turvallinen olo täällä kyllä on. Homma tuntuu olevan tyypeillä hyvin hanskassa.

Näkymä hotellin käytävältä

Bussibriiffauksen jälkeen pääsimme nousemaan bussista perhekunta kerrallaan. Tunnistimme ensin hotellin ulkopuolella olevasta laukkukasasta omat laukkumme, jotka raamikkaan näköiset miehet nostivat rullakkoon ja kuskasivat ne myöhemmin ovellemme. Sen jälkeen armeijapukuiset miehet ohjasivat meidät jonottamaan armeijan virkailijan luo, joka otti tietomme ylös, kertoi käytännön asioista sekä antoi meille huoneemme. Saimme käyttöömme kaksi normaalikokoista huonetta, koska hotellilla ei ollut antaa käyttöömme isoa perhehuonetta. En tiedä onko täällä edes sellaista. Omassa huoneessa pitäisi pysytellä ja liikuskelua yleisissä tiloissa välttää. Aina huoneesta poistuessa tulee käyttää maskia, samoin jos joku tulee koputtamaan ovelle. Toisiin täytyy pitää 2 metrin etäisyys ja esimerkiksi samaan hissiin ei saa vieraiden kanssa mennä. Hotellilla on pieni aidattu ulkoilualue, jossa saa välillä käydä tuulettumassa. Toisten huoneisiin ei saa mennä ja omassa "kuplassa" täytyy pysytellä. Täällä puhutaan omasta kuplasta (own bubble) jolla tarkoitetaan sitä omaa perhettä tai lähipiiriä.

Ensimmäisen virkailijan jälkeen meidät ohjattiin jälleen sairaanhoitajan haastatteluun. Hän kartoitti terveystilan, sairaudet, lääkitykset, allergiat yms. Nyt ei mitattu enää kuumetta. Sairaanhoitaja kertoi, että hän tarkistaa joka päivä meidän terveydentilamme joko puhelimitse tai käymällä ja että koronatestaukset tapahtuvat 3. ja 12 karanteenipäivinä. Tämän infon jälkeen pääsimmekin vihdoin huoneisiimme. Ja maski pois, aaahhh!

Meidän kaksi huonettamme ovat ylimmässä kerroksessa käytävän perällä, omassa pienessä kulmauksessaan vierekkäin. Me saamme liikkua huoneiden välillä vapaasti, koska olemme tietenkin samaa kuplaa. Kaksi huonetta antaa yllättävän paljon vapauden tunnetta. Jos toisen huoneen seinät alkavat kyllästyttämään, voi mennä välillä toiseen huoneeseen. Huoneet ovat ihan kelpoisia, tavallisia hotellihuoneita, joissa kummassakin on kaksi kahden hengen sänkyä ja siisti iso kylpyhuone ammeineen. Huoneen varustukseen kuuluu mm. tv, jääkaappi, vedenkeitin ja joitain astioita. Lisäksi on pikakahvia ja teetä sekä maitoa. Alakerran kahvilatiskiltä saa käydä ostamassa parempaa kahvia päivisin. Siivouspalvelua täällä ei ole tänä aikana, joten astiat täytyy tiskata itse ja roskat viedä aina oven ulkopuolelle odottamaan noutoa. Petivaatteet ja pyyhkeet vaihdetaan vain tarvittaessa (itse) ja pesulapalvelua saa käyttää kaksi kertaa tämän kahden viikon aikana. Imuria saa tilata tarvittaessa myös respasta, imurointi suoritetaan tietenkin itse. En kyllä ajatellut vaivautua.

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta

Hotellihuone

Koska täällä ei päivisin tapahdu mitään, on ruoan odottelu ja sen tulo yleensä päivän kohokohta. Ruoka toimitetaan oven ulkopuolelle kolme kertaa päivässä ja se tilataan etukäteen aina kolmeksi päiväksi kerrallaan kännykkäsovelluksen kautta. Aikuisten ja lasten aterioiden menu on erikseen ja aikuisilla on useita eri vaihtoehtoja, joista saa valita mieleisensä aterian, lasten vaihtoehdot ovat hyvin rajoitetut. Ruoka on varmasti se, josta valitetaan eniten näissä karanteenihotelleissa. Kaikki muut puitteet vielä menee, mutta jos ruoka on kökköä, niin se on jo sietämätöntä. Ensimmäisenä päivänä muistin, että eihän täällä syödä kahta lämmintä ateriaa päivässä ja se varsinainen ateria tulee vasta illalla klo 18-20 välillä. Ruoka ei myöskään varsinaisesti täytä mitään ruokaympyrän vaatimuksia. Meillä lapset jäävät usein nälkäiseksi ruoan jälkeen, koska se ei ole ihan suunmukaista. Minulle kyllä menee kaikki enkä ole mitenkään nirso minkään suhteen. Saattaakin jokunen kilo tarttua mukaan tämän ei niin terveellisen ruoan vuoksi.

Hotellille saa vapaasti tilata lähikaupoista ruokaa ja muuta tarviketta omalla kustannuksella. Ostokset toimitetaan alakertaan, josta ne sitten käydään itse hakemassa. Olemme tilanneet nyt kerran lähikaupasta lisämurkinaa ja täytyy varmasti jatkossakin tilata ainakin silloin tällöin. Tilasimme samoin nuorimmaiselle heti ensimmäisenä päivänä uuden tablettitietokoneen sen kadonneen tilalle. Alkoholia sen sijaan ei saa kaupoista tilata, mutta sitä voi ostaa hotellin kautta, kalliimmalla hinnalla tietenkin. Alkoholin käyttöä seurataan ja sitä saa tilata vain tietyn määrän kerrallaan. 

Tämän päivän lounas

Hoitajat käyvät päivittäin mittaamassa kuumeen otsamittarilla ja kyselevät mahdollisista oireista. Kaikki on ollut meillä vielä kunnossa. Tänään pääsimme / jouduimme ensimmäiseen koronatestaukseen. Alakerrasta soittivat ja pyysivät tulemaan testauspisteelle. Olipa hienoa päästä ihan alakertaan asti! Sitten jonotettiin ainakin parikymmentä minuuttia kylmässä. Hotellin yleiset tilat pidetään jostain syystä kylmänä, saman huomasin jo lentokentällä ja meillä oli nyt päällä vain lyhythihaista. Vieressä istuva hoitaja soitteli koko ajan puhelimella huoneisiin ja pyysi asukkaita tulemaan testaukseen. Ilmeisesti asukas, jolle hoitaja juuri soitti, ei olisi tulossa vapaaehtoisesti testaukseen, joka on kuitenkin tavallaan pakollinen. Hoitaja kertoi asukkaalle, että jos testaukseen ei suostu vapaaehtoisesti, joutuu olemaan karanteenihotellissa vielä toiset kaksi viikkoa, oletettavasti omalla kustannuksella. En ihan tarkkaan kuullut tulisiko siitä muuta sanktiota. 

Meidän edellämme oli mies, joka ei tuntunut oikein ymmärtävän englantia. Hän meni juuri meitä ennen testiin ja testiä otettaessa oli ilmeisesti pistänyt kunnolla hanttiin ja oli käyttäytynyt huonosti hoitajaa kohtaan. Kohta tulikin armeijan miehiä sekä poliisi selvittelemään tilannetta. Mies näytti elekielellä ja yritti myös selittää, että hoitaja yritti työntää jotain nenään. Ei ollut ilmeisesti tykännyt ajatuksesta. Tämän spektaakkelin seuraaminen ei juuri meidän jännitystämme helpottanut. Täytyy sanoa, että myötätuntoni on hoitajien puolella, ei ole helppo homma heilläkään. 

Pitkän odotuksen jälkeen mekin pääsimme vihdoin testauspisteelle. Etukäteen saamassamme infolappusessa oli kerrottu, että testi otetaan joko nenästä tai nielusta. Meiltä kaikilta se otettiin nenästä eikä valinnanvaraa ollut, ehkä ihan pieniltä lapsilta otettaisiin testi nielusta. Lapsilta testin otto kesti vähemmän aikaa ja sitä ei otettu niin syvältä kuin aikuisilta. Eipä se mukava ollut, mutta kyllä sen ihan hyvin kesti meistä jokainen. Yhdeksän päivän päästä sitten seuraava testi.

