Matka takaisin Eteläsaarelle

Karanteenihotellista pääsimme vapaaksi suunnitelmien mukaisesti torstai-aamulla klo 8.10. Kaksi viikkoa aiemmin olimme astuneet täsmälleen samaan aikaan Aucklandin lentokentällä karanteenihotelliin vievään bussiin. Aikaisin aamulla ennen lähtöämme tehtiin meille vielä terveystarkastus eli mitattiin kuume, kyseltiin olotilaa ja täytettiin terveyskaavake. Vähän kahdeksan jälkeen kaikki tavarat oli jälleen pakattuina matkalaukkuihin ja suuntasimme maskit päällä aulaan terveyskaavakkeiden kanssa. Lähtötiskillä armeijan miehet kävivät läpi tietomme ja antoivat lupalaput, joita näyttämällä pääsisimme ulos hotellista. Kävelimme hotellin pääsisäänkäynnin ulkopuolella olevalle rautaportille, jossa turvamiehet tarkastivat lupalappumme ja päästivät meidät ulos. Aika mahtava fiilis! 

Olimme varanneet edellisenä iltana liput lentokenttäbussiin, joka lähti noin 300 metrin päästä hotellilta. Lähdimme kävelemään hotellilta pois päin ja ensimmäisen nurkan takana ympärillemme vilkuillen riisuimme maskit pois. Olikohan tämä ihan luvallista, tulisiko joku peräämme, saadaanko me oikeasti kävellä vapaasti pois? Kaikenlaisia kysymyksiä tulvi mieleen. Kukaan ei tullut onneksi peräämme ja olimme vapaita.

Upea tunne kävellä Aucklandin kadulla

Raahasimme kaikki kapsäkkimme bussipysäkille hikeä pyyhkien. Pysäkillä puimme maskit jälleen kasvoillemme. Aucklandissa oli silloin vielä voimassa alert level 2.5 (laskee level 2 ensi yönä), jolloin maskien käyttö julkisissa liikennevälineissä on pakollista. Matkalla lentokentälle bussi ajoi erään toisenkin karanteenihotellin ohi ja katselimme kateellisina tämän hotellin ulkoilutiloja, jotka näyttivät luksukselta meidän hotellimme vastaaviin verrattuna. Kentälle päästyämme mies soitti autovuokraamoon, josta meitä tultiinkin kohta jo noutamaan. Emme siis suinkaan lennä Eteläsaarelle, se olisikin ollut turhan helppoa, vaan ajaisimme sinne vuokra-autolla. Vuokraamolla tarkastimme auton kunnon ja ahtasimme sen jälkeen kaikki matkalaukkumme vähän turhan pieneen autoon. Kaikki saatiin kuitenkin kyytiin ja matka kohti etelää alkoi.

Ajomatkaa meillä oli edessä tälle päivälle 540 kilometriä. Ensimmäinen majapaikka oli Levin nimisellä pikkupaikkakunnalla. Matkalla vuoroin satoi vettä ja paistoi aurinko, luonto näytti niin vihreältä. Ennen Taupoa ihmettelimme maasta nousevia höyryjä ja Desert Roadilla päivittelimme hiekkamyrskyä, yritimme bongata villihevosia ja ihastelimme lumihuippuista Ruapehu-vuorta. Iltapäivällä tuuli alkoi olla tosi kovaa ja se teki auton ohjaamisesta vaikeaa. Perille Leviniin pääsimme 10 minuuttia ennen sisäänkirjautumisajan loppumista. Ilta vietettiin mukavassa mökissä ja kuunneltiin ulkona riehuvaa myrskyä.

Maisemakuvia liikkuvan auton kyydistä

Taupojärvi

Mt Ruapehun lumiset huiput pilkistävät pilvien takaa

Seuraavana aamuna myrskytuulet olivat jo hellittäneet ja pilvet alkoivat pikkuhiljaa hälvenemään. Meillä oli edessä lauttamatka Pohjoissaarelta Eteläsaarelle ja lautta ei tunnetusti ole mikään tasaisesti kulkeva paatti, toivoimme siis mahdollisimman tyyntä seilaussäätä. Lähdimme aamusta ajamaan kohti Wellingtonia ja satamaa, josta lauttamme lähtisi iltapäivästä. Matka meni nopeasti ja olimme satamassa jo tuntia ennen sisäänkirjausaikaa. Kävimme samantien ilmoittautumassa ja asetuimme autojonoon. Lautta oli aikataulusta jäljessä, ilmeisesti edellisyön myrskyn jäljiltä ja loppujen lopuksi jouduimme odottelemaan autojonossa noin 2,5 tuntia ennen kuin pääsimme ajamaan laivaan.

Kun vihdoin lautta pääsi lähtemään satamasta, olivat pilvet hälvenneet ja sää oli mitä mainioin. Avomerelle päästessä lautta kuitenkin keinui sen verran, että melkein kaikki olimme vähän huonovointisia. Lounas pysyi onneksi sisällä ja päästyämme Eteläsaaren saariston tuntumaan keinutus loppui. Lautallakin tuli pitää maskeja koko ajan päällä, niinkuin me teimmekin kuuliaisesti. Jälleen kerran kaikilla ei ollut maskeja päällään, mutta eipä siihen kukaan puuttunut.

Autolautta

Heippa Wellington

Eteläsaaren rannikko

En koskaan kyllästy merimaisemiin

Picton

Pictoniin saavuimme illansuussa aikataulusta tunnin jäljessä. Onneksi olimme varanneet Pictonista hotellin, ettei tarvinnut enää lähteä ajelemaan pimeässä. Aamusta matka jatkui taas kohti Christchurchia, edessä olisi 340 kilometrin ajomatka. Eteläsaaren pohjoisosa on maan parasta viinialuetta ja tie vie kymmenien ellei satojen viinitarhojen ohi. Mikäs näitä maisemia katsellessa

Matkalla pysähdyimme Ward -nimisen paikkakunnan merenrannalla, jota vuoden 2016 maanjäristys oli muovannut. Eteläsaaren koilisrannikon merenpohja on noussut järistyksessä paikoin jopa kaksi metriä ja tälle rannalle oli lisäksi järistyksen seurauksena noussut pyöreitä kivilohkareita eli Bouldereita. Muutaman kivipallon löysimmekin rannalta ja niitä olisi ollut vähän matkan päässä vielä lisääkin. Kiireinen aikataulu kuitenkin pakotti meidät jatkamaan matkaa ja jättämään tämän upean rannan tutkimisen toiseen kertaan. Poika 3 pääsi kuitenkin kastelemaan varpaitaan pitkästä aikaa Tyynenmeren aalloissa.

Taas yksi viinitarha

Muutama Boulder jotka löysimme Ward Beachilta

Iso osa tästä rannan kivikosta on noussut meren pinnalle vuoden 2016 maanjäristyksessä

Ajellessamme etelään päin tiekylteissä kerrottiin tien Christchurchiin olevan auki, onneksi. Kiertotie olisi tuonut satoja kilometrejä lisää matkaa. Vuoden 2016 maanjäristys vahingoitti myös pahasti tätä rantaa pitkin kulkevaa päätietä sekä sen vieressä kulkevaa rautatietä ja niiden korjauksessa meni kauan. Tie on edelleenkin altis maanvyörymille, joita sattuu silloin tällöin, etenkin runsaiden sateiden aikaan. Nyt kuitenkin tie oli meille avoinna ja näkymät hienoja. Rannan loikoilevat hyljekolonnat houkuttelivat meitä pysähtelemään ja kuvailemaan vähän väliä.

Uudenseelanninhylkeitä

Koko matkan vastaamme Blenheimistä asti oli tullut vanhoja autoja ja päättelimme, että jossain oli varmasti iso autotapahtuma. Se löytyikin Kaikourasta, jossa koko pieni kylä oli täynnä porukkaa ja vanhoja autoja, menossa oli koko viikonlopun kestävä Kaikoura Car Show 2020. Päätimme poiketa päätieltä katselemaan Kaikouran maisemia ja ajelimme Kaikouran kylän päässä sijaitsevan niemen kärkeen, Point Kean Viewpointille, jossa voi nähdä hylkeitä ja kaikkia muitakin mereneläviä. Matkalla ohitimme myös Kaikouran vanhimman säästyneen talon, Fyffen. Fyffe House on rakennettu vuonna 1844 niemeen, jossa ennen sijaitsi valaanpyyntiasema. Nopeita nähtävyyksiä matkan varrella. Tapahtuma ja myös maisema näytti mukavalta, mutta jatkoimme pian matkaa kohti Christchurchia, jossa meitä odotti hotellivaraus.

Point Kean Viewpoint

Fyffe House

Vihdoin illansuussa edessämme siinsi Christchurchin tutut ja rakkaat Port Hills -kukkulat, vähän olikin ollut niitä ikävä. Ilta kuuden aikaan saavuimme Jucy Snooze hotelliimme, joka on vähän erilainen kokemus. Me olimme varanneet yhden kokonaisen huoneen, jossa meillä on käytössämme 8 kapselisänkyä eli Podia. Tämä on vähän kuin junan makuuvaunuosasto tai Ruotsin laivan hytti, isompi vain. Jokaisesta Podista löytyy makuupaikan lisäksi valot, ilmanvaihto, pistokkeita ja säilytystilaa. Eteen saa vedettyä vielä verhon niin oma rauha on (melkein) saavutettu.

Jucy Snooze kapselihotelli. Tämän tyyppisiä taitaa löytyä ainakin Japanista

Oma Podi. Täällä on ollut hyvä kirjoitella tätä viimeisintä blogitekstiäni

Seuraavalle päivälle olimme varanneet yhden asuntonäytön. Ihastuimme sijaintiin ja näköalaan välittömästi ja otimmekin asunnon samantien. Pääsemme muuttamaan uuteen kotiimme ylihuomenna, josta kerron lisää sitten seuraavassa postauksessa!

Wellington

Pictonista matkamme jatkui Cookinsalmen ylityksen jälkeen Wellingtoniin, johon saavuttiin suoraan autolautalla. Wellington on Uuden-Seelannin pääkaupunki ja se sijaitsee Pohjoissaaren eteläkärjessä. Maantieteellisesti Wellington on myös maailman eteläisin pääkaupunki. Pinta-alaltaan ja asukasluvultaan itse kaupunki ei ole kovinkaan suuri. Asukkaita kaupunkialueella asuu noin 213 000, mutta alue on melko tiiviisti rakennettu. Wellingtonin väestöön lasketaan mukaan kuuluvaksi myös kaupungin hallintoalueeseen kuuluvat Porirua, Upper Hutt ja Lower Hutt. Väkiluku on näin ollen yli puolet suurempi, hieman alle 500 000, ja kaupunki onkin maan toiseksi suurin väkiluvultaan. Me vierailimme kaupungissa muutaman päivän ajan syksyllä 2016 ja tutustuimme nähtävyyksiin. Vierailu oli vähän turhan lyhyt, täällä olisi voinut viettää enemmänkin aikaa. Säät suosivat ja kaupungin leppoisa ilmapiiri oli oikein viihtyisä.

Wellington on maailman tuulisimpia kaupunkeja ja sen lempinimi onkin "Windy Wellington". Kaupungissa lämpötilat pysyvät plussan puolella myös talvisin ja keskilämpötilojen vaihtelu kesän ja talven välillä on vain noin 10 asteen välillä. Tosin kaupungin tuulisuuden ja sateisuuden vuoksi, sää tuntuu usein kylmemmältä, varsinkin talvisin.

Wellington sijaitsee maanjäristyksille alttiilla alueella. Kaupungin halki kulkee "Wellingtonin siirros" ja uusi pienempi maankuoren murtuma havaittiin joitakin vuosia sitten. Se kulkee halki Wellingtonin ja altistaa kaupungin suurmaanjäristykselle, arviolta seuraavien vuosikymmenten aikana. Australian ja Tyynenmeren mannerlaattojen rajakohta kulkee myös aivan lähellä, jonka vuoksi Wellingtonissa järiseekin usein. Koko Uusi-Seelanti kuuluu Tyynenmeren Tulirenkaaseen, jossa useimmat maanjäristykset ja tulivuoret sijaitsevat. Arviolta 90 % maailman maanjäristyksistä ilmenee Tyynenmeren tulirenkaassa ja yli 75 % aktiivisista ja uinuvista tulivuorista sijaitsee myös tällä samaisella renkaalla. Hmm, tulipa vähän turvaton olo...

Wellington keskustaa

Whairepo Lagoon, satama-allas keskustassa

Wellingtonissa on kahviloita ja ravintoloita joka nurkalla. Käytiin eräässä kahvilassa syömässä pientä purtavaa, että jaksettaisiin taas kävellä. Mies tilasi Steak Sandwichin. Ainakin oli kunnolla täytettä!

Wellingtonia sanotaan myös Uuden-Seelannin kulttuurikaupungiksi; täältä löytyy kansallismuseo,-kirjasto ja -arkisto, kaksi yliopistoa, sinfoniaorkesteri ja kuninkaallinen baletti. Lisäksi pääkaupungissa sijaitsee luonnollisesti myös hallitus ja parlamentti sekä korkein oikeus. Kaupungin yksi tunnettu maamerkki onkin "Beehive", eli parlamenttitalojen "Executive Wing".

Beehive. 9. kerroksessa on pääministerin toimistot, jonne pääministeri Jacinda Ardernkin on juuri palannut äitiyslomaltaan

Wellingtonissa Miramarin alueella toimii maan filmikeskus, jota kutsutaan myös "Wellywood"iksi. Siellä toimii ehkä tunnetuimmat täkäläiset filmiteollisuuden yritykset Weta Workshop ja Oscar-voittaja Weta Digital (tuottavat kaikenlaisia erikoistehosteita elokuviin), joiden toiminnassa elokuvaohjaaja Peter Jackson on tiiviisti mukana. Kaupungissa ja sen lähistöllä onkin kuvattu mm. Taru Sormusten Herrasta -trilogiaa, King Kongia ja Avataria. Peter Jackson on kotoisin Wellingtonin läheltä, Pukerua Baystä, jossa on muuten kuvattu herran ensimmäinen elokuva "Bad Taste" vuonna 1987 (älyttömän huono splatterleffa, joka on tullut nähtyä liian monta kertaa junnuna, kiitos kaveriporukan poikien!). Weta Workshoppiin pääsee tutustumaan erilaisilla kierroksilla. Esimerkiksi "There and Back Again - Full Experience" -kierros maksaa aikuisilta $85 (50 e) ja lapsilta (6-12 v) $50 (29 e).

Täällä näkee useissa paikoissa näitä tutunnäköisiä ukkeleita

Lähdimme tutustumaan kaupungissa olevalle Mount Victoria -kukkulalle. Kiivettiin ensin kaupungin jyrkkiä katuja ylöspäin, kunnes katu loppui ja alkoi vain jyrkkä hiekkarinne. Ei muuta kuin rattaat selkään ja jatkettiin kiipeämistä jyrkkääkin jyrkempää rinnettä miltei kontillaan ylöspäin. Pienen hikiurakan jälkeen tultiinkin oikealle polulle, jonka lähtöpiste oli selkeästi jossain muualla. Polkua pitkin päästiin helposti ylös kukkulalle, josta oli hienot näkymät kaupungin ylle.

Wellingtonin jyrkkiä katuja. Kuva ei anna oikeutta jyrkkyydelle

Löydettiin lopulta polkukin ylös. Jossain näillä poluilla on kuvattu Taru Sormusten Herrasta -elokuvan kohtauksista "Get off the Road" sekä "Escape from the Nazgul (Road to Bree)"

Mount Victoria. Ylhäältä oli komeat näkymät

Ja ylhäällä huomattiin että tänne olisi päässyt autollakin...

Satuimme olemaan Wellingtonissa ANZAC-päivänä (Australian and New Zealand Army Corps), joka on siis paikallinen veteraanipäivä ja vapaapäivä. ANZAC-päivä on täällä kuitenkin astetta juhlallisempi tilaisuus kuin Suomen veteraanipäivä. Juhlallisuudet ja seremoniat alkoivat jo aamunkoitossa ja jatkuivat iltahämärään.

Museum of New Zealand Te Papa Tongarewa. Kansallismuseossa oli menossa ANZAC-näyttely, jossa käytiin tietysti ANZAC-päivänä.

Lapsillekin löytyi sopivampi, meriaiheinen näyttely

Illalla ANZAC-juhlallisuudet vielä jatkuivat puistossa. Tilaisuus oli alkanut joskus aamukuudelta.

Meiltä jäi käymättä yksi kaupungin oleellinen nähtävyys, nimittäin Wellington Cable Car. Köysiratavaunu kulkee Lambton Quayn ja Kelburnin väliä ja sillä pääsee näppärästi keskustasta esimerkiksi kasvitieteelliseen puutarhaan. Yhdensuuntainen lippu maksaa aikuiselta $5 (3 e) ja lapselta $2,50 (1,50 e), matka huipulle kestää 5 minuuttia. Mutta lasten kanssa reissatessa suunnitelmat muuttuvat lennossa monta kertaa. Ja aina me mietimme miehen kanssa, että "mennään sitten ensi kerralla, kun ollaan kahdestaan".

Wellingtonin pohjoispuolella on hienot maisemat.

Wellington oli todella mukavan oloinen kaupunki, jossa oli rento fiilis ja mukava kuljeskella. Kovinkaan monesta kaupugista en pidä, minua yleensä viehättävät enemmän luonnonnähtävyydet. Mutta Wellingtonin ilmapiiri oli todella kotoisa ja kaupungin pienuus oli vain plussaa. Tänne varmasti vielä palataan!