(Toivottavasti) koronaton joulu on jo ovella

Olemme olleet Uudessa-Seelannissa takaisin nyt kolme kuukautta. Elämä on asettunut jonkinlaisiin uomiinsa ja päivät etenevät suunnilleen samaan leppoisaan tahtiin. Kahteen otteeseen rauhallista elämäämme ovat tutisuttaneet kuitenkin maanjäristykset, joista toinen oli ihan tuossa kukkuloilla muutaman kilometrin päässä. Ne osaltaan ovat muistuttaneet meitä siitä, kuinka hauraassa maailmassa elämmekään.

Korona kurjimus sen sijaan ei elämäämme juuri rajoita täällä Eteläsaarella, erilaiset tilaisuudet ja tapahtumat pyörivät normaalisti. Tartuntoja ei tiettävästi ole muuten kuin rajoilla ja ne muutamat muuta kautta tulleet tartunnatkin on saatu kuriin. Koronaa on löytynyt mm. Kiinasta tulleista pakastetuotteista, joiden myötä virus on ilmeisesti aiemmin päässyt leviämään yhteisöön. Tuotteita käsittääkseni onneksi testataankin tiuhaan tämän vuoksi.

Kaupoissa ja julkisissa liikennevälineissä on näkyvillä NZ Covid Tracer QR-koodi, joita kannustetaan käyttämään ja joiden avulla pystytään tarvittaessa jäljittämään tartuntaketjuja. Myös käsidesiä on tarjolla jokaisen kaupan ovella. Maskien käyttäjiä näkyy harvakseltaan kaupoissa ja julkisissa kulkuvälineissä, vaikka niitä suositellaankin käytettävän. Sen sijaan pohjoissaarella Aucklandissa, jossa näitä yksittäisiä yhteisöön päässeitä tapauksia on välillä ilmennyt, on jälleen asetettu maskipakko julkisiin liikennevälineisiin. Samoin maskipakko on taas palannut myös kotimaisille lennoille.

Maahan tulevien täytyy nykyään varata paikka kahden viikon eristykseen etukäteen, ilman varattua paikkaa ei maahan pääse. Nyt joulun alla näihin paikkoihin on tietenkin aikamoinen tungos, kun etenkin Australiassa asuvat kiwit haluaisivat tulla viettämään joulua kotiinsa. Oman siivunsa eristyspaikoista vievät maahan tuotavat työntekijät, kuten merimiehet. Heitä on tuotu maahan viime aikoina sadoittain Venäjältä ja Ukrainasta, koska tällä hetkellä syvän meren kalastusta hallitsevia merimiehiä ei löydy omasta takaa. Viime viikolla meidän pikku kylämme olikin aivan täynnä venäjää puhuvia merimiehiä, jotka olivat päässeet eristyksestä ja odottelivat ensimmäisen laivan lähtöä Eteläiselle jäämerelle.

Siniset kalastusalukset odottavat miehistöä ja pääsyä Eteläiselle jäämerelle, yksi laiva on jo päässyt lähtemään. Taustalla oleva risteilyalusten laituri on juuri valmistunut ja avautunut, ensimmäinen pieni risteilyalus on siinä ankkurissa ennen lähtöään Fiordlandin risteilylle. Risteilykausi saattaa jäädä tänä vuonna kyllä aika hiljaiseksi

Me emme omista vieläkään autoa ja tuskin sellaista hommataankaan. Sen sijaan olemme vuokranneet autoa aina tarvittaessa. Nyt kun turisteja ei täällä juurikaan ole, autoja vuokrataan normaalia halvemmin hinnoin. Viime viikonloppuna meillä olikin vuokra-auto ja huristelimme siellä sun täällä koko viikonlopun, kuten Akaroassa, josta myöhemmin postausta.

Lauantaina olimme suomiperheiden pikkujouluissa, vaikka vähän hankalaa olikin virittäytyä pikkujoulutunnelmaan auringonpaisteessa ja kepeissä kesävaatteissa. Oli kuitenkin ihana päästä maistelemaan taas suomalaisia jouluherkkuja, kuten piparia, joulutorttua ja glögiä. Kotiin virittelimme vähän jouluvaloja tunnelmaa luomaan. Katsotaan jos saataisiin hommattua vielä joku joulupuu nurkkaa koristamaan. Joulukuusia täältä ei juuri saakaan, mutta ehkä koitetaan nyt sitä joulumäntyä, jota täällä on tapana käyttää.

Pikkujoulutunnelmissa

Pikkujouluherkkuja

Aikaisemmin viikolla saimme hartaasti odotetun tiedon: meille on myönnetty Uuden-Seelannin Permanent Residency eli pysyvä oleskelulupa! Aiemminkin meillä oli Residency -mallinen viisumi, mutta siihen liittyi matkustusehtoja. Tämä viisumi on sitten ihan pysyvää mallia ja saadaan tulla ja mennä miten halutaan. Taas voi hengittää vähän helpommin.

Uuteen asuinpaikkaan tutustumista, arkea ja vaalihumua

Vähän hitaanlaisesti tällä hetkellä käy tämä blogin päivittäminen. Viime viikkojen/kuukausien aikana on ollut niin paljon äksöniä, että on täytynyt antaa itselleen aikaa hieman hengähtää. Noin niinkuin ajatustyön kannalta, ei muuten. 

Meidän arkirytmimme on muovautunut vähän omanlaiseksi. Aamulla nukutaan yleensä pitkään, sitten lähdetään ulkoilemaan tai kaupungille erilaisin kokoonpanoin. Myöhään iltapäivällä/illalla mies aloittaa työt ja lapset kotikoulun minun ohjauksessani. Välillä tehdään kyllä koulua heti aamupäivästäkin, ihan riippuu miten on suunnitelmia ja miten lasten (ja kotiopen) vireystila antaa myöten. Yritämme kuitenkin ottaa kaiken hyödyn irti päivänvalosta ja nauttia silloin ympäristöstä. 

Värikäs auringonlasku

Tässä talossa olen joutunut opettelemaan ihan uusia taitoja, nimittäin että miten käytetään kaasuhellaa! Missään aikaisemmin asumassamme talossa ei tällaista ihmettä ole tullut vastaan, olen aina pitänyt kaasuhelloja vähintäänkin epäilyttävinä ja turvattomina kapistuksina. Nyt muutaman viikon harjoittelun jälkeen olen huomannut kuinka käytännöllinen se oikeastaan onkaan. Hella on aina heti valmis, levyn kuumenemista ei tarvitse odotella ja sitä onkin ihan helppo säädellä. Kaiken lisäksi kaasu tuntuu olevan tosi halpaa.

Tämä talo itsessään on taasen meille vähän liian pieni, mutta muistattehan, maisema. Joten on tullut mietittyä paljon pienen talon positiivisia puolia. Näistä ehdottomasti parhain on se, että pienessä talossa on aika paljon vähemmän siivottavaa kuin isossa talossa! Kyllä, tällaiseen lopputulemaan olen päässyt, kun olen suitsait sukkelaan siivonnut koko talon ilman että tulee edes hiki. Olen huomannut jälleen kuinka vähällä tilalla ja tavaralla tulee toimeen yllättävänkin helposti, myös tämän kokoinen perhe. Okei, kyllähän pieni tila tietenkin voi välillä käydä hermoille, mutta aika vähän on vielä hermoja kiristänyt, tällä hetkellä positiiviset puolet vievät voiton ihan 6-0... tai ainakin 6-1.

Asiasta muuten kukkaruukkuun; täälläkin on kohta vaalit ja vaalityö käy todella kuumana, viimeinen viikko taitaa olla menossa. Mediasta on saanut sen kuvan, että kisaa käydään lähinnä kahden puolueen naisjohtajan välillä, joista pääministeri Jacinda Ardern taitaa johtaa gallupeissa selkeästi. Pääministerin vaalikiertue käväisi myös Lytteltonissa viime viikolla ja me seurasimme tätä juhlahumua ja hurmosta olohuoneen ikkunasta. Siellä oli porukkaa kadulla punaiseen pukeutuneena lippuja heiluttaen, jollain oli saippuakonekin. Pääministeri jutteli ajan kanssa kaikkien halukkaiden kanssa ja oli varmaan jokaisen selfiessä. Mekin saisimme äänestää täällä nyt ensimmäistä kertaa, mutta en ole juurikaan perehtynyt puolueiden teemoihin saati ehdokkaisiin. Hallituksen lisäksi äänestetään myös kannabiksen ja eutanasian laillistamisesta. Voi olla että jää äänioikeus tällä kertaa vielä käyttämättä, katsotaan.

Bongaa kuvasta Jacinda

Lytteltonilla on upea (vaikkakin melko nuori) historia ja olen yrittänyt perehtyä siihen taas hieman enemmän. Itse olen melkoinen historiafriikki, tutustun oikeastaan kaikkeen historian kautta; ihmisiin, kaupunkeihin, maihin, taloihin ja jopa joihinkin esineisiin. Mutta siis, täällä oli ne suuret maanjäristykset 9-10 vuotta sitten, jotka muokkasivat katukuvaa suuresti. Google mapsia tarkastellessa näkyy vielä joissain kuvissa  Lytteltonin katukuva ennen järistyksiä. Järistykset veivät mukanaan ison osan juuri näistä vanhemmista ja historiallisista rakennuksista. Itseäni ihan surettaa kuinka paljon historiaa on menetetty, vaikka silloin hädin tuskin tiesin edes Uuden-Seelannin olemassaolosta. Täällä ollessa se vaan käy silmille joka päivä.

Meidän nykyisestä talostamme kuljettiin ennen rappusia pitkin edustalla olevalle pääkadulle, mutta järistys hautasi ne alleen, samoin rappusten vieressä olleen naapuritalon. Toisen puolen naapurissa sijaitsi ennen Canterburyn vanhin kivikirkko Holy Trinity Anglican Church vuodelta 1859, joka ei sekään järistyksiä kestänyt. Tilalle on rakennettu puukirkko, ihan nätti tietysti sekin. Kaupungin pari muutakin 1800-luvun kivikirkkoa kokivat saman kohtalon, kuten myös vanha postitoimisto, paloasema ja pappila. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka paljon, linkki näihin vanhoihin menetettyihin rakennuksiin löytyy ⇒ täältä. Yllättävien luonnonmullistusten mahdollisuuden vuoksi on meidänkin on täytynyt taas haalia valmiiksi hätäpakkaus tällaisten tilanteiden varalle. Toivottavasti ei sitä ikinä tarvita.

Uusi Holy Trinity kirkko

Anglikaaniselta hautausmaalta löytyi mielestäni erittäin hyvä idea. Vanhoja hautakiviä oli muurattu muuriin. Luulen, että haudat ovat vahingoittuneet järistyksissä ja näin hautakivet ovat saatu säilytettyä turvallisesti

Lopullista purkutuomiota odottava Mitre Hotelli

Grubb Cottage. Tämä on Lytteltonin vanhin säilynyt rakennus, joka on rakennettu 1800-luvun puolivälissä briteistä saapuneen Grubbin perheen kodiksi

Grubb Cottage, yläkerrassa tapettia ei ole säästelty

Grubb Cottage, takapihalla oli erillinen kylpyhuone

Lopuksi vielä kirjasuositus, joka on ollut itselläni jo aika pitkään lukulistalla. Sarah Lark -niminen kirjailija on kirjoittanut tälle alueelle liittyviä historiallisia, mutta fiktiivisiä teoksia. Ensimmäisestä trilogiasta kaksi ensimmäistä on käännetty suomeksi: Valkoisen pilven maa sekä Maorien laulu. Trilogian kolmas osa löytyy vain englanniksi ja se on nimeltään Call of the Kiwi. 

Samalta kirjailijalta löytyy lisäksi toinenkin historiallinen trilogia, joka sekin sijoittuu historialliseen Uuteen-Seelantiin, näitä kirjoja ei ole käännetty suomeksi: Toward the Sea of Freedom, Beneath the Kauri Tree sekä Flight of a Maori Goddess.

Se olis kesäkuu

Tällä viikolla meille saapui antarktinen säärintama ja sen myötä huomaankin olevani jo aika kiwi; ihmisten kanssa tulee päiviteltyä tätä talvea ja kylmyyttä joka paikassa, olenpa kuvaillut aamuisin kuuraisia nurmikoitakin. Kauempana siintävät eteläiset Alpit ovat peittyneet kokonaan valkoiseen vaippaan ja kyllä lumiset vuoret ovat sitten kauniita. Ilma on muuttunut oikeasti kylmäksi, yöllisenä pakkasennätyksenä on ollut tähän mennessä -3 astetta. Meidän makuuhuoneessamme oli silloin aamulla +13 astetta... Aamuisin aurinko onneksi lämmittää nopeasti ja lämpötilat kipuavat +10 - +15 asteen välille. Mutta kouluun lähtiessä on ollut välillä vielä aika viileää. Eräskin aamu puin lapsille päälle toppatakkia, pipoa, kaulaliinaa ja hanskoja. Matkalla mietittiin, että huomenna voisi laittaa vielä pitkät kalsarit alle. Kouluun päästyämme ihmettelimme kaikkia muita lapsia, joilla suurimmalla osalla oli vaan ne sortsit. Lasten vanhemmilla näytti kyllä olevan toppatakki päällä. Hmm...

Oman kouluni osalta on viimeinen kurssi menossa, ensi viikolla olisi koe, johon olen epätoivoisesti yrittänyt lukea. Kummasti sitä vaan keksii kaikenlaista muuta puuhaa, kun pitäisi sekin aika käyttää lukemiseen. Tälläkin hetkellä pitäisi olla nenä kiinni kirjassa, mutta just nyt tuli kauhea tarve päivittää blogia!

Tenttikirja, vaan semmoiset 450 sivua. Krooh...

Alkuviikosta lapsilla oli sekä maanantai että tiistai lomaa. Maanantaina juhlittiin kuningattaren syntymäpäivää ja tiistaina oli kouluilla opettajien koulutuspäivä. Lisäksi meillä juhlittiin pienimuotoisesti yhden lapsen synttäreitä. Saatiin suomalaisia vieraitakin käymään. Lapsen toiveesta tarjolla oli ainakin mutakakkua. Seuraavat synttäritkin ovat jo nurkan takana.

Meillä puhutaan kotona nykyään finglishiä! Etenkin kaksi nuorimmaista poikaa ovat tässä kunnostautuneet. Leikit sujuvat puoliksi suomeksi ja puoliksi englanniksi, millä vaan kielellä asian saa helpoiten kerrottua. Etenkin nuorimmainen on oppinut nyt todella hyvin englantia ja on sen huomannut itsekin. Sen myötä on rohkaistunut käyttämään aktiivisesti englantia sekä koulussa, että myös kotona. Itsekin käytän lasten kanssa joitain sanontoja tai lausahduksia yleensä englanniksi, koska jotkut asiat ovat vain helpompi ilmaista sillä toisella kielellä. Näin sitä meidän kaikkien kielitaito petraantuu pikkuhiljaa.

Viikonloppuna pidimme miehen kanssa pienen deitti-illan. Mies oli varannut pöydän paikallisesta Black Door -ravintolasta, johon olemme jo pitkään suunnitelleet menevämme syömään. Päästessämme ravintolaan, kanssamme samoihin aikoihin saapui myös suuri pöytäseurue, joten saimme odotella ruokaamme loppujenlopuksi 45 minuuttia! Mutta täkäläiseen tapaan emme siitä tietenkään valittaneet, all good. Tällä kertaa tilasin jotain sellaista mitä en ole muistaakseni koskaan maistanut eli venison (saksanhirvi tai peura?) annoksen. Annoksessa oli kyseistä lihaa kahdella tavalla valmistettuna ja täytyy sanoa, että oli kyllä aika lihaisa annos. Mutta hyväähän se tietysti oli.

Hyvä ruoka, parempi mieli

Olemme ottaneet kaverin kanssa tavaksi tavata viikottain aamukahvilla aina jossain paikallisessa kahvilassa. Niitä on muuten tämän kokoisessa kylässä aika monta; kokonaiset 5 kahvilaa. Asiakkaita niissä näyttää kaikissa kuitenkin riittävän, kahvilakulttuuri on täällä voimissaan. Välillä tavataan puistossa tai kodissa ja tänään tapasimme meillä, seuraamme liittyi vielä toinenkin kaveri. Olen himoinnut jo pitkään voileipäkakkua, sitähän ei täältä saa mistään. Päätinkin sitten pyöräyttää sellaisen ihan itse perjantaikahvien kunniaksi. Tyttöjä nauratti - morning tea, next level.

Elämäni toka (?) voikkarikakku. No ei se nyt mikään kaunis ole, mutta oli ihan maistuva

Olen tilannut aina silloin tällöin Bargain Box ruokalaatikkoa, josta olenkin joskus maininnut. Laatikko toimitetaan sunnuntai-iltaisin ja siinä tulee aina 3 ateriaa neljälle aikuiselle. Ruokalaatikko maksaa $94 (55 e) ja siitä riittää ruokaa meille aina seuraavaksikin päiväksi, eli teen noin joka toinen päivä aterian laatikosta. Kaikki ruoat eivät kelpaa meidän nirsoille nuorimmaisille, joten heille täytyy olla lisäksi vähän jotain muutakin. Laatikon ruokien lisäksi ostan tietysti evästä kouluun ja töihin sekä jotain välipalaa. Olen huomannut, että ruokalaatikon avulla olen saanut vähän pienennettyä ruokalaskuakin, koska ateriat ovat oikeasti aika riittoisia. Sen lisäksi kaupassa täytyy käydä vähän harvemmin, jolloin myös heräteostokset jäävät paljon pienemmäksi. Ja voi sitä helppoutta kun ruoat tulevat esivalmisteltuna valmiiden reseptien kera. Ka Pai!, Very good!

Tämmöisiä kuulumisia meille tällä kertaa. Noh, täytyy varmaan taas yrittää vähän lukea, vielä muutama päivä armonaikaa.

Arki ja talvi

Meillä alkaa olemaan talvi! Yöt ovat välillä kylmiä ja aamulla olen käyttänyt poikia kouluun viedessä jo muutaman kerran pipoakin. Tänä aamuna taisi olla ensimmäistä kertaa miinuksen puolella, aamulla herätessä asteita oli -1. Kyllä sortseissa jo yläkoululaista palelutti. Päivisin lämpötilat pyörivät vielä yleensä 15 asteen paremmalla puolella, onneksi taas yölämpötilatkin ovat nousemassa. Viime viikolla kauhea myrsky yllätti iltapäivällä, kun olin noutamassa poikia koululta. Minulla oli vain lyhyet housut jalassa ja yhtäkkiä jostain pyyhkäisi jäätävä viima ja kova sade. Sääret olivat aivan punaiset kotiin päästyä. Onneksi myrsky meni ohi nopeasti ja nyt on luvattu taas vain auringonpaistetta. Mutta pakko kai se on uskoa, talvi on jo täällä!

Alkuperäiskasvi Toetoe etualalla ja takana vieraslaji koivu syysväreissään

Viime viikko oli kaikin puolin raskas. Mies sairastui pahemman kerran ja makasi sängyn pohjalla koko viikon. Itsehän en saanut juurikaan nukuttua, tietenkään. Näin herkkäunisena yöt meni valvoessa ja kuunnellessa toisen hengitystä (vaikka hengitti hän tietysti ilman kuuntelemistakin) ja lapsetkin olivat jostain syystä kovin levottomia. Aamulla heräsin aina pienten torkahdusten jälkeen selkä aivan jumissa jonkun lapsen sängystä, kun yö oli mennyt rampatessa. Muutama lapsikin on ollut tässä vähän kipeänä, heillä onneksi vaan normaalia nuha-kröhää. Itsehän olen ollut terve kuin pukki. Juuri mietimme, tästä tämänhetkisestä sairastelusta huolimatta, että täällä olemme kaikki sairastelleet huomattavasti vähemmän, kuin Suomessa asuessamme. Siellä oli useamman kerran vuodessa flunssaa, vatsatautia ym. mukavaa, mutta täällä olemme itse kukin sairastaneet erittäin harvoin.

Viime viikolla tuli taas suruviesti kotipuolesta, enoni lähti rajan taa. Vähän aikaisemmin lähti myös tätini. Ja tietysti alkuvuosihan alkoi jo sillä vanhemman kuolemalla. Alkuvuosi on ollut siis aika tunteellista ja hyvästijättöjen aikaa, vaikkakin täältä kaukaa. Vanhoista ihmisistä on kyse ja sinänsä ihan luonnollinen asia, mutta kyllä nämä aina sydämessä tuntuvat, ja pysyvät.

Syksy/talvi

Tämän sairasteluhässäkän yms. lisäksi on oman opiskeluni kanssa pitänyt kiirettä, deadline on tämän viikon lopulla ja esseeni / tutkielmani on aika levällään. Tämäkin aihe lähti niinsanotusti vähän lapasesta. Esseeni aihe on siis Port Hills -kukkulat ja niiden biodiversiteetti yms. Nyt tiedän luultavasti kaiken mitä on kukkuloista kirjoitettu, erittäin mielenkiintoista tietoa on kyllä löytynyt. Nyt täytyisi sitten vielä vähän tiivistää; tehtävänannossa suositelluksi pituudeksi on asetettu 7-8 sivua, mutta tiivistyksenkin jälkeen tällä hetkellä on vielä 14 sivua... Noo, ei kai se niin nökönuukaa.

Kotipihan kameliat vielä kukkii

Ensi viikolla opiskeluissani alkaa viimeinen kurssi, jonka jälkeen olisi perusopinnot suoritettu. Nyt alkaa tuntumaan jo siltä, että ehkä saan oikeasti tämän opintokokonaisuuden suoritettua. Vähän alussa mietitytti tämä opiskelun aloittaminen, lastenhoidon sivussa. Aikaisemmista opinnoistakin on jo reilusti aikaa ja miten sitä oikein enää jaksaisi ja kerkeäisi. Ja ennenkaikkea osaisi. Mutta nyt voi jo alkaa varovaisesti toivomaan niiden loppuun saattamista. Sen jälkeen täytyykin sitten taas miettiä, että mitäs sitten, jatkanko opiskeluja vai hyppäänkö taasen johonkin ihan muuhun. No, aika näyttää senkin. Nykyään on jo sellainen rauha omien ajatusten suhteen, että tiedän asioiden loksahtavan kohdilleen aina jossain vaiheessa, ei tarvitse stressata niistä sen enempää.

Alkuvuosi 2019

Alkuvuosi on ollut täynnä tunteita. Kaikenlaista odottamatonta on tapahtunut ja mieli ei ole ollut aina niin pirteä. Mutta elämä menee omia polkuja, omista suunnitelmista riippumatta ja kyselemättä lupaa. Kuolemantapaus- ja sairastumisuutisia on kuulunut useampia jo sieltä kotisuomesta. Ja sitten tietenkin kaupungissa tapahtunut murhenäytelmä ja sen jälkimainingit. Onneksi on ollut myös sitä tavallista, melko seesteistäkin arkea ja sitten oikein mukaviakin juttuja. Tässä taas irrallisia kertomuksia lähiaikojen tapahtumista ja tunnelmista kännykkäkuvien siivittämänä:

1. Meitä on hellitty iltakävelyillä näillä mahtavan värisillä taivailla. Tännekin syksy alkaa jo pikkuhiljaa saapumaan. Yöt ovat olleet, ainakin ajoittain, jo hieman kylmempiä ja iltaisin on välillä täytynyt jo pistää lämmitys päälle. Tosin päivisin lämpötilat ovat kivunneet edelleen sinne + 20-28 asteen välille, paitsi sateisina päivinä. Aamuisin on ollut ihanaa, kun on jo vähän viileämpi sää. Vien nykyisin lapsia kouluun skuuttaamalla (!) ja kun yritän pysyä heidän vauhdissaan mukana, niin hikihän siinä tulee. Senkin vuoksi sellaiset vähän kirpeämmät aamut ovat oikein tervetulleita. Sateisia päiviäkin on ollut jo enemmän ja melkoisia myrskytuulia välillä puhaltelee. Meillä on ollut kyllä verrattaen kuivaa edelleenkin, toisin kuin länsirannikolla, jossa on taas tulvinut ihan urakalla, yksi silta ja tiekin pyyhkiytyi tulvaveden mukana menemään. Mutta tuo on ihan normaalia siellä, meillä nurmikko on saanut vähän vettä. Tämä kesä on tuntunut ihan loppumattomalta. Outoa myöntää, mutta odotan jo talvea!

Iltataivas Lincolnissa

2. Pientä esimakua talvesta saimme käydessämme Antarctic Centressä eräänä viikonloppuna. Tai no, eihän täällä ole lunta talvella, mutta saimmepahan ainakin muistella Suomen talvea. Lapset tykkäsivät, kun pääsivät telmimään ja pyöriskelemään lumihuoneessa, jossa oli pakkasta -8 astetta. Lumihuoneen jälkeen pääsin puistelemaan lumia lasten vaatteista ja muistin kuinka ärsyttävää hommaa se olikaan. Tähän voisi vielä todeta, että odotan nimenomaan sitä täkäläistä, leutoa talvea. Lumi ei ole edelleenkään se mun juttu.

Antarctic Centre. Lunta, jee...

3.  Rangiorassa kävimme eräänä pilvisenä viikonloppuna, jolloin siellä oli menossa koko viikonlopun kestävä iso autotapahtuma. Niitä nyt tuntuu olevan täällä miltei joka viikonloppu. Tapahtumassa oli näytteillä tietysti kaikenlaisia autoja yms. rekvisiittaa ja kojua. Minä bongasin tällaisen kivan kojun, joka myi niitä ihania 50-luvun pinup-mekkoja ja kenkiä yms. Seuraavassa kojussa pääsi laitattamaan myös hiukset ja meikin tyyliin sopivaksi. 

19 Black putiikin koju

4. Port Hillseillä on tullut käytyä useampanakin viikonloppuna. Siitä on tullut mieheni ja minun kävelyjen vakiokohde. Port Hillsit ovat pituudeltaan noin 35 kilometriä, joten siellä riittääkin käveltävää ja nähtävää, aina löytyy uusia reittejä tutkittavaksi. Olen tutustunut nyt Port Hillseihin hieman tarkemmin koulutyön yhteydessä. Opinnoissani on menossa ekologian ja luonnonsuojelun kurssi, johon liittyen teen esseetä ja tutkielmaa Port Hillsien biodiversiteetista ja luonnonhistoriasta. Kukkuloista on muodostunut minulle vuoden aikana erittäin tärkeä paikka. Näissä kauniissa maisemissa kävely lataa akkuja ja tyhjentää mieltä turhista ajatuksista. Kukkulat taitavatkin olla tällä hetkellä yksi lempipaikoistani koko maailmassa. Näistä maisemista onkin odotettavissa vielä lisää postauksia lähiaikoina.

Port Hills. Kuvassa kukkuloiden päällä kulkeva Summit Road, joka on tässä kohtaa autoilta suljettuna. Kuvan keskikohdassa kulkee myös Bridle Path kävelyreitti, joka nousee tuolta oikealta ja tien ylityksen jälkeen laskee vasemmalle Lytteltoniin, ja toisin päin. Tätä polkua pitkin eurooppalaiset uudisasukkaat kulkivat ennen Lytteltonin satamasta Christchurchin kaupunkiin.

Port Hills, auringonlaskun aikaan. Alhaalla Christchurch, taustalla Eteläiset Alpit rajaavat horisontin. Harmi ettei ollut oikeaa kameraa mukana.

5. Arkeen helpotusta. Bargain Box toimitetaan kotiovelle kerran viikossa täynnä ruoka-aineita resepteineen. Tilasin nyt kokeeksi kolme ruokalajia, joita valmistan sitten pitkin viikkoa. Ihanaa, kun joku muukin välillä miettii, että mitä meillä tänään syötäisiin!

Bargain Box

6. Kaupassa pääsiäisherkut ovat olleet esillä jo hyvän aikaa. Olen ostellut pääsiäismunia odottamaan Pääsiäistä, mutta jonnekin ne ovat aina kadonneet. Pojilla on koulua vielä kaksi viikkoa jäljellä, sen jälkeen Term 1 päättyy ja alkaa kahden viikon loma, jonka aikana vietetään myös Pääsiäistä. Loma tulee niin tarpeeseen lapsille, ovat olleet melko väsyneitä pitkien kouluviikkojen ja etenkin pitkien päivien jälkeen.

Pääsiäissuklaapuput. Korkeutta näillä on noin 50 senttiä.

7. Yksi mukavimmista päivistä maaliskuussa on ollut eräs lauantai, jolloin kävin tyttökavereiden kanssa Christchurchissa sijaitsevassa Crate Escape -pakohuoneessa. Meidän huoneemme oli nimeltään The Lost Hunt of Antarctica. Huone ja tehtävät olivat tosi hauskoja ja myös melko vaativia. Tyttöporukalla kun oltiin liikkeellä, kiljuminen on taattua! Mutta niin vaan tyttöenergialla selvitettiin arvoitukset, löydettiin "aarre" ja aikaakin jäi vielä jäljelle 2.49 minuuttia. Enempää en huoneesta kerro, jos joku haluaa tätä koittaa, mutta sanonpahan vaan, että varvassandaalit oli hieman väärä valinta..

Meidän tyttöporukkamme sekä löytämämme "aarre"

Pakohuoneen jälkeen kävimme syömässä intialaisessa ravintolassa hyvää ruokaa ja sen jälkeen jonotettiinkin jätskibaariin! Rollickin Gelato Cafe on kuuleman mukaan kaupungin paras jätskibaari, joka olikin ilmeisen suosittu. Ja veihän se jätski kielen mennessään! Vähän nauratti, kun ennen jonotettiin ravintolaillan jälkeen snägärille, nykyään jonotetaan jätskibaariin! Keski-ikä vai miten se menikään.

En ole vielä koskaan pettynyt intialaiseen ruokaan. Aina se on vaan niin hyvää.

Syömisten jälkeen kävimme vielä yhden kaverin sekä mieheni ja nuorimmaisen poikani kanssa (jotka tulivat meitä hakemaan) hiljentymässä valtavan kukkameren äärellä. Botanic Gardensin aidan vierusta Rolleston Avenuella on täyttynyt kukista, korteista, valokuvista, lipuista, nalleista, patsaista ja kaikenlaisista muistamisista. Kukkameri oli noin reilut 100 metriä pitkä ja kolmisen metriä leveä. Kukat tuoksuivat illallakin. Joukossa näkyi myös meidän alakoulun oppilaiden tekemiä tervehdyksiä. Kaupungin läpi ajaessamme näkyi useammallakin aidalla kukkia, kortteja ja lippuja.

Kukkameri jatkui pitkälle

We are one

8. Miehen työpaikka järjesti viime viikonloppuna työntekijöilleen ja heidän perheilleen elokuvateatterissa Lego Movie 2 -ennakkonäytöksen. Kaupan päälle tuli vielä popparit ja jätskit, joten ei kun nautiskelemaan. En ole ollut vuosiin elokuvissa, joten oli ihan kiva käydä taas, vaikkakin lastenelokuvan merkeissä. 

Lego Movie 2

9. Uusi tukkatyyli syksyä varten! Mies sai taas ihan uuden näköisen vaimon, tällä kertaa lilaverikön. Viimeksi olen värjännyt kokonaan hiukset noin 8-9 vuotta sitten, silloin tummanruskeaksi. Joten olikin jo aika taas vähän repäistä tyylin suhteen. Löytyi muuten melkein samanvärinen paitakin, nuorimmainen totesikin että sopii hyvin yhteen.

Väri taisi olla joku amethyst

Perjantaina 29/3, kaksi viikkoa iskujen jälkeen pidettiin Christchurchissa iso muistotilaisuus, jossa oli puhumassa myös pääministeri Jacinda Ardern (koko puhe löytyy tästä), tilaisuudessa luettiin myös kaikkien uhrien nimet. Tämä ikävä tapahtuma on tuonut muutenkin niin kohteliaista uusiseelantilaisista esiin ne parhaimmat puolet, jonka vuoksi tykkäänkin niin tästä maasta. Unity - Compassion - Love, nämä sanat ovat toistuneet usein ja ne kuvaavat näiden muutamien viikkojen tuntemuksia täällä.

Tähän liittyen alla linkki Youtubessa olevaan Uuden-Seelannin kansallislaulun esimmäiseen säkeistöön, joka lauletaan maoriksi ja englanniksi. Virallisesti Uudella-Seelannilla on kaksi kansallislaulua; Aotearoa - God Defend New Zealand sekä tietysti brittiläinen God Save the Queen. Käytännössä jälkimmäistä ei juurikaan soiteta missään. God Defend New Zealand on mielestäni yksi kauneimmista kansallislauluista, joten tässä se teillekin kuunneltavaksi:

New Zealand National Anthem: Aotearoa - God Defend New Zealand

Miten ulkomaille muuttava kotiäiti löytää kavereita?

Reilut pari vuotta ollaan nyt asuttu ulkomailla. Muutto tänne Uuteen-Seelantiin tapahtui aivan tyhjän päälle. Matkalaukkujen kanssa saavuimme maahan, josta emme tunteneet ketään eikä meillä ollut minkäänlaista verkostoa täällä. Alusta asti lähdimme rakentamaan elämäämme uudelleen. Ensin piti etsiä auto ja asunto ja sinne kaikki tarvittavat kalusteet. Tutustuttaa lapset uusiin kouluihin ja kerhoon. Ja sitten alkuhässäköiden jälkeen piti etsiä niitä kavereita, mutta miten? Miehellä kaverit ja tutut ovat löytyneet luonnollisesti koulun ja työn kautta. Mutta entäs minä, kotiäiti, joka olen "vain" kotona lasten kanssa? Kun ei ole yhteisöä, jonka kanssa olisi tekemisissä automaattisesti päivittäin. Siinä tarvitaan jo vähän yritystä ja omaa aktiivisuutta. Kotoa kun kukaan ei tule hakemaan. Ainakaan aluksi.

Symppis kamu

Invercargillissa asuessamme hengailin mukana nuorimmaisen kerhon kaikissa tapahtumissa ja retkissä. Kerhossa tutustuin ensin sen huippukivoihin opettajiin. Sitten rohkaistuin ja ilmoittauduin mukaan kerhon vanhempainryhmään, jossa tapasin paljon aktiiviäitejä. Tämä oli minulle aivan uudenlainen kokemus, itse en ole niin innokkaasti vanhempainryhmiin koskaan osallistunut. Kerhon vanhempainillat oli tapana viettää rennosti viiniä siemaillen jossain pubissa, siinä pääsi samalla tutustumaan muihin äiteihin hieman paremmin. Isompien poikien muutamiin vanhempiin tutustuin synttärijuhlissa sekä lasten kyläillessä toistensa luona.

Etelässä ei muita suomalaisia juurikaan ollut, lukuunottamatta jotain matkailijoita, joista yhtä päädyinkin treffaamaan ravintolassa ja näyttämään vähän kaupungin nähtävyyksiä. Toiseen suomalaiseen tutustuin sattumalta Facebookin paikallisen kirppisryhmän kautta. Huomasin myynti-ilmoituksia selatessani erään englanninkielisen nimisen miehen profiilikuvassa Suomen lipun. Ajattelin että hänellä on pakko olla jotain sidoksia Suomeen, joten kommentoin hänen myynti-ilmoituksessaan olevaa upeaa lippua. Kävikin ilmi, että hänen puolisonsa oli suomalainen nainen ja näin tutustuimme heidän perheeseensä.

Muutto tänne Lincolniin oli itselleni aika uuvuttavaa, koska kaikki jo muodostuneet sosiaaliset suhteet piti jättää taakse ja aloittaa kaikki taas aivan alusta. Jonkinlaisesta väsymyksestä johtuen en ole täällä ollessani jaksanut yrittää yhtä kovasti ystävyyssuhteiden luomista. Viihdyn hyvin itsekseni enkä tarvitsekaan ympärilleni monia ihmisiä. Mutta joitain kuitenkin. Tärkeät ihmiset ovat tulleet yleensä elämääni sen kummemmin yrittämättä tai etsimättä. Joten ajattelin luottaa aika pitkälti tähän taktiikkaan tälläkin kertaa.

Täällä uudessa asuinpaikassa olen huomannut, että ihmiset ovat sulkeutuneempia kuin etelässä, heihin tutustuminen on aika vaikeaa. Uusiseelantilaisten ja suomalaisten ihmisten välillä ei ole oikeastaan kovinkaan paljoa eroa. Kummatkin pitävät omasta tilastaan ja piireihin on vaikea ulkopuolisen päästä. Täkäläiset ovat puheliaampia ja kohteliaampia, mutta se on kuitenkin vain sitä pintaa. Jos heihin haluaa tutustua, tarvitaan siihen omaa aktiivisuutta sekä jotain yhteistä kosketuspintaa. Itseäni aina häiritsee se täydellisen kielitaidon puuttuminen. Se, ettei keskustelu ole aina niin sujuvaa, sanoja täytyy välillä haeskella, eikä pysty hyödyntämään täysin kielen kaikkia nyansseja. Tämän vuoksi onkin helpompaa keskustella muualta muuttaneiden kanssa, silloin se oman ja myös vastapuolen kielen vajavaisuus ei niin häiritse.

Kaverin kanssa aamupalapiknikillä joen varrella.

Tiesin jo tänne uudelle paikkakunnalle muuttaessamme, että alueella asuu useita suomalaisia. Facebookissa olevasta paikallisten suomalaisten ryhmästä löysinkin heistä useita, joihin olin yhteydessä. Paikalliset suomalaiset lapsiperheet tapaavat usein ja he ottivatkin minut heti mukaan ryhmäänsä ja tapaamisiinsa. Lapsille on ollut myös ihan korvaamatonta päästä puhumaan muiden lasten kanssa suomea. Olen lisäksi löytänyt tästä ihan lähistöltäkin suomalaisia ja tällä hetkellä arki alkaa olla jo melko sosiaalista.

Ulkomailla kun on aivan ilman turvaverkkoja, on ollut todella tärkeää löytää niitä muita suomalaisia, ihan jo kotoutumisenkin kannalta. Jotkut ulkomailla asuvat suomalaiset tuntuvat välttelevän muita suomalaisia viimeiseen asti, itse en kuulu tähän joukkoon. Hakeudun mielelläni muiden suomalaisten seuraan. Heihin tutustuessa tuntee heti kuuluvansa porukkaan olematta kielipuoli. Eikä saman kulttuuritaustan omaaville ihmisille tarvitse selitellä mitä tarkoittaa esimerkiksi "torilla tavataan". Tapaamisissa tietää saavansa aina jotain suomiherkkua, oli se sitten salmiakkia, pullaa, mokkapalaa, ruisleipää tai karjalanpiirakkaa. Keskusteluissa mennään heti suoraan asiaan, eikä kukaan pidä sinua töykeänä. Välillä sellainen tuttuus on vain niin...turvallista.

Suomalaisista olen saanut ympärilleni myös sen tarvittavan turvaverkoston. Esimerkiksi jos minulle ja miehelle tapahtuu jotain meidän monilla reissuillamme, lapsilla on lähistöllä asuvien suomalaisten yhteystiedot, joihin he voivat silloin olla yhteydessä. Nykyään kun harvemmin liikutaan enää koko perheen voimin.

Kaverin kanssa aamukahvilla lähikahvilassa

Mikrokohtaamisia arjen pienissä hetkissä: Mikrokohtaamisista olen lukenut lähiaikoina esimerkiksi tästä Maaret Kallion kirjoittamasta Hesarin kolumnista. Mutta siis mikä ihmeen mikrokohtaaminen? Ne ovat niitä arjessa tapahtuvia lyhyitä ja läheisiä kohtaamisia tuttujen tai tuntemattomien ihmisten kanssa. Pieni hetki ja kohtaaminen, muutaman sanan vaihtaminen tai toisen ihmisen huomioiminen, josta jää hyvä mieli. Tällaiset kohtaamiset ovat äärimmäisen arvokkaita, ihan siinä normaalissa ympäristössä Suomessakin, mutta erityisesti täällä maailman toisella puolella, jossa ei ole niitä normaaleja sosiaalisia ympyröitä. Täällä, missä ihmiset juttelevat reippaasti tuntemattomille, näitä kohtaamisia tapahtuukin useita ihan joka päivä. Kadulla kävellessä useimmat vastaantulijat katsovat silmiin hymyillen ja tervehtien, huomioiden. Etupihan rikkaruohoja kitkiessäni, ohikulkija saattaa jäädä vaihtamaan muutaman sanan, vaikka nyt puutarhanhoidosta. Tai etsiessämme sopivaa valokuvauspaikkaa kukkuloiden juurella, ohikulkija jää juttelemaan ja kertomaan miten vuosien takaiset maanjäristykset vaikuttivat hänen elämäänsä. Niin hienoja kohtaamisia on täällä ollut. Tässä vielä muutama hauska ja hyvänmielen kohtaaminen:

Eräänä iltana ovikellomme soi ja ovella seisoi vieras pariskunta. Pariskunnan mies alkoi kertomaan, että heidän tarkoituksenaan on rakentaa samanlainen talo kuin se missä me asumme. Talon rakennuttajalla ei kuitenkaan ollut enää samanlaista esittelytaloa vapaana, jota olisi päässyt vapaasti katselemaan, joten pariskunta kysyi kohteliaasti, että saisivatko he tulla katsomaan miltä meidän olohuone ja keittiö näyttävät. Hetken mietin tätä hieman hämärää (?) pyyntöä, oma mieskään ei ollut silloin kotona. Mutta pariskunta vaikutti vilpittömältä ja mukavalta (minulla on aina ollut hyvä vaisto ihmisten suhteen, eikä se ole vielä pettänyt), joten kutsuin pariskunnan sisään ja esittelin heille taloa. Juttelimme loppujen lopuksi aika pitkään meidän keittiössämme. Kävikin ilmi, että pariskunnan nainen oli ollut Rovaniemellä vaihto-oppilaana parikymmentä vuotta sitten, jossa hänellä oli vielä kirjekaverikin. Osasipa sanoa vielä "Kiitos" ja "Hyvää syntymäpäivää". Pariskunnan lapset ovatkin samassa alakoulussa kuin meidän lapsemme, joten olemme myöhemmin usein törmänneet myös koululla.

Seuraavassa kohtaamisessa olin koulun käytettyjen univormujen kaupassa ostamassa uutta hattua nuorimmaiselle kadonneen tilalle. Juttelin myyjän kanssa, ja hän juuri kysyi että mistä päin olinkaan alunperin. Sanoin hänelle, että "from Finland" ja samassa kuulin takanani selvällä suomenkielellä (vaikkakin murtaen) "Oletko sinä Suomesta? Kysyjäksi paljastui nainen, joka oli niinikään ollut parikymmentä vuotta sitten Rovaniemellä vaihto-oppilaana. Ja hän osasi edelleen todella hyvin jutella suomeksi sellaisia perusjuttuja. Sovimmekin, että jatkossa aina törmätessämme puhumme suomea, jotta hänenkin kielitaitonsa pysyy yllä.

Nuorimmaisten sählyharrastuksessa törmäsin yhden pelaajan äitiin, joka olikin ruotsalainen. Naisen mummo oli alunperin Suomesta ja suomenkieli oli periytynyt naisen isän kautta vielä hänellekin asti, aika hienoa! Itsekin pääsin petraamaan melkoisessa ruosteessa olevaa ruotsinkielentaitoani. Ehdotinkin hänelle, että jatkossa minä puhun hänelle ruotsia ja hän minulle suomea. Voi kyllä olla aika hiljaisia keskusteluja...

Nämä arkiset ja aika hauskatkin kohtaamiset ovat piristäviä ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Parhaimmillaan niistä voi muodostua myös jotain vähän enempääkin.

Kaverin kanssa aamukahvilla toisessa kahvilassa

Vastauksena siis otsikon kysymykseen: En tiedä! Oma aktiivisuus voi tietenkin auttaa, mutta aina sekään ei tuota hedelmää. Usein on kyse sattumista, joku ihminen vain osuu polullesi ehkä lapsien mukana tuomien yhteisöjen kautta tai vaikka saman syntyperän perusteella. Kannattaa siis tarttua hetkeen ja niihin ihmisiin joita kohtaat. Parhaimmillaan heistä voi tulla pysyviä hahmoja elämässäsi.

Huh hellettä ja kesäloman loppu

Viime viikko oli täynnä tunteita ja tuskanhikeä. Silloin oli toisen vanhempani hautajaiset, joihin en tietenkään päässyt osallistumaan. Ne menivät kuitenkin omalta osaltani niin hyvin, kun nyt voi osallistumatta mennä. Olin ollut etukäteen yhteydessä pappiin ja kirjoitin hänelle pitkän henkilökuvauksen vanhemmastani, josta pappi olikin poiminut joitain seikkoja puheeseen. Pappi lähetti minulle vielä hautajaisten jälkeen puheensa sähköpostilla, joka jää minulle sitten muistoksi. Meidän perheelle oli erikseen varattu hautajaisiin kukkavihko, johon olin valinnut kukat. Veljeni luki kukkavihkoon valitsemani viimeisen tervehdyksen ja laski kukat puolestani arkulle. Hautajaisten jälkeen sukulaiset lähettivät kuvia siunaustilaisuudesta ja sen jälkeen olevasta kahvitilaisuudesta. Oli melkein kun olisin ollut paikalla, vaikka en ollutkaan. Kaikki ottivat minutkin huomioon niin ihanasti, kiitos siitä!

Perunkirjoituksia varten on on täytynyt virkatodistuksia tilailla ulkomaita myöten. Tästä olen oppinut sen, että tilailen omia jälkipolvia varten tällaiset paperit hyvissä ajoin valmiiksi. Eipä tarvitse sitten heidän pähkäillä, että mistäköhän niitä saa tilattua.

Kaiken tämän keskellä sain viime viikolla palautettua opintoihini liittyvän esseen sekä tehtyä viiden päivän tentin, joka liittyi ympäristön lakiasioihin. Tällä viikolla olisi vielä yksi tentti suoritettavana ja sitten olisi taas yksi kurssi suoritettu. Nytkin pitäisi lukea, mutta niin vain sitä keksii jotain sijaistoimintoa, kuten bloggaamista. Tämä kurssi on ollut muutenkin hieman haastavampi suorittaa, kun lapset ovat olleet lomalla koko kurssin ajan. Joka tarkoittaa sitä, että minulla ei ole ollut käytännössä yhtään opiskeluaikaa. Mutta niin vain olen tämänkin saanut kohta suoritettua, josta voin sitten itseäni taputtaa selkään, hyvä minä!

Viime viikolla vietettiin myös poika 4. synttäreitä

Täällä paluu arkeen on pikkuhiljaa taas alkamassa kesäloman jälkeen. Stationeryt koulua varten on jo suurimmaksi osaksi hankittu ja vähän täydennetty koulujen univormuja. High School alkoi jo tänään, alakoulut alkavat ensi maanantaina. Saattelin tänään poika 2 koululle, joka aloitti nyt high school taipaleensa, oli aika jännä paikka hänelle. Yhdeksättä vuosiluokkaa aloittavia on nyt yhteensä 10 luokallista ja pojalla ei ollut mitään tietoa siitä, että tuleeko ketään tuttua edes samalle luokalle. Mutta enpä ole hänestä juurikaan huolissani, on sellaista tyyppiä, että pärjää missä vain ja kenen kanssa vain.

Aamulla kouluun kävellessä kuuntelimme laulukaskaiden kovaäänistä soittoa. Samaa äänekästä soittoa kuuluu myös aina iltakävelyn aikaan puissa. Se on lämpimän kesän merkki ja tuo sellaista mukavaa trooppista tunnelmaa. Aamulla otin varmuuden vuoksi hupparin päälle poikaa viedessä, aamut on mukavia, kun on vähän viileämpää, mutta takaisin päin kävellessä tulikin jo hiki. Vähän käy sääliksi poika, jonka täytyy pitää bleiseriä päällä näin ensimmäisenä koulupäivänä, saattaa tulla hieman kuuma päivän aikana.

Täällä on helleaalto ja on ollut aika kuuma jo pidemmän aikaa. Välillä on viileämpiä päiviä, jolloin lämpötila on vain jotain 20 asteen luokkaa, joka on minulle oikein sopiva lämpö. Mutta useimmiten on lämpötilat olleet päälle 30 asteen, eilenkin oli meillä joku +35. Joissain paikoin on ollut vielä lämpimämpää, koko maassa on taas rikottu lämpöennätyksiä. Nämä lämmöt eivät ole mitenkään normaaleja täällä, maa on kuitenkin sen verran etelässä. Onneksi meillä on tehokas viilennin olohuoneessa, mielellään oleskellaankin päivisin sisällä. Tosin makuuhuoneissa ei ole viilennystä, yhden pojan huoneessa johon porottaa päivän aurinko, nousee lämpö varmasti lähemmäs 50 asteeseen... Eräs yö nukuin parin pojan kanssa teltassa pihalla. Aamulla heräsin yhdessä auringon kanssa, oli pakko siirtyä pian sisälle, kun alkoi olla niin tukalan kuuma.

Eräs kaunis auringonlasku

Täällä on nyt "extreme fire risk" ja kaikki tulenteko on kielletty, edes nurmikkoa ei saisi ajaa, ettei syty kipinästä ruohikkopaloa. Ruoho alkaakin olla jo aika ruskeaa, on niin kuivaa. Viime viikolla erään helteisen päivän päätteeksi saapui yllättäen myrsky, jolloin tuli vettäkin runsaammin. Mutta tähän kuivuuteen se ei paljoa auta. Myrskyn aikana tuulenpuuskat olivat kovimmillaan jotain 26 m/s, ensimmäistä kertaa pelkäsin että trampoliini lähtee lentoon ja sidottiinkin se kiinni aitaan. Myrsky meni ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, seuraavana aamuna taas paistoi kun ei mitään. Jos jotain hyvää, niin joululahjaksi saamani sitruunapuut tykkäävät lämmöstä. Toinen sitruunapuu kukkii ja toisessa on jo useita pieniä sitruunan alkuja. Näinköhän saadaan korjata satoa jo loppukesästä. Olen aina halunnut itselleni sitruunapuun ja nyt sekin toive on toteutunut.

Pieniä sitruunan alkuja

Mutta ei hyvää ilman huonoakin, meidän naapurin kissa on alkanyt käyttää pihaamme vessanaan. Pökäleitä on alkanyt löytymään varsinkin seinän vierustalta, joka on aivan kuiva ja nurmeton. Olemme nyt ripotelleet kahvinpuruja sinne, mistä jätöksiä on löytynyt. Seuraavaksi ajattelin ottaa käyttööni järeämmät keinot ja alan ruiskuttelemaan kattia vesiletkulla aina kun erehtyy meidän pihallemme. Mutta rontti taitaa käydä pihallemme yleensä lähinnä öisin tai aikaisin aamulla. Mikäköhän muu olisi hyvä keino torjua kissoja, vinkkejä?

Minun lokakuuni

Nyt on Ameriikan loma taputeltu ja välillä taas paluu arkeen eli luvassa Uuden-Seelannin kuulumisia viime kuukauden osalta. Postauksessa irrallisia kännykkäkuvia sieltä täältä, jotka kuvittavat lokakuun tapahtumia, tunnelmia ja ajatuksia. Muuten näissä ei ole mitään päätä eikä häntää.

1. There's a new duck in the pond! Tässä koulumatkan varrella olevassa lammessa oli ennen sellainen isompi ja vaaleampi lintu, joka oli ehkä hanhi (tai ankka, kuka näitä nyt tunnistaa). Nyt sitä ei enää ole näkynyt ja alan olla hieman huolissani. Sen sijaan lampeen on tullut uusi tipu, tuollainen isohko musta lintu, jolla on valkoinen rintamus, veikkaan sorsaksi? Ja siellä se nyt kaveeraa muiden lintujen kanssa ihan muina sorsina. Onkohan tämä uusi tyyppi ajanut sen lammen vanhan kunkun pois?

Lammelle on näin kevään tullen ilmaantunut pieniä poikueita, ainakin yksi sorsapoikue, sekä nokikanapoikue. Pari nokikanaa saapui lammelle ehkä kuukausi sitten, siellä isä ja äiti nokikana nyhtää pohjasta korsia ja antaa niitä poikasilleen. Hellyttävää seurattavaa.

2. Ranta ei koskaan petä. Kävimme eräällä iltakävelyllä Canterbury Bightin vieressä olevalla Coopers Lagoonilla (joka on Lake Ellesmeren vieressä), tarkoituksena kiertää laguuni. Loppujen lopuksi ei päästy kiertämään laguunia, kun tuli aita vastaan, joten käveltiin rantaa pitkin takaisin. Täällä rannoilla saa olla yleensä ihan itsekseen, mutta eipä täällä voikaan uida missä tahansa. Jos mereen menee, niin kannattaa tietää ne uimiseen turvalliset rannat. Esimerkiksi täällä merivirrat ja aallot ovat jo heti rannasta niin voimakkaat, että vievät uimarin heti ulapalle. Mutta mieltä meren katsominen rauhoittaa.

3. Eräänä arkiaamuna, kun heräiltiin klo 7 aikoihin, meidän talon edessä oli pari pinkkiin pukeutunutta, keijusiivet selässä olevaa kundia juomassa kaljaa. No mikäs siinä, aikaisin ne jaksavat aloittaa. Kohta keijuja olikin jo isompi porukka ja älämölö sen mukaista. Kun vein lapsia kouluun, karnevaalimeininkistä lössiä vaelteli läheiseen taloon, jossa oli bileet täydessä käynnissä jo puol 9. Taas kävelin 10 maissa siitä ohi, jolloin paikalla oli 4 poliisiautoa. Puoli yhdeltä oli jo ihan rauhallista, vähän musiikkia vielä kuului. Myöhemmin kuulin, että yliopistolla oli menossa jokavuotinen Garden Party Festival, joka selitti aamuiset värikkäät tyypit. Lehdestä luin, että opiskelijoilla on traditio aloitella Garden Party Festival -päivänä jo aamukuudelta, juoden ja siirtyen biletalosta toiseen. On noi opiskelijat kyllä ahkeria! Tällainen kyltti oli ilmestynyt kylille festaripäivänä, ihan aiheellinen muistutus.

4. Suomesta saapui taas toimitus pojille. Nämä ovat aina niin odotettuja ja hupenevat miltei hetkessä. Vielä on vähän jäljellä. Jos täällä jotain kaipaan, niin tuttuja makuja. Poikani kysyi minulta taannoin, että mitä minä teen kaikista mieluiten elämässäni tai mikä on kaikista kivoin asia. Mietin tätä kysymystä pitkään ja totesin, että se varmasti liittyy makumaailmaan, jonkin hyvän maun maistaminen tuo yllättävän paljon mielihyvää. (Toinen asia oli nukkuminen). Vanhojen ja tuttujen makujen maistaminen välillä on sekin yllättävän tärkeää näin ulkosuomalaiselle. Vaikka huomaan tämänkin suhteen jo jonkinlaista sopeutumista tänne. En kaipaa enää ehkä niin paljoa esimerkiksi juuri salmiakkia tai ruisleipää. Täältä on löytynyt jo aika kivasti muita korvaavia makuja tilalle.

5. Tai noh, kyllähän se salmiakkihimo välillä lähtee lapasesta! Löysin kaupungissa olevasta Bin Innistä hollantilaista salmiakkia, ja vielä useampaa laatua. Oli irtokarkkia ja sitten ihan pussia. Irtokarkkeja lähti mukaan ehkä reilun 25 dollarin edestä. Ajattelin ostavani varastoon kerralla enemmän, kun ei niin usein tulla kaupungissa tule käytyä. Nämä menivät muutamassa päivässä.

6. Poika 4 sai tuollaisen kannustuspalkinnon koulusta, kun on nykyään reipastunut ja osallistuvainen koulussa. Näitä kannustuspalkintoja jaetaan muutamalle oppilaalle aina parin viikon välein pidettävässä koko koulun Assemblyssa. Harjoittelimme edellisenä päivänä kannustuspalkinnon noutamista lavalta, että miten tilanteessa pitää sitten toimia. Poika on vähän arempi tapaus, joten kovasti tsemppasin, että hienosti se menee. Assemblyssa poikaa kutsuttiin nimeltä lavalle ja minä huidoin takarivistä, että nyt on vuoro, lavalle siitä. Poika nousi ja lähti kohti lavaa, mutta toinen opettaja pysäyttikin hänet ja laittoi takaisin istumaan... Ai että minulla kiehui! Sain vaivoin hillittyä itseni, etten lähtenyt mielenosoituksellisesti ryysimään sinne eteen muiden yli. Assembly loppui ja lähdin pihalle odottelemaan poikaa. Opettaja tulikin sieltä perässä anteeksipyydellen, oli huomannut mokansa kun toinen oppilas oli saanut poikani kannustuspalkinnon ja palautti sen opettajalle. Opettaja kertoi, että poika on nyt kuvattavana lavalla ja tulee kohta, mutta että ainakin he ottavat valokuvan hänestä. No kiva, missasin senkin sitten. Poika sieltä jo tulikin ja yritin salata oman pettymykseni hänelle. Kehuin kovasti hänen saamaansa kannustuspalkintoa ja kerroin myös, että hän toimi oikein, mutta opettaja mokasi. Aikuisetkin voivat joskus mokailla, eikös niin? Opettaja jatkoi vielä selittelyä ja anteeksipyytelyä. Minulle tuli vain jotain painokelvotonta sanottavaa mieleen, joten kävelin vain pois sanomatta sanaakaan hänelle. Seuraavan kerran puhuin opettajalle vasta viiden päivän päästä, kun olin jo vähän leppynyt.

7. Lokakuun alussa aloitin opiskeluni Suomen avoimeen yliopistoon ja teen nyt ympäristötieteen perusopintoja. Kuvassa essee, jota olen ahkerasti kirjoitellut sillä aikaa, kun lapset ovat koulussa. Esseen lisäksi meillä on ollut verkkokeskusteluja eri aihealueiden tiimoilta, kuten ympäristöongelmat ja luonnonvarat, ilma ja ilmasto sekä kansainvälinen yhteistyö. Kaikenlaista uutta on tullut opittua jo nyt, edellisistä opinnoista onkin aikaa jo yli 10 vuotta. Ja onhan tämä melko mielenkiintoista opiskella pelkästään netin kautta. Opinnot vievät kyllä melko paljon aikaa päivistäni ja aikataulutus täytyy suunnitella aina etukäteen.

Esseessäni käsittelen yhtä mielenkiinnon kohteistani, eli muoviroskaa, joka onkin ollut viime aikoina paljon esillä mediassa. Huomaan, että olen parhaimmillani tonkiessani faktoja esiin. Tiesittekö esimerkiksi että: EU:sta on viety kierrätysmuovia Kiinaan vajaat 2 miljoonaa tonnia tämän vuoden tammikuuhun asti (niitä huonompilaatuisia)?  Tai että Suomesta vietiin kierrätysmuoveja vielä pari vuotta sitten Aasiaan ja muualle, nykyään enää teollisuuden muoveja? Ja nyt kun Kiina ei ota vastaan enää kierrätysmuoveja EU:sta, ne viedään Aasian muihin köyhempiin maihin, joissa ei ole mitenkään kehittyneitä kierrätyssysteemeitä? Toisaalta, kyllähän Välimerta ja Arktista merialuettakin EU:n jäsenvaltiot roskaavat muovijätteellä joka vuosi 150 000 - 500 000 tonnin edestä. Ei ole mitenkään kaukaa haettu ajatus, että ne on myös meidän rikkaiden länsimaiden roskat, jotka siellä valtamerissä kelluu. Aika karuja tilastoja kyllä! Nyt kun ongelma on tunnistettu ja todettu että kierrätys ei itsessään toimi, pitäisi kehittää muoville korvaajia. Uusia innovaatioita onkin tullut jonkin verran, esimerkiksi suomalainen Sulapac, joka valmistaa purnukoita puupurusta. Esseessäni tarkastelen lisää näitä muita vaihtoehtoisia ja täysin kompostoituvia tuotteita. Nämä ovat toistaiseksi vielä vain pisara valtameressä, mutta siitähän se lähtee liikkeelle, ihmisten tietoisuus kannustaa etsimään keinoja muutokseen.

Itse en ole ollut erityisesti mitään luonnonsuojelijatyyppiä, mutta ehkä minussakin vielä pieni vihreä herää (tai ei nyt sentään, heidän ideologiansa on niin kaukana omastani). Mutta luonnon merkitys on itselleni avautunut vielä enemmän tänne muutettuani. Täällä Uudessa-Seelannissa kun luonto on niin erilaista, uniikkia ja haavoittuvaista, sen suojelemiseksi tarvitaan jokaisen apua.

8. Kuvat eräältä viikonloppun kävelyreissulta Port Hillseille. Paikka on Witch Hillin takana, maisemat täällä eivät koskaan petä. Meillä on ollut täällä jo ihan kesäfiilikset. Viikon ajan oli jo helteiset lukemat, reilut +25 astetta, joka tuntui jo turhan lämpimältä minulle. Nyt on tosin menossa taas kylmempi ja sateisempi kausi, yölämpötilat ovat vielä myös melko vilpoisia. Mutta kesä on vasta alkamassa ja sitä kestää mooooonta kuukautta, ihanaa!

9. Luontoteema jatkuu, kuvissa kävelyillä vastaan tulleita luonnon ihmeitä. (Me kävellään täällä kyllä tosi paljon, sivuhuomautus)

Kuvissa: vas. yläkulmassa olevia riippupuita on kylillä melko paljon, varsinkin joen ja lampien rannoilla. Puuta en ole vielä tunnistanut. Oik. yläkulmassa on kasvi, joita on alkanut ilmestymään nyt keväällä. Tämä yksilö oli noin 2,5 metrin korkuinen ja siinä oli pienet, liilat kukat. Tätäkään kasvia en ole vielä tunnistanut. Vas. alakulmassa Kaka Beak kukassaan. Oik. alakulmassa etana sadepäivänä. Tämä laji on ilmeisesti tavallinen puutarhaetana, invasiivinen laji, joka on tullut Euroopasta. Uudessa-Seelannissa on muuten ihan oma etanalajinsa, Powelliphanta snail. Tämä etanalajike on erittäin suuri ja se on väriltään musta tai tummanruskea. Lajike on suojeltu ja niitä tavataan vain tietyillä paikoilla, esimerkiksi sademetsissä.

10. Kaverit. Kaveri kävi kylässä ja toi tullessaan tekemiään karjalanpiirakoita. En tajunnut ottaa niistä edes kuvaa, joten tässä kuvituskuvana itse tekemäni karjalanpiirakat, jotka eivät pärjää mitenkään kaverini tekemille. Mutta kummatkin maistuivat tietysti hyville.

Muutettuamme Lincolniin on itselläni ollut hieman hankaluuksia sopeutua, kavereiden ja tuttujen haaliminen on takunnut. En ole juurikaan tutustunut paikallisiin ihmisiin, siis natiiveihin kiweihin. Tämä johtuu varmasti isoksi osaksi omasta väsymyksestäni, en ole jaksanut yrittää tutustua toisiin niin aktiivisesti. Invercargillissa asuessamme tutustuin melko helposti muihin äiteihin, erityisesti nuorimmaisen Kindyssä. Toisaalta huomaan, että ihmisetkin ovat täällä hieman erilaisia, varautuneempia. Onnekseni olen löytänyt kaupungista toisia suomalaisia ja olen saanut tutustua muutamiin vähän paremminkin. Niihin, joiden kanssa ei tarvitse pinnistellä, kun on sama kieli ja kulttuuritausta ja joiden kanssa tietää tulevansa ymmärretyksi.

Tunnistan olevani nyt siinä sopeutumisen vaiheessa, kun jokainen vastoinkäyminen meinaa kaataa kupin. Silloin sitä ajattelee, että eiköhän lähdetä takaisin Suomeen. Toisaalta, silloin kun kaikki on hyvin ja on esimerkiksi juuri kahvitellut kaverin kanssa, tuleekin tunne etten ikinä halua täältä lähteä, vaan haluan sopeutua. Ristiriitaisia tunteita. Onneksi olen etukäteen lueskellut ulkomaille muuttajan sopeutumisen eri vaiheista, niin osaan ottaa ne vastaan paremmin, ihan sellaisenaan.

11. Halloween. Meillä ei Halloweenia sen kummemmin juhlita yleensä, ellei pojat halua mennä johonkin discoon. Nyt juhlittiin kotona Halloweenia edeltävänä lauantaina, vähän rekvisiittaa kotiin ja pojille padallinen herkkuja ja telkusta tuli vielä Hotelli Transylvania 2. Varsinaisena Halloween-päivänä keskiviikkona ovellamme kävi koko ajan joku pimpottamassa "Trick or Treat". En ollut suunnitellut, että me lähtisimme kiertelemään oville, mutta kun ovikello soi taukoamatta, innostuivat nuorimmaisetkin tästä ideasta. Mies reippaana lähti sitten kiertelemään Batmanin ja Kurpitsapään kanssa lähiovilla ja saalistakin tuli ihan kivasti.

12. Kuva McLeans Forestilta. Meillä tuli miehen kanssa neljännesvuosisata styylausta täyteen ja sen kunniaksi lähdimme kävelylle kahdestaan metsään, wuhuu! Metsä on havumetsä, joka on istutettu tänne ilmeisesti tulvimisen estämiseksi. Metsä on aivan leveähkön Waimakariri-joen vieressä, joka joskus saattaa siis tulvia. Metsässä oli kävely- ja maastopyöräpolkuja ja paikka vaikutti olevan suosittu erityisesti maastopyöräilyn keskuudessa. Oli menossa helleviikko, eikä ollut satanut pitkään aikaan. Maasto oli aivan rutikuivaa ja tuoksui havuille. Aivan kuin olisi ollut Suomessa kävelemässä metsän keskellä olevalle järvelle. Ahh!

13. Kuvassa kuoharia, Chardonnay ja Pinot Noir sekoitus, kuivaa. Ostettiin miehen kanssa kuoharipullo ja korkattiin se tiistaina! Syynä tähän oli uunituore Residency-viisumi eli oleskelulupa meidän koko perheelle tänne Uuteen-Seelantiin!! Jee, jee, tätä ollaankin odoteltu, nyt voi hengittää jo vähän helpommin. Me saadaan olla täällä ihan niin kauan kuin halutaan!