Karanteenissa olo on sujunut tähän asti meiltä oikein hyvin ja olemme olleet tyytyväisiä miltei kaikkeen. Tosin aika monta päivää on vielä edessä, saas nähdä koska seinät alkavat kaatua päälle ja tulee pakottava tarve alkaa juosta maratonia. Karanteeniaika on meille kokonaan ilmainen, joka on aivan fantastista. Vaikka kyllä mietityttää, että miten valtiolla voi olla varaa tällaiseen. Eikä sillä tietenkään olekaan.

Hotellihuoneessa on tällainen valokatkaisija. Ajattelin että täällä on jossain meikkaushuone ja tästä saa siihen valon. Aikani tätä räpläsin ja etsin sitä meikkaushuonetta, kunnes mies osasi kertoa, että se on itse asiassa merkkivalo siivoojalle, jotta tietää tulla siivoamaan huonetta 😄 Nyt tälle ei ole kyllä mitään käyttöä, kun siivooja ei tule, eikä naamakaan ole nähnyt meikkiä päiviin.

Perillä!

Eilen aamulla laskeuduimme vihdoin Aucklandiin. Lentokentältä meidät ajettiin bussilla tänne karanteenihotelliin, jossa vietämme seuraavat 14 vuorokautta. Hotellista ja karenteeniajasta kerron lisää toisessa postauksessa, nyt ensin sananen siitä miten lentomatkustus sujui näin pandemia-aikana.

Matkamme kohti Uutta-Seelantia starttasi tiistai-iltapäivällä. Maskit laitoimme päälle heti lentokentälle astuessamme ja pidimme niitä aina karanteenihotellille ja omaan huoneeseen saapumiseen asti, eli sellaiset 47 tuntia! Maskin käyttöön kyllä tottui nopeasti, eikä se ollut lainkaan hankalaa. Maskin sai ottaa syömisen ajaksi pois ja välillä piti tietenkin muistaa vaihtaa sitä. Matkalla näimmekin kaikenlaisia variaatioita maskin käytöstä ja myös erilaisia maskeja. Jotkut pitivät maskia vain suun edessä, toisilla oli maskin lisäksi myös visiiri. Olipa lentokoneessa eräskin matkustaja pukenut edellisten lisäksi vielä sadetakinkin!

Helsinki-Vantaalla tapasimme matkakumppanimme, joka oli palaamassa kotiinsa Uuteen-Seelantiin ja oli yksin liikenteessä. Helsingissä koneeseen noustessamme tuli ensimmäinen pientä hikeä nostattava tilanne. Lentokentän tietojärjestelmä kun alkoi jostain syystä herjaamaan kohdallamme, eikä olisi päästänyt meitä koneeseen. Olimme kyllä etukäteen syöttäneet matkan järjestäneen lentoyhtiön sivuilla viisumien numerot ja kaikki tietomme, niinkuin pitikin. Uuteen-Seelantiin ei pääse matkustamaan nyt muut kuin kansalaiset ja oleskeluluvan omaavat ihmiset, joten lentoyhtiö tarkastaa etukäteen kaikilta, että heillä on lupa saapua maahan. Lähtöportilla kaksi virkailijaa ihmettelivät tilannetta, kunnes vidoin toinen virkailija huomasi järjestelmän herjaavan osoitettamme, joka oli Suomessa eikä Uudessa-Seelannissa. Ilmeisesti lentokentän järjestelmä vaatii osoitteen olevan maassa jonne on lentämässä, vaikka maahanmuuttoviranomaiset eivät tätä vaadikaan. Virkailijat tarkastivat vielä viisumimme ja ohittivat sen jälkeen tietokoneen systeemin ja päästivät meidät sitten matkaan.

Koska lentomme kulki Lontoon kautta, tuli kaikilla matkustajilla olla etukäteen täytettynä terveysselvitys. Olimme lukeneet ilmeisesti hieman huolimattomasti netistä tästä ja oletimme, ettei meidän tarvitsisi kaavaketta täyttää, koska vaihdoimme vain konetta Lontoossa. Väärin! Lähtöportilla virkailija käski täyttämään lennolla terveysselvityksen kaikilta ja näiden tulisi olla täytettynä ennen lennon laskeutumista Lontooseen, tai sakkoa olisi tiedossa. Tuttu kotimainen lentoyhtiö ei tietenkään tarjoa ilmaista nettiä koneessa, joten ensin täytyi ostaa muistaakseni 7 euroa maksava nettiyhteys, jotta pääsimme täyttämään terveysselvitykset. Tätä maksullista nettiä muuten kommentoi eräs takanani istuva brittiläinen herrasmies melko äänekkäästi ja kovasanaisesti. Sai siinä koko lentoyhtiökin kuulla kunniansa. Enkä ihmettele.

Ensimmäinen lento oli siis Lontooseen ja kone oli aivan täynnä. Lontoossa meillä oli vaihtoaikaa alunperin vain tunti ja 15 minuuttia. Lento oli kuitenkin puoli tuntia etuajassa, jonka vuoksi meillä olikin ihan hyvin aikaa etsiä oikeaa lähtöporttia. Lento lähti onneksi samasta terminaalista kuin mihin Helsingin lento laskeutui, mutta silti oikealle portille oli käveltävä parinkymmenen minuutin matka. Turvatarkastuksessakin menee meillä aina aikaa. Ennen seuraavaan koneeseen nousua jokaiselta mitattiin kuume otsamittarilla. En tiedä olisiko matka jäänyt sikseen, jos olisi lämpöä jollain ollutkin. Onneksi oltiin terveitä. 

Lento Lontoosta Hong Kongiin lähti alkuillasta ja kesti noin 11 tuntia, alkuperäisen 12 tunnin sijaan, olisko ollut myötätuuli tai vähän lyhyempi lentoreitti. Kone ei ollut aivan täynnä, noin neljäsosa paikoista oli tyhjiä. Meidän edessämme istui kuitenkin perhe, jonka taaperoikäisellä lapsella oli kamalan kuuloinen yskä, eikä niin pieni tietenkään käyttänyt maskia. Perheen äitikin tuntui olevan kovassa nuhassa, hän piti maskia välillä vain suun edessä, välillä ei ollenkaan. Mietin että mitenköhän he olivat koneeseen päässeet, kunnes näin heidän antavan nestemäistä lääkettä lapselle. Ihmettelin myös, ettei koneen lentoemännät mitenkään puuttuneet kenenkään maskittomuuteen. Ajattelin, että ihme on, jos ei tämän reissun jälkeen meillä kaikilla ole korona. Huomasin itsestäni kuoriutuvan toisten kyttääjän ja paheksujan. Lentomatkustus tuo toisista pahimmat puolet esiin.

Hong Kongiin laskeuduttiin siis tuntia suunniteltua aiemmin. Koneesta noustessamme kaikilta mitattiin jälleen lämpö otsamittarilla, edelleen olimme terveitä. Vaihtoaikaa meillä jäi ruhtinaalliset 5 tuntia. Kentällä oli melko tyhjää, jotkin kaupat olivat auki, suurin osa oli kuitenkin kiinni. Matkustajat ohjattiin odottelemaan lentoa omalle lähtöportille, turhaa liikkumista kentällä tuli välttää. Siinä odotellessa huomasimme, että nuorimmaisen upouusi tablettitietokone, joka oli ostettu matkaa varten, oli jäänyt edelliseen lentokoneeseen. Harmitus oli tosi suuri, etenkin nuorimmaisella. Ja myös minulla, olin ilmeisesti tarkistanut huonosti penkin ja edessä olevan tuolin pussukan ja minun mokahan se oli. Rahallinen menetys ei ollut järin suuri, mutta toisen harmituksen näkeminen tuntui kyllä syvällä rinnassa. 

Mies kävi kysymässä ensin palvelutiskillä josko tablettitietokonetta olisi mahdollista vielä löytää. Palvelutiskiltä henkilö soitti suoraan jonnekin, ilmeisesti siivousosastolle, mutta siivouksen yhteydessä tablettitietokonetta ei oltu löydetty. Niin varmaan! Jos joku sen olisi löytänytkin, niin ei varmastikaan siitä raportoisi eteenpäin. Tässä vaiheessa manasin jo koko lentoyhtiön, vaikka eihän se heidän vikansa ollut, jos joku siivousfirmassa olisi epärehellinen. Seuraavaksi mies soitti lentoyhtiön asiakaspalveluun. Sieltä selvisi, että lentokone oli vielä kentällä ja asiakaspalvelija lupasi selvittää josko jonkun olisi mahdollista käydä vielä tarkistamassa meidän paikkamme lentokoneesta. Meillä oli vielä muutama tunti odottelua lentokentällä ennen seuraavan lennon lähtöä, joten ehtisimme tabletin vielä saamaan, jos joku sitä ehtisi käydä vielä etsimässä. Seuraavaksi oli vuorossa odottelua vähän surullisin mielin. Mies kävi vielä kysymässä palvelutiskillä kuulumisia, mutta ilmeisesti kukaan ei ollut tablettia enää etsinyt, joten se siitä.

Kun nousimme seuraavaan koneeseen, meinasi tulla itku. Varmasti kadonneella tabletilla ja sen mukanaan tuomalla harmituksellakin oli osansa asiaan, mutta etenkin tutun uusiseelantilaisen lentokoneen näkeminen ja lentoemäntien aksentin kuuleminen tuntui niin tutulta ja ihanalta. Nyt alkoi tuntua siltä, kun palattaisiin kotiin!

Lento Hong Kongista lähti jälleen alkuillasta paikallista aikaa ja kesti reilu 10 tuntia. Edelliseen lentoon verrattuna palvelu oli useamman asteen parempaa, kuten osasin jo odottaakin. Ei sillä että edellisessäkään olisi mitään vikaa ollut, mutta kyllä kiwit osaavat tämän palvelun ja ystävällisyyden muita paremmin. Lennolla oli melko väljää, arviolta kolmasosa paikoista oli tyhjiä. Edellisellä lennolla en ollut saanut nukuttua yhtään enkä saanut tälläkään lennolla. Tämän seurauksena päätä alkoi jo jomottamaan. 

Laskeuduimme Aucklandiin ennen aamukahdeksaa. Edessä oli ensin jonottelua hoitajan haastatteluun. Hän kyseli nykyisestä terveydentilastamme, lääkityksistä, aikaisemmista lääkärikäynneistä yms. ja mittasi vielä lämmön kaikilta korvamittarilla. Seuraavana oli luvassa passien tarkastus ja laukkujen nouto hihnalta, joku olikin nostanut ne jo odottelemaan hihnan viereen, olimme viimeisiä koneestamme. Sen jälkeen oli luvassa vielä biosecurity check, eli meidän piti muistella virkailijalle, mitä olimmekaan pakanneet mukaan laukkuihimme tuliaisina. Ongelmia meinasi aiheuttaa pesto, jonka olin pakannut Suomessa vielä mukaan. Kyseessä oli suomalainen uutuuspesto, joka oli tehty nokkosista, en muistanut millään mikä on nokkonen englanniksi ja yrttejähän ei maahan saisi tuoda. En kyllä tiedä onko nokkonen yrtti? Onneksi Google translate auttoi ja saimme pestolle hyväksynnän. Virkailijan haastattelun jälkeen laukut vielä läpivalaistiin, jossa kyseinen pestopurkki herätti jälleen kyselyjä. Ensi kerralla jätän kyllä sen peston kotiin!

Vaelsimme läpi aution lentokentän ovelle asti, jossa henkilö tarkasti jälleen passit ja kertoi mihin hotelliin olivat meitä viemässä. Kysyi vielä, että käykö tämä hotelli. Mietin, että mitäs jos meille ei olisi käynytkään, olisivatko järjestäneet meille sitten toisen hotellin? Olimme kuitenkin lepsulla tuulella ja kelpuutimme hotellin. Bussi odotteli terminaalin edessä, laukut nostettiin kyytiin ja matka alkoi kohti hotellia. Hotelli on aivan Aucklandin keskustassa, joten saimme nauttia bussimatkan ajan maisemista. Taas alkoi itkettämään, kun katselin matkalla puita ja kukkuloita. Voi miten onkin ollut näitä maisemia ikävä! Ihana olla täällä taas!

Viikon päästä lähdetään taas!

Viikko lähtöön! Meidän elämässämme on tällä hetkellä niin monenlaista myllerrystä ja menoa, että hitaampia voisi jo heikottaa. Rauhallisen kesän jälkeen syksy saapui vaativana ja tuleva lähtö Uuteen-Seelantiin on pitänyt sekin kiireisenä.

Poikamme aloittivat koulut täällä Suomessa ja kävivät sitä puolitoista viikkoa. Tästä viikosta lähtien he jäivät kotiin ja heidän opiskelunsa jatkuukin tämän syksyn kotikouluna. Saimme koulusta mukaan heidän oppikirjansa ja opetusvastuu siirtyi (jälleen) minulle. Mitähän tästäkin oikein tulee... Minä taasen sain viime viikolla tiedon, että opiskeluihini liittyvät kaikki harjoittelut ja tehtävät on hyväksytty, todistus tulee perästä postilla. Uusi tittelini on nyt suntio!

Tämän viimeisen viikon vietämme siis kotona karanteenissa, Suomessa on flunssakausi alkamassa ja koronakin taas nostaa kierroksia. Me yritämme välttää nyt kaikkia viruksia, ettei matkustus jäisi ainakaan omasta, tai esim. luokkakaverin sairastumisesta kiinni. Sehän vasta kivaa olisi, jos luokassa joku sairastuisi ja koko luokka määrättäisiin karanteeniin. Se siitä lennosta sitten.

Viikonloppuna juhlimme poika 2 rippijuhlia, jotka oli siirretty alkukesästä syksyyn. Tietysti tähän mennessä korona oli ehtinyt jo uudelleen aktivoitua ja rajoitteet tulivat jälleen päälle reilu viikkoa ennen konfirmaatiota. Vieraita sai tulla kirkkoon rajoitetusti eikä kummit päässeet siunaamaan nuorta alttarille. Joka tapauksessa, konfirmaatio oli kaunis ja oma nuori komea valkoisessa albassaan. Konfirmaatiossa sattui olemaan vielä sama pappi, joka aikoinaan pojan kastoikin, mukava jatkumo.

Rippikakku

Niin paljon on ollut tekemistä ja miettimistä, että olen itse ollut aivan puhti pois. On vaikea saada mistään kiinni tai mitään aikaiseksi. Pakkaaminen on jäänyt kokonaan tälle viimeiselle viikolle ja se tuntuu yhtä riemukkaalta kuin tervanjuonti. Pakko aloittaa se, tänään! Pieni epävarmuus leijuu koko ajan lähtömme yllä, tilanne kun elää jatkuvasti. Uudessa-Seelannissa korona lähti uudelleen leviämään ja maa on jälleen poikkeustilassa. Tilanne ei ole vielä onneksi niin paha kuin naapurisaarella Australiassa, jonne pääsy on tällä hetkellä miltei mahdotonta, kuten Anu Life in english -blogissaan kirjoittaa. Onneksi meidän lentomme ei kulje Australian kautta.

Tämän sekavan tilanteen keskellä vatsanpohjassa tuntuu kuitenkin sellainen pieni kutkuttava tunne, odotus tulevasta. Maiseman vaihdos tuntuu ihan tervetulleelta, vaelteleva mieleni kun tarvitsee ärsykkeitä ja muutoksia riittävän tiiviiseen tahtiin. Toivoisin kuitenkin, että maailman tilanne olisi normaali, olisi ihana pystyä nauttimaan tästä muutoksesta vapaasti.

Odotan siis varovaisen innostuneena Uuteen-Seelantiin pääsyä. Kaipaan jo sitä kieltä, makuja, tapoja, ihmisiä, niitä maisemia, ihan kaikkea! Todella kaksijakoisin mielin siis uutta kohti. Seuraava päivitys tulee toivottavasti sitten jo Uudesta-Seelannista hotellikaranteenista. Pidetään peukut pystyssä!

Lentomatkustus on yllättävän kallista

Lentoliput Uuteen-Seelantiin varattiin reilu viikko sitten ja lentojen pitäisi lähteä kuukauden päästä. Meillä on yhteensä kolme lentoa, joilla lennämme Aucklandiin. Aikaisemmin tällä viikolla saimme lentoyhtiöltä sähköpostin, jossa keskimmäistä lentoamme aikaistettiin hieman. Nyt ensimmäisen ja toisen lennon välille jää vaihtoaikaa 1h 15 min. Siinä ajassa pitäisi toiselle lennolle kuitenkin ehtiä, koska lennot lähtevät samasta terminaalista. Eli kaikki vielä ihan hyvin tässä vaiheessa.

Lennoille saamme seuraksi erään neidon, joka on palaamassa myös Uuteen-Seelantiin. Yhdessä on turvallisempi matkustaa, varsinkin näillä vaihdoilla, kun on useampi henkilö suunnistamassa. Kiva jos saamme jeesattua!

Kun sain tietää tästä ensimmäisestä lennon muutoksesta, aloin tarkastamaan lentoyhtiön sivuilta toisen ja kolmannen lennon väliin jäävää aikaa, joka nyt siis pidentyi. Yllättäen koko viimeistä eli kolmatta lentoa ei enää löytynytkään lentoyhtiön aikataulusta. Aikani tätä tuskailin ja ihmettelin miehelle, joka sitten otti luurin käteen ja soitti lentoyhtiöön asiaa tarkastakseen. Lentoyhtiön kyllästynyt asiakaspalvelija kuitenkin vahvisti miehelle, että lentoyhtiö ei lennäkään juuri nyt Uuteen-Seelantiin, ei ainakaan ennen syyskuun loppua. Tästä ei meille ollut tullut minkäänlaista tietoa. Asiakaspalvelija ohjasi meitä joko siirtämään lentojamme kuukaudella tai perumaan kokonaan lentomme ja varaamaan lennot joltain toiselta lentoyhtiöltä. Melkoista asiakaspalvelua... Lentoja peruessa niitä rahoja vaan joutuu odottelemaan tosi pitkään, ei meillä ole sellaiseen aikaa tai edes varaa. Mielellään sumplittais tämä nyt heti nykyisen lentoyhtiön kanssa. Mä kyllä niin arvasin, että jotain vastoinkäymistä tulee kuitenkin vastaan, mutta että jo nyt!

Mies pyysi kuitenkin asiakaspalvelijaa kohteliaasti siirtämään meidän puuttuvan viimeisen lentomme toisen lentoyhtiön lennolle. Puhelimen päässä oleva asiakaspalvelija väitti, että mitään toisia lentoja ei ole. Me kuitenkin tiesimme, ettei tämä pidä paikkaansa, koska seuraksemme tuleva neito oli juuri samana päivänä varannut lennot, jonka viimeisen lennon operoi tämä toinen lentoyhtiö. Mies kertoi lennon tarkan numeron asiakaspalvelijalle, joka lähtikin sitten tarkastamaan asiaa ja tarkastikin sitä tooodella pitkään. Pitkän odotuksen jälkeen asiakaspalvelija löysi kyseisen lennon, mutta ei kuulemma pystynyt varaamaan meille siihen paikkoja. Asiakaspalvelija oli sitä mieltä, että tämä toinen lentoyhtiö oli blokannut muita lentoyhtiöitä varaamasta paikkoja heidän lennoilleen. Mies pysyi kuitenkin järkähtämättömänä ja pyysi rauhallisesti asiakaspalvelijaa tarkastamaan lennon vielä uudelleen ja yrittämään varausta toisen kerran.

Jälleen todella pitkän odotuksen jälkeen asiakaspalvelija kertoi meille ilouutisen; hän saisikin varattua meille paikat toisen lentoyhtiön lennolle. Toinen lentoyhtiö salli paikkojen varaamiset vain maksimissaan 4 henkilölle per varaus (tämä oli se ongelma, jonka vuoksi hän ei saanut aikaisemmin varattua meille paikkoja) ja asiakaspalvelija joutui jakamaan meidät kahteen ryhmään. Toisessa ryhmässä on nyt sitten minä ja mies ja toisessa kaikki meidän 4 lastamme! Jännä nähdä miten meidät laitetaan istumaan sille viimeiselle lennolle, saadaankohan miehen kanssa istua koko matka ihan kaksistaan! 😄 Onneksi yksi lapsistamme on jo täysi-ikäinen, jotta saa laillisesti matkustaa muiden lastemme kanssa holhoojana, jos oikeasti näin käy.

Tästä lentojen uudelleen järkkäilystä ei tietenkään ihan ilmaiseksi selvitty, ennestään kalliisiin lippuihin tuli sellainen reilun 2600 euron lisämaksu. Että kyllä tämä lentomatkustus on yllättävän kallista! Harmittaako? Yllättävän vähän kuitenkin. Puhelun jälkeen olimme lähinnä iloisia ja helpottuneita, että saimme paikat viimeisellekin lennolle. Vaikka kyllähän tämä tietenkin tuntuu turhan paljon meidän jo ennalta rajoitetussa budjetissamme. Mutta kun on vähän niin kuin pakkorako päästä juuri nyt sinne maapallon toiselle puolelle, niin ei auta valittaa. Vielä täytyy jännittää kuukausi näitä lentoja, saan varmaan vatsahaavan tästä kaikesta stressaamisesta.

Liput varattu - Uusi-Seelanti odottaa!

Pitkästä aikaa taas omaa päivitettävää ulkosuomalaisaiheeseen; Me olemme nimittäin palaamassa syksyllä Uuteen-Seelantiin! Nyt on lentoliput varattu, tästä sitten alkaakin melkoinen jännitysnäytelmä. Lennon pitäisi startata Helsinki-Vantaalta puolentoista kuukauden päästä, mutta nähtäväksi jää, toteutuvatko lennot ja päästäänkö päämäärämme asti normaalisti. Lentoja Uuteen-Seelantiin on peruttu edelleen ilmeisesti viikoittain ja Uusi-Seelanti on rajoittanut tälläkin hetkellä maahan tulevia lentoja rankasti. Mutta jostainhan tämä paluusuunnittelu täytyy aloittaa ja nyt on sentään jo (ensimmäiset) lennot varattu.

Mitä pakata mukaan ulkomaille muuttaessa? Taas olen tämän saman kysymyksen äärellä. Tällä kertaa kuitenkin hieman eri lähtökohdista ja muutaman ulkomaanmuuton kokemuksen viisaampana. Tarkoituksenamme on matkata jälleen kevyesti, ehkä yhdet matkalaukut mukanamme ja nyt yritän jättää myös ne turhat tavarat pois. Ystävän autotallissa taitaa olla lisäksi vielä joitakin meidän tavaroitamme odottamassa paluutamme. Ihan ehdottomasti mukaan otettaviin tavaroihin kuuluu ainakin villasukat ja pleikkari. Vaatteita yritän karsia reilulla kädellä, toppatakit ja kurahousut jää ainakin ihan suosiolla matkasta, samoin turhan hienot hepeneet. Kyllä siihen 30 kiloon per nenä saa onneksi aika kivasti jo välttämättömät tavarat mahdutettua. Vielä en ole edes jaksanut näitä sen kummemmin ajatella, koska kaikki on niin epävarman tuntuista. Pakko kuitenkin alkaa tekemään jo jonkinlaista listaa, ettei mikään turhan tärkeä tavara unohdu Suomeen.

Välittömästi maahan saapumisen jälkeen perheemme ilmeisesti ohjataan johonkin hotelliin (jota ei saa itse valita), jossa vietämme kaksi viikkoa pakollisessa karanteenissa. Tällä hetkellä meillä ei ole vielä tiedossa minkäänlaista majoitusta karanteenin jälkeen. Karanteeniaikana emme tietenkään pääse taloja katselemaan, joten karanteenin jälkeen alkaa vasta se varsinainen talon etsiminen. Täytyy toivoa, että tarjontaa olisi nyt runsaasti, jotta talo löytyisi nopeasti eikä tarvitsisi ainakaan kovin pitkään asustella missään ylihintaisessa hotellissa.

Oman lisän tähän paluustressiin tuo tietenkin tämä nykyinen maailman tilanne. Perutaanko meidän lentomme? Pääsemmekö maahan ongelmitta? Pysymmekö aikataulussa, joka on meille tärkeä? Muuttuuko karanteeni maksulliseksi, joka sekin räjäyttäisi meidän budjetin taivaan tuuliin? Ai että alkaa stressikäyrä pikkuhiljaa nousemaan!

Paluumuutto - sairastelua, erilaisia huomioita kaikesta ja kuolema

Suomeen paluustamme on ihan kohta jo kuukausi! Aika on mennyt tosi nopeasti, tietenkin kun on paljon tekemistä. Olemme saaneet kokea ensimmäisen syysflunssankin, täytyykin taas totutella tähän sairastamiseen. Uudessa-Seelannissa sairastimme erittäin vähän, muistelen että minulla taisi olla kahden ja puolen vuoden aikana 2-3 flunssaa. Tosin viimeisin flunssa, joka oli muutama kuukausi sitten, olikin astetta kovempi ja pitkäkestoisempi. Mutta selkeästi mitään vastustuskykyä ei enää kuitenkaan ole näitä pohjoisella pallonpuoliskolla kiertäviä pöpöjä vastaan.

Suomessa ollessani olen ehtinyt ihastelemaan kouluterveydenhuoltoa, miten loistava ja monipuolinen keksintö se onkaan. Uudessa-Seelannissa ei kouluissa ollut minkäänlaisia terveystarkastuksia, kaikki terveyteen liittyvät asiat hoidettiin terveysasemalla omalla GP:llä. Hammashoito on Uudessa-Seelannissa myös kallista, paitsi lapsilla. Sen takia en ole käynytkään hammaslääkärillä kahteen ja puoleen vuoteen. Nyt suunnitelmissa on käydä hoidattamassa hampaita kuntoon kaikilta perheenjäseniltä. Jonot ovat kunnallisella puolella vain harmittavan pitkiä. Mutta toisaalta jos jotain akuuttia ilmenee, hoitoon pääsee sitten nopeastikin.

Asia joka on täällä nyt pistänyt silmään, eikä mitenkään ilahduttavalla tavalla, ovat varkaat. Ensimmäisen kahden viikon aikana näin kaksi myymälävarasta puuhissaan. Taloihin murtautumiset ovat ajoittain aika yleisiä, lähistöllä murtovaras oli käynyt jopa käsirysyyn kotiin tulleen talon omistajan kanssa. Yhteistä näille varkaille on ollut se, että he eivät ole olleet ihan kantasuomalaisia. Voidaan varmaan puhua ulkomaalaisista rikollisliigoista, jotka käyvät täällä keikkailemassa helpon rahan toivossa. Tämä on mielestäni selkeä ero Uuteen-Seelantiin. Sielläkin varkauksia tietenkin on, mutta varkaat taitavat olla useimmiten ihan paikallisia hörhöjä.

Suomessa on ollut taas mukavaa käydä kaupoissa, kun myyjät eivät ole heti kimpussa, eikä kassahenkilökään yritä lypsää päivän kuulumisia. Pidän siitä, että täällä saa olla enemmän omassa rauhassa ylipäänsäkin, sopii minun luonteelleni selkeästi paremmin. Elintarvikkeissa olevat valmistusohjeet, joita löytyy miltei jokaisesta pakkauksesta, ovat arjen helpotus. Ei enää guuglailuja, että missä asteessa liha tulisi kypsentää ja kuinka kauan.

Mutta sitten taas... pankkipalvelut... Voisi jo ihmetellä, että mikä palvelu? Oma pankkini muutti juuri kirjautumistaan niin, että avainlukulistan lisäksi kirjautumiseen tarvitaan vielä puhelimeen tekstarilla tuleva luku. Ai miten riemukasta oli yrittää muuttaa vanhentunutta puhelinnumeroani pankkiin. Luonnollisesti en päässyt kirjautumaan nettipankkiin, kun varmistusluku lähetettiin aina vanhaan, käytöstä poistettuun numerooni. Yritin soittaa monta päivää pankin puhelinpalveluun, joka oli kuitenkin pahasti ruuhkautunut. Ja jos olisin halunnut käydä hoitamassa asian konttorilla, olisi sitä varten pitänyt varata aika, tietenkin nettipankin tai puhelinpalvelun kautta. Siis aargh, hermot meinasi kärähtää jo monta kertaa. Useamman päivän jälkeen pääsin onneksi läpi puhelinpalvelussa ja kymmenien kinkkisten varmistuskysymysten jälkeen sain asian hoidettua. Enkä edes jaksa alkaa valittamaan juna- ja bussilipuista. Toteanpahan vain, että aika hankalaksi on lippujen ostaminen tehty, kun ei voi lippua ostaa enää suoraan junasta tai bussista. Mutta taidankin olla jo vähän "old school".

Aamulenkillä koiran kanssa huurteisella pellolla

Positiivista Suomessa taas on ollut lehtistö ja media. Ihan siitä syystä, että erilaisia tapaturmia tai onnettomuuksia ei yleensä puida ja revitellä sen enempää. Uudessa-Seelannissa kun taas on tapana mässäillä erilaisilla tragedioilla. Esimerkiksi tapaturmissa kuolleiden tai henkirikoksen uhreiksi joutuneiden nimet ja valokuvat julkaistaan ja saatetaan vielä kertoa uhrien elämästä hieman enemmänkin. Yksityisyyden kunnioituksesta ei ole välillä kyllä mitään tietoa.

Ja sitten vielä sananen liikenteestä. Suomessa on täytynyt tottua taas autoilijoiden melkoisen aggressiiviseen käyttäytymiseen. Liikenteessä näkee päivittäin sitä suomalaista itsekkyyttä ja minä ensin -mentaliteettia. Aina on joku tosi kiireellinen tyyppi perässä roikkumassa ja mielenosoituksellisia ohituksia tehdään järjettömissä paikoissa. Itse pyrin ajelemaan suunnilleen rajoitusten mukaan, mutta useammalle nopeusrajoitukset tuntuvat olevan vain viitteellisiä ehdotuksia, joita ei ole ihan pakko noudattaa. Toisaalta sitten, liikennekuolemia on Suomessa kuitenkin melko paljon vähemmän kuin Uudessa-Seelannissa. Suomessa kuoli viime vuonna 234 ihmistä liikenteessä, kun taas Uudessa-Seelannissa vastaava luku oli 379 ihmistä. Jokainen uhri on kuitenkin liikaa.

Kuolema osui jälleen aika lähelle meidän perhettämme tällä viikolla, kun vanhimman pojan kaveri kuoli liikenneonnettomuudessa. Tämä kaveri oli ainoa, jonka kanssa poikamme oli pitänyt yhteyttä koko ulkomaillaolomme ajan, loppuaikana vielä enenevässä määrin, kun tiedettiin paluustamme. Tämän pojan ansiosta ja innoittamana meidän poikamme aloitti opiskelut tällä viikolla oppilaitoksessa, jossa myös tämä kaveri opiskeli. Poikani yritti hakeutua samalle luokalle kaverinsa kanssa, mutta se ei (onneksi) onnistunut. Loppujen lopuksi he eivät kuitenkaan ehtineet nähdä lainkaan toisiaan palattuamme. Itse olen ollut vain sivustaseuraajana tässä tragediassa, mutta kyllä ottaa sydämestä. En olisi halunnut poikani joutuvan kokemaan kaverin kuolemaa näin nuorella iällä, se seuraa varmasti läpi elämän muistoissa. Mietin myös tämän kaverin vanhempia ja perhettä (ja toisaalta yritän olla miettimättä), miten tällaisestä selviää. Ei tätä soisi tapahtuvan kellekään. Tänään oli vanhimman pojan oppilaitoksessa ollut muistotilaisuus, jonka jälkeen olivat kaveriporukalla käyneet vielä laskemassa kynttilän turmapaikalle. Nuorilla on tarve surra ja käydä läpi tätä asiaa.

Paluu ei siis ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Mutta niinhän se elämä menee, se ei noudata mitään kaavaa tai seuraa etukäteissuunnitelmaa. Elämä kulkee välillä niin omia polkujaan, antamatta kenenkään siihen juuri vaikuttaa. Itse yritän taas muistaa keskittyä enemmän omaan perheeseeni ja lapsiini. Niissä se minun onneni ja elämäni on.

Kouluunpaluu ja koulunaloitus Suomessa

Huhhahhei, täällä on arki imenyt meidät aivan kokonaan syövereihinsä ja tuttu kiire on palannut perheeseemme. Eli voisi sanoa, että sopeutuminen Suomeen ja täkäläisiin systeemeihin on hyvässä vauhdissa, kohta ei ulkomaavuosia enää varmaan muistakaan.

Kolme nuorimmaista poikaa sekä minä aloitimme koulun heti paluutamme seuraavalla viikolla. Mies palasi työhönsä tällä viikolla ja vanhin poika aloittaa koulun ilmeisesti ensi viikolla. Nuorimmainen aloitti siis esikoulun, joten hän siirtyi kakkosluokalta eskariin. No eipä siitä haittaakaan ole, hän kun on oppinut Uudessa-Seelannissa lukemaan ja kirjoittamaan vain englanniksi, suomeksi nämä taidot sujuvatkin aika paljon heikommin, eli lisäharjoitus ei ole lainkaan pahitteeksi. Poika 3 aloitti 5. luokan ja hän pääsi palaamaan samalle luokalle josta silloin lähtikin. Luokassa oli samat kaverit ja opettaja vielä odottamassa. Poika 2 aloitti koulutaipaleensa yläkoulun puolella, 8. luokalla, josta löytyi kaksi ennestään tuttua luokkakaveria. Sosiaalisena tyyppinä hän on kuitenkin palautteesta päätellen sopeutunut luokkaan samantien.

Minusta tuntuu, että kaikki ovat sujahtaneet tosi sujuvasti ja aikalailla ongelmitta takaisin suomalaiseen kouluun. Poika 4 on erityisen mielissään lyhyistä eskaripäivistä (4 h). Hän on päässyt opettelemaan uusia taitojakin, kun eskarilaiset kävivät luistelemassa jäähallissa. Poika 3 mielestä matematiikka on täällä vaikeampaa kuin Uudessa-Seelannissa, jossa ei ollut lainkaan esim. allekkain laskuja. Näissä taidoissa yritetään opettajien avulla kiriä muita kiinni ja se onnistuukin varmasti ihan hienosti. Poika 2 mielestä koulu on täällä hyvin paljon rennompaa kuin Uudessa-Seelannissa. Hän sai valittua itselleen kivoja valinnaisaineita, joiden valikoima on täälläkin selkeästi monipuolistunut sitten omista peruskouluajoista. Uutena aineena hänelle tulee ruotsinkieli, jota hän on tosin itsenäisesti jo hieman opiskellut vielä Uudessa-Seelannissa asuessamme.

Vaikka muuten koulut ovat startanneet kivasti lapsilla, ensimmäinen kouluviikko päättyi meillä siihen, että poika 3 mursi pikkusormensa koulussa korista pelatessa. Poika 2 taasen nyrjäytti koulussa nilkkansa ja linkkailee edelleen. Kummatkin tapaturmat sattuivat vielä perjantai 13. päivänä...  Mutta tulipahan samalla testattua sekin, että kuulumme jälleen Suomen sosiaaliturvan piiriin, laskua pojan sormen hoidosta ei ainakaan ole vielä kuulunut. Tällä viikolla kaksi lapsista on ollut kipeänä kotona, täytyy taas ilmeisesti tottua näihin sairasteluihinkin.

Itselläni arki täyttyy lähinnä lasten, sekä toistaiseksi myös miehen kuskailusta ees taas kouluihin ja työhön. Me asumme melko korvessa ja liikkeelle pääsee vaan omalla autolla, joita löytyy perheestämme toistaiseksi vain yksi kappale. Lasten koulujen aikataulut eivät ole myöskään kovinkaan yhteneväisiä, joten kuskaamisreissuja saattaa tulla päivän aikana 6-7 kertaa. Lincolnissa asuessamme arki oli helpompaa, koska kouluihin oli kävelymatka. Koulut myös alkoivat ja päättyivät aina samaan aikaan, joten päivän aikana tuli vain saattaa ja hakea nuorimmat lapset koulusta. Täällä koulut alkavat usein jo klo 8, joka sekin on muutosta tottumiimme leppoisiin 9 aamuihin. Koulupukujen puute on näkynyt selkeästi pyykkimäärässämme, kone pyörii jälleen jatkuvalla syötöllä, jotta lapsilla olisi riittävästi vaatetta kouluun. Tällä hetkellä vaatevalikoimakin on vielä melko pieni, kun suurin osa vaatteista on jäänyt jo pieneksi. Ja ai että tätä vaatteiden määrää, kun pitää olla toppahousuista alkaen jokaiseen säähän sopivaa varustusta.

Kuskailujen ja vaatehuollon lisäksi minun arkeani täyttää myös oma koulu, joka alkoi viime viikolla. Koulupäiviä meillä on kerran kuukaudessa muutama päivä kerrallaan, muuten oppiminen tapahtuu sekä itsenäisesti että työssäoppien. Minulla ei ole vielä työssäoppimispaikkaa, joten opiskelen kotona itsenäisesti aiheen kirjallisuutta. Tosin en ole vielä päässyt ihan lukemisen makuun, kun on ollut vielä niin paljon muita asioita hoidettavana päivien aikana. Kunhan saan ensin asiat ja kodin jonkinlaiseen järjestykseen, ehdin paremmin keskittyä jälleen siihen opiskeluun. Koulu tuntuu kyllä melko leppoisalta, joka sopii näin varttuneemmallekin opiskelijalle oikein mainiosti. Viime viikolla ensimmäiset koulupäivät olivat upeita, olin ihan fiiliksissä koulun aloituksesta, tämä tuntuu tosi sopivalta alalta itselleni. Meillä oli kaksi hyvin intensiivistä koulupäivää, jolloin tutustuttiin luokkaamme ja koulutusohjelmaan. Ai vitsit miten kiva luokka meillä onkaan! Kaikki oppilaat ovat jo hieman varttuneempia ja tulevat monista erilaisista taustoista. On muitakin alanvaihtajia, mutta myös sellaisia, joilla on takanaan pitkä ura seurakunnassa, mutta joilta virallinen koulutus puuttuu. Suurimmalla osalla opiskelijoista on jo työssäoppimis- tai oppisopimuspaikka valmiina, itse en ole sellaista ehtinyt vielä saada, koska opiskelupaikkanikin varmistui vasta viikkoa ennen muuttoa. Kaikki aikanaan.

Ensimmäinen kouluviikko oli ihana, mutta myös todella väsyttävä. Olin iltaisin aivan poikki, tietenkin tämä muuttohässäkkäkin on tuonut tähän soppaan oman lisänsä. Odotan vain sitä, että arki pääsisi asettumaan uomiinsa, niin ehkä tämä väsymyskin alkaisi helpottamaan.

Viiniköynnöksen rypäleitä

Kotona keräsin eilen pihan viiniköynnöksestä viinirypäletertut talteen ja ajattelin yrittää tehdä niistä viiniä ensimmäistä kertaa. Olen istuttanut noin viisi vuotta sitten kaksi viiniköynnöstä pihalle ruusukaarta koristamaan ja satoa niistä on tullut jo useampana vuonna. Nyt kun rypäleet alkavat olla jo hieman kookkaampia, niistä saisi ehkä jo muutaman pullollisen. Siellä ne nyt ovat käymisastiassa tekeytymässä, katsotaan muutaman viikon päästä mitä sieltä tulee. Jatkossa saatankin tituleerata itseäni siis myös viinitilalliseksi!

Ensimmäisen viikon mietteitä

Kun olimme lähdössä Uudesta-Seelannista, joku kysyi minulta, että tuntuuko haikealta lähteä. Silloin ei kuitenkaan vielä haikeus tuntunut, lähinnä vain kiire ja stressi muutosta johtuen. Mutta viimeisenä päivänä, kun olimme saaneet kodin pakattua matkalaukkuihin aina viimeistä vaatekappaletta myöten, katselin typötyhjää kotiamme ja mietin, että meiltä jää sinne niin paljon muistoja ja elämää. Haikeus alkoi pikkuhiljaa hiipiä mieleeni. Ensimmäisellä viikolla Suomessa ollessa mieli olikin sitten ihan todella haikeana, kaipaan tällä hetkellä aivan (ainakin melkein) kaikkea sieltä. Suomeen palatessamme tuli nopeasti tunne, että kaikki on täällä ihan ennallaan, ihan kuin emme olisi pois oltukaan. Välillä mietityttää paluumme järkevyys, miksi emme jääneet sinne nyt samalla kertaa pidemmäksi aikaa? Toisaalta on ollut kuitenkin tosi ihana nähdä läheisiä ihmisiä ja päästä vaihtamaan kuulumisia ihan livenä. Näiden ihmisten ja "juurien" takiahan me tänne nyt palasimmekin.

Ja tietenkin Hemi-koiramme takia. Koira muisti tietenkin meidät heti, mutta vaikutti olevan ensin hieman ihmeissään meistä, kuten mekin hänestä. Tosi nopeasti Hemi on taas tottunut meihin ja meidän rytmeihin. Tuntuu kuin hän olisi ajatellut, että tulihan se perhe vihdoin kotiin, nyt elämä on taas normaalia. Vaikka hänellä on kyllä ollut ihan koiranpäivät täällä meidän poissaollessamme. Nuorimmaisella pojallamme ei ole lainkaan omia muistikuvia Hemistä, vaikka onkin kuvista koiraa nähnyt, hän vielä hieman vielä arastelee ja varoo Hemiä. Poika 3 sen sijaan on ihan haltioissaan, kun hänellä on jälleen lemmikkieläin. Poika seuraa koiraamme ja tarkistaa jatkuvasti, että missä se koira oikein on. Hän harjailee koiraa ja käy hänen kanssaan lenkillä, välillä ihan vaan pötköttelee ulkona maassa koiran vieressä. Hellyttävää nähdä, että heidän erityinen yhteytensä on säilynyt kaikki nämä vuodet.

Ensimmäisiä havaintoja jo lentokentältä poistuessamme oli, että ilma tuoksuu täällä erilaiselta, puhtaalta (siis jopa lentokentällä). Kaikki on niin vihreää, paljon on lehtipuita ja tienvierustat rehoittavat. Uudessa-Seelannissa ympäristö oli aina niin hoidettua, mutta täällä se näyttäisi olevan enemmän luonnontilassa. Kun saavuimme kotipihaan, huomasin kuinka paljon pihan puut ja pensaat olivat kasvaneet. Jonkin verran raivaushommiakin on siis tiedossa. Sää oli kahtena ensimmäisenä päivänä ihan hyvä, lämmin ja aurinkoinen. Loppuviikosta sää muuttui sateisemmaksi ja tasaisen harmaaksi, ihan normaaliksi alkusyksyn sääksi siis. Tämä harmaus tuntuu kuitenkin raskaalta, tällaiseen ei ole mieli taas tottunut.

Välillä onneksi aurinkokin paistaa

Kotona olemme purkaneet ensimmäisen viikon ajan matkalaukkuja, sen minkä olemme pystyneet. Ensimmäisenä kotona huomasin, että meillä on aivan liikaa tavaraa! Ennen matkalaukkujen purkamista täytyikin raivata ensin tilaa niiden tavaroille. Yhden pojan huone on toiminut meidän ulkomaavuosiemme aikana romuvarastona, jonka tyhjennys kuului myös ensimmäisten päivien ohjelmaan. Kaappeja olen käynyt läpi roskasäkkien kanssa, miten paljon kaikkea turhaa onkin tullut säilytettyä. Ulkomaille muuttaminen oli tämänkin vuoksi paljon helpompaa, mukaan otettiin vain välttämättömät tavarat, kaikki vähemmän tärkeät jätimme kotiin. Mutta niin vain ne tavarat olivat edelleen täällä meitä odottamassa... Hyvä puoli tässä tavarapaljoudessa on tietenkin se, että kaikkea mahdollista löytyy kotoa, ei tarvitse lähteä ensimmäisenä kauppaan hakemaan täydennystä.

Lapset ovat ensimmäisten päivien aikana tutustuneet huoneistaan löytyneisiin tavaroihin ja kaikkiin "uusiin" leluihin yms. Kaikki lapset ovat myös tykästyneet meidän pihaamme, josta löytyy tekemistä ihan joka pojalle. Suomen kodissamme on iso piha ja tontti eikä autotietä kovinkaan lähellä, joten lapset voivat turvallisesti tulla ja mennä miten haluavat. Uudessa-Seelannissahan meillä oli naurettavan pieni piha, jolla lapset eivät viihtyneet. Kun edellisessä talossamme lapsia ei saanut millään ulos leikkimään, täällä heitä ei meinaa saada illalla sisään.

Suomen talomme on oikein perinteinen suomalainen puutalo, jonka rakennustyyli poikkeaa täysin uusiseelantilaisesta. Meidän viimeisin Uuden-Seelannin kotimme oli upouusi talo, jossa oli joitakin moderneja sisustusratkaisuja. Suomen kotimme sen sijaan on jo 10 vuotias ja tämän talon pinnat ja sisustusratkaisut tuntuvat vanhoilta sen uuden talon jälkeen. Suomen kodissa positiivista on kuitenkin lämmitysratkaisut sekä koneellinen ilmanvaihto, pyykitkin kuivuvat yhdessä yössä. Ja onhan meillä täällä takka ja sauna, joita kaipasin ulkomailla, vielä niitä ei olla kuitenkaan kunnolla päästy hyödyntämään. Talvea odotellessa siis! Muita huomioita taloissa on, että lavuaarit ja pöntöt ovat tosi matalalla, samoin ovenkahvat. Suomalaiset ovat ehkä siis keskimääräistä pienempiä ihmisiä? Wc-paperi on paksua ja laadukasta ja hanasta tuleva vesi on erittäin maistuvaa. Telkkarista tulee miltei läpi vuorokauden ohjelmaa monelta kanavalta, vaikka en niitä ole juurikaan ehtinyt vielä seuraamaan. Ylipäätään asioiden helppous ja toimivuus tuntuu hyvältä, asiat saa yleensä hoidettua netin kautta, puhelinta ei tarvitse juurikaan käyttää. Ja mikä parasta, asiat saa hoidettua omalla äidinkielellä.

Täällä on nyt erittäin runsas ja punainen pihlajanmarjasato

Oman pihan komea kärpässieni

Kaupassa käynti herätti ihastusta ja kauhistusta. Kaupat ovat ilahduttavan myöhään auki, lähikaupungin Prisma jopa läpi vuorokauden. Kaupassa tulee hyräiltyä tottuneesti, joka taasen aiheuttaa muiden osalta kummallista vilkuilua. Ihmettelimme myös ruokakaupan runsasta valikoimaa ja hihittelimme hedelmien punnitsemista, joka meinaa unohtua joka kerta. Hinnat aiheuttivat ajoittain sydämen tykytystä, miten voikin lohi olla noin kallista! Ja kun kävimme lähikaupassa ostamassa ihan vaan vähän jääkaapin täytettä, oli loppusumma kuitenkin reilusti yli satasen... No ei sentään ihan kaikki ole kalliimpaa, varsinkin näin kesäaikaan (verrattuna Uuden-Seelannin talviaikaan) kasvikset ja hedelmät ovat kohtuuhintaisia. Kaupassa olemme käyneet päiväsaikaan, jolloin liikkeellä on meidän lisäksi olleet lähinnä eläkeläiset ja alkkikset (juoppojen määrä pistää silmään). Kävimme myös antamassa hyvää palautetta Alkon asiakaspalvelijalle, Uuden-Seelannin viinimaassa kun alkoholikaupan myyjät eivät tunne tuotteitaan. Ikeassa kävimme toteamassa, että siellä sentään on halvat hinnat sinänsä ihan laadukkaissa huonekaluissa, toisin kuin Uudessa-Seelannissa. Ja vielä sellaisena yleisenä huomiona Suomesta on autoteiden runsaus, jokapaikkaan kun pääsee yleensä useampaakin tietä pitkin. Uudessa-Seelannissa moniin paikkoihin saattoi kulkea vain yksi autotie, joka sekin oli ajoittain poikki.

Viime viikonloppuna kävin Porvoossa ystävän kanssa viettämässä iltaa

Kaikenlaisia jänniä huomioita on näinä alkupäivinä tullut tehtyä. Nyt olemme kuitenkin hulahtaneet nopeasti takaisin melko normaaliin Suomiarkeen. Lapsilla on koulut alkaneet, tänään alkoi myös minun kouluni. Niistä ehkä vielä kirjoitan muutaman sanasen seuraavassa päivityksessä, muuten blogini hiljenee tällä erää, kunnes taas jatkuu noin vuoden päästä palatessamme Uuteen-Seelantiin. Päivittelen luultavasti silloin tällöin kuulumisiamme tänne, jos nyt elämässä sattuisi tapahtumaan mitään mielenkiintoista. Olen suunnitellut jos jonkinlaista remonttia Suomen kotiimme ja ehkä tässä jotain reissua ulkomaillekin pukkaa jossain vaiheessa. Tai sitten ei, rahanmenoa kyllä tuntuu riittävän muutenkin ihan tarpeeksi.

Kotona!

Me olemme palanneet Suomeen tämän viikon tiistaina. Ei voi muuta sanoa kuin huh huh ja never again. Ennen sitten taas seuraavaa kertaa!

Viimeiset päivät Lincolnissa kotia pakatessa olivat yllättävänkin tiukkoja. Kodin puunaaminen vei aikaa, samoin pakkaaminen. Ja niinhän siinä kävi, että viimeisenä päivänä tuli ihan kauhea kiire. Tavaroiden piti mahtua pelkästään matkalaukkuihin, joten tavarat piti käydä läpi yksi kerrallaan ja päättää niiden kohtalosta. Tiukkoja päätöksiä ja vaikeitakin luopumisia, aika paljon oli kaikenlaista tavaraa kertynytkin kahdessa ja puolessa vuodessa.

Lento lähti illalla kello 8 ja lähtöpäivänä viimeistelimme vielä siivousta ja tyhjensimme kotia sekä kaatopaikalle että kavereille. Lentokentälle lähtö viivästyi viivästymistään ja alkoi jo tuntumaan, että ei varmasti ehditä koneeseen. Kentälle siirryimme vielä kahdessa erässä vuokra-autolla, oma automme oli saatu myytyä pari päivää ennen. Meillä oli kuormana 14 isoa matkalaukkua, jokaisella käsimatkatavarana kassi sekä tietokonelaukku, minulla oli vielä isossa selkärepussa Uudesta-Seelannista ostamamme tietokone, joka oli liian kookas mahtuakseen läppärilaukkuun. Sen esiinkaivaminen turvatarkastuksissa kolmeen otteeseen oli jo operaatio sinänsä. Turvatarkastuksissa myös lapsen penaaliin unohtuneet sakset aiheuttivat ylimääräistä kaivelua.

Vielä yksi laukku täytyi hakea lisää

Olimme kotona punninneet matkalaukut ja pakanneet ne tietenkin aivan täyteen 23 kilon painorajoituksia hieman venyttäen. Kentällä täytyi vielä punnita laukkuja ja siirrellä tavaroita toisiin laukkuihin, että olisimme saaneet kilorajat täsmäämään. Laukkujen penkomisen jälkeen yritimme vielä muovittaa laukkuja itse, joka oli aikaavievää puuhaa. Kun koneeseen nousuun oli aikaa noin 50 minuuttia, mieheni kävi kysymässä lentokenttävirkailijoilta, että ovatko he kovinkin tarkkoja painorajoituksista. Ystävällinen virkailija kertoi, että kunhan laukut ovat alle 24 kiloa, niin kaikki ok. Luovuimme siis loppujen laukkujen läpikäymisestä ja muovituksista ja siirryimme tiskille maksamaan ylimääräisistä laukuista. Laukkujen maksu jäikin useita satasia oletettua pienemmäksi, joka oli ilahduttavaa, joskus näinkin päin. Tämän jälkeen miehen piti vielä lähteä palauttamaan vuokra-auto, jonka palautuspiste oli onneksi lentokentän alueella. Turvatarkastuksessa olimme noin 10 minuuttia ennen koneeseen nousua ja siinä kesti vielä aikansa, mutta niin vain olimme portilla sopivasti hieman ennen koneeseen nousua. Isot matkalaukut menivät suoraan Helsinkiin asti, joten niistä ei tarvinnut huolehtia enää matkan aikana.

Ensimmäinen lento vei Aucklandiin, jossa oli ensimmäinen koneen vaihto. Siellä meidän piti vaihtaa myös kotimaan terminaalista ulkomaanterminaalin puolelle. Terminaalien välillä kulki ilmainen lentokenttäbussi, jolla sirtyminen terminaalien välillä kävi näppärästi. Turvatarkastus oli melko tiukka ja useamman laukun sisältö piti kaivaa esille joten siinä kesti aikansa, onneksi vaihtoaikaa oli 2,5 tuntia. Mies oli huomannut hukanneensa alkuhässäkässä tämän seuraavan lennon maihinnousukorttinsa, joten seuraavaksi suuntasimme hakemaan uutta maihinnousukorttia. Ehdimme vielä käydä syömässäkin ja sitten menimme portille odottamaan koneeseen nousua, joka oli juuri alkamassa. Toinen lento oli matkamme pisin määränpäänä Hong Kong ja lentoaika oli noin 11,5 tuntia. Koneessa meillä oli varattuna Sky Couch -penkit, joiden jalkaosa nousee ylös, tehden penkistä leveän sohvan. Isoja ihmisiä tämä ei juuri helpota, mutta meidän kaksi nuorimmaista saivat käperryttyä niissä ihan mukavaan nukkumisasentoon.

Aamupala koneessa

Air New Zealad toi meidät Hong Kongiin

Finnairin siivin jatkettiin Suomeen

Hong Kongissa lentokenttä toimi onneksi normaalisti eikä mitään poikkeavaa tapahtumaa näkynyt missään. Kaupungissahan on jo toista tai kolmatta kuukautta menossa olevat mielenosoitukset, joiden vuoksi lentokentän toimintakin on välillä häiriintynyt. Nyt kuitenkin oli aivan rauhallista. Lämpötila oli ulkona + 30 asteen paremmalla puolella ja vaikka lentokentällä oli ilmastointi, ilma oli kosteahkon lämmin. Me olimme tietenkin pukeneet päällemme useamman vaatekerroksen ja päällä oli vielä toppatakit, joten kyllä oli tarpeeksi lämmintä!

Lento lähti ajallaan kohti Helsinkiä kello 10.40. Finnairin kone tuntui mukavan puhtaalta ja mukavalta, vaikka Air New Zealandin koneissa olikin paremmat penkit. Lento oli päivälento, kaikki muut paitsi nuorimmainen taisivatkin valvoa koko lennon katsellen ohjelmia. Lento kesti noin 10,5 tuntia ja Helsinki-Vantaalla oltiin iltapäivällä neljän aikoihin. Lentokenttä oli muuttunut paljon sitten viime näkemän, kävelimme pitkin uusia käytäviä hakemaan matkalaukkuja, jotka kaikki olivatkin jo pyörimässä hihnalla. Laukkujen kokoamisen jälkeen kurvasimme varmuuden vuoksi vielä tullin kautta, mutta muuttotavaroita ei tarvinnut kuulemma tullata tullessamme näin lentoteitse. Sitten vielä iloiset jälleennäkemiset miehen vanhempien sekä ystäväni kanssa, jotka tulivat hakemaan meitä kentältä ja viemään kotiin. Matkalla kotiin katselin tuttuja maisemia ja tuntui, että ihan kuin ei oltaisi pois oltukaan.

Oma koti kullan kallis ❤️