Joulu joulu, tullut on, juhla armahainen

Jos jotain olen Suomesta kaivannut, niin joulua. Nyt parin vuoden tauon jälkeen saimme viettää joulua, niin kuin kuuluukin, tai miten me olemme siihen tottuneet. Joulusta on jo kulunut useampi päivä, mutta meillä elellään vielä ihan joulufiiliksissä.

Koti joulukuntoon

Joulunaika avattiin meidän kylällämme joulukulkueella, joka ei kuitenkaan aivan onnistunut vetämään vertoja Uuden-Seelannin vastaavalle spektaakkelille. Itsenäisyyspäivää päästiin viettämään telkkarin äärellä kippistellen 102-vuotiaalle Suomelle. Poikien alakoululla järjestettiin kuun puolessavälissä myös perinteiset joulumyyjäiset, jossa olin toisen äidin kanssa vetämässä huippusuosittua onnenpyörää 5. luokkalaisten myyntipöydässä. Myyjäis- ja onnenpyörätuloilla kasvatettiin luokan leirikoulupottia ihan mukavasti.

Itsenäisyyspäivän juhlintaa

Koulun joulumyyjäisten Onnenpyörä

Lasten joulujuhlia vietettiin joulua edeltävän viikon lopulla. Alakoulu ja eskarilaiset järjestivät koululla joulupolun, jossa oli monenlaista ohjelmaa ympäri koulua. Yläkoulun joulujuhla oli ensin aikomuksena järjestää kirkossa ja vaihtoehtoinen juhla koululla, mutta jostain syystä kirkkojuhla oli kokonaan peruttu. Loppujenlopuksi yläkoululaiset viettivät joulujuhlaa vain keskenään koululla, jonne ei vanhempia kutsuttu lainkaan. Vanhimmalla pojalla oli omassa opinahjossaan myös jonkunlainen juhla pelkästään opiskelijoiden kesken. Onneksi päästiin sentään viettämään nuorimpien joulujuhlia.

Kaupoissa ovat soineet hilpeät joululaulut pitkin kuukautta ja autolla ajaessa radiosta on kuulunut myös niitä perinteisiä suomalaisia, melankolisia joululauluja. Ne osuvat suoraan jonnekin sielun syövereihin, luoden harrasta tunnelmaa ja muistuttaen siitä oikeasta joulun sanomasta. Olin suunnitellut osallistuvani useisiin joulutapahtumiin, mitä täällä on järjestetty pitkin joulukuuta, mutta en kuitenkaan jaksanut lähteä kovinkaan moneen. Ehkä kaipasin kuitenkin enemmän vain sitä rentoa olemista.

Kotona me olimme aloittaneet joulun valmistelut jo hyvissä ajoin, jouluaattona ei puuttunutkaan muuta kuin lumi. Jouluvaloja olemme ripotelleetkin riittävästi, sekä sisään että ulos. Ne tuovat jouluista tunnelmaa pimeyden keskelle, riippumatta lumitilanteesta. Joulukuusi kannettiin sisään omalta pihalta kaadettuna muutama päivä ennen aattoa. Joulukuuseksi valikoituu aina sellainen kuusi, joka pitäisi kaataa joka tapauksessa, joten meidän joulukuusemme ei ole koskaan mikään muotovalio. Mutta paljon koristeita vaan, niin ihan hyvä siitä tulee!

Joulukuuseen lennähti koriste pallon toiselta puolelta asti ystävältä. Aroha = Love.

Jouluaattona siivottiin ja valmisteltiin, katsottiin Joulupukin kuumalinja -ohjelmaa, tehtiin ruokia ja sitten saunottiin. Iltapäivällä meille tuli vieraita ja pitkästä aikaa tuli lisäpöydällekin taas käyttöä. Tarjolla oli vain perinteisiä suomalaisia jouluruokia, poikkeuksena kuitenkin toast skagen, kun teki niin kovasti mieli. Joulupukki ei tänäkään vuonna ehtinyt sisään asti, tonttu taisi vain käydä toimittamassa joulusäkit kuistille. Ruoan jälkeen avattiin lahjoja, syötiin vähän lisää ja loppuillasta pelattiin paketista saatuja pelejä. Hautuumaalla käytiin vasta joulupäivänä, jossa olikin kaunis valomeri.

Kuopus rakentaa lahjapalapeliään

Muualle haudattujen haudalla oli valtava kynttilämeri. 

Lunta saimme hieman tänne eteläiseen Suomeenkin toissapäivänä. Tänään iltasella lunta on sadellut hiljakseen vähän lisää ja pakkanen on kiristynyt jo -12 asteeseen. Uudeksi Vuodeksi on varovaisesti luvattu selkeää säätä ja ehkä pikkupakkasta. Tästähän tämä talvi vasta alkaa.

Käänteinen kulttuurishokki ja viimeinen valitusvirsi

Kuten otsikkokin sen jo kertoo, luvassa valitusta ja vuodatusta, toivottavasti viimeisen kerran. Tämän kirjoituksen jälkeen yritän taas ryhdistäytyä!

Takana on nyt kolme ja puoli kuukautta Suomeen paluusta ja valitus sen kun jatkuu... Käänteinen kulttuurishokki taitaa olla aika lailla vielä päällä, tai sitten olen jostain muusta syystä ollut aivan veto pois ja kettuuntunut kaikkeen. Ei tämä harmaa pimeys ja märkä sääkään oikeastaan kohenna mielialaa, en kyllä muista milloin olisin ollut näin väsynyt. Blogin kirjoittaminenkin on tuntunut ylivoimaisen rasittavalta, vaikka yleensä rentoudun sen parissa. Voidaan siis todeta, että alkuun pääsy on ollut melkoisen tahmeaa. Vaikka olinkin etukäteen osannut jotenkin valmistautua näihin tunteisiin, myös negatiivisiin, on tämä tunneskaala kuitenkin päässyt yllättämään. Olen ollut jo useampaan kertaan viittä vaille valmis pakkaamaan reppuni ja jatkamaan matkaa vaikka samantien. Muut perheenjäsenet ovat sen sijaan sopeutuneet huomattavasti paremmin, toiset jopa erittäin hyvin. Olen kuitenkin sitoutunut olemaan täällä vuoden, vaikka hampaat irvessä. Ehkä nämä tuntemukset jossain vaiheessa alkavat helpottamaan ja ties vaikka loppupeleissä haluaisinkin jäädä tänne pysyvästi.

Palasimme siis takaisin samaan kotiin ja ja ympyröihin, kuin mistä muutimmekin ulkomaille. Odotin meidän (minun) sujahtavan ehkä hieman helpommin takaisin samaan vanhaan, mutta aika on näköjään mennyt eteenpäin. Ulkomailla asuminen on muuttanut meitä, eikä aika ole pysähtynyt täällä Suomessakaan. Paluu samoihin tapoihin ja elämään ei tunnu enää edes mieluisalta tai tavoiteltavalta, itseasiassa se olisi aikamoinen kauhistus. Jonkinlainen uudenlainen identiteetti ja varmaan elämäkin on pikkuhiljaa muodostumassa ja rakentumassa. Itselleni on tänä aikana ainakin kirkastunut se, etten enää sopeudu tällaiseksi syrjäseutuasujaksi. Tämä ajatus oli itämässä jo muuttaessamme Uuteen-Seelantiin, mutta nyt se on viimeistään vahvistunut. Haluaisin että liikkuminen olisi helpompaa, palvelut lähellä ja että autoa ei välttämättä tarvitsisi lainkaan arjessa. Olisi hienoa myös päästä kävelylle suoraan kotiovelta. Täällä se ei ole miellyttävää tai onnistu lainkaan, koska soratie on joko turhan rapainen tai aivan jäässä ja näin ollen hengenvaarallinen. Pimeys pelottaa myös minua liikaa, etenkin kun naapuri oli näkevinään pari sutta meidän takapihan pellollamme joitain viikkoja sitten. Meidän yhteiset kävelylenkkimme, joita harrastimme miehen kanssa Uudessa-Seelannissa useita kertoja viikossa, ovat jääneet miltei kokonaan. Tämä sää ei kyllä houkuttele edes lapsia pihalle.

Kumisaappaassakin on reikä. Ja talvitakista hajosi vetskari. Voi kurjuuden kurjuus 😩

Eniten ärsyttää ja häiritsee tällä hetkellä kiire, joka koskee sekä meidän perheettämme, että ympäröiviä ihmisiä. Lisäksi verenpainetta nostaa säännöllisesti esimerkiksi ihan yleinen ihmisten äreys, jähmeys, minä ensin -asenne, toisten kyttäys, arvostelu ja tuomitseminen. Pahinta on ehkä huomata kuitenkin, että itse luisuu takaisin näihin samanlaisiin tapoihin ja malleihin. Voi penseys sentään!

Lasten sopeutuminen Suomeen on sujunut kuitenkin oikein hyvinkin. Tuttujen kavereiden kanssa juttu jatkui siitä mihin se jäi, Uuteen-Seelantiin jääneitä kavereita kuitenkin kaivataan. Vanhaa kouluakin Lincolnissa muistellaan hyvillä mielin, varsinkin silloin, kun täällä kaikki ei suju niin hyvin. Muistoissa kaikki oli aina kivaa edellisessä koulussa. Yksi pojista kertoilikin opettajalleen arviointikeskustelussa, että Uuden-Seelannin koulussa kivempaa oli pidemmät välitunnit sekä se, ettei ollut koko ajan nälkä. Kouluruoka ei oikein uppoa lapsillemme ja he muistelevat edellisen koulun eväitä lämmöllä. Itse olen ollut kuitenkin vain tyytyväinen siitä, ettei tarvitse enää olla joka aamu vääntämässä niitä eväitä.

Koulunkäyntiin suhtautuminen yleisesti suomalaisten lasten keskuudessa ei kyllä vaikuta. Meidän yhden poikamme koulumenestys laskee kuin lehmän häntä, kun ei viitsi nähdä vaivaa opintojensa eteen, ei kukaan muukaan niin kuulemma tee. Tämä siis nimenomaan poikien keskuudessa. Uuden-Seelannin oppimissuunnitelma poikkeaa suomalaisesta ja jotta lapset pääsisivät täällä taas samalle tasolle muiden oppilaiden kanssa, täytyisi vähän yrittää tsempata koulussa. Kahdelle pojalle on alkamassa ihan uutena oppiaineena ruotsinkieli, nuorimmainen opettelee vielä suomenkielen sanoja, jotkut sanat kun osaa vain englanniksi.

Eräs meitä harmittava asia on ollut se, että yhden lapsen koira-allergia on puhjennut kunnolla päälle takaisin muutettuamme. Hän on ollut aina allerginen koirille, mutta ei ole aiemmin oirehtinut juuri meidän koirastamme. 2,5 vuoden asuminen ilman koiraa on kuitenkin nyt muuttanut asiaa ja aikamoista niiskutusta on pojan elämä tällä hetkellä. Nyt jännitämme, että mahtaakohan hän siedättyä vielä uudelleen koirallemme, vai joudummeko antamaan koiran pois lopullisesti hoitajilleen. Syksy on tuonut paljon erilaisia tauteja muutenkin perheeseemme, näiltä olemme pitkälti välttyneet Uudessa-Seelannissa asuessamme. Sellainenkin sairaus, kuin vatsatauti, on vieraillut perheessämme jälleen monen vuoden tauon jälkeen. Yäk, toivottavasti ykä ei tule taas pitkään aikaan kylään. Suomalainen sää ei helli herkkää hipiääkään ja nyt läträtäänkin aurinkorasvan sijaan perusvoiteilla.

Lumitilanne etelä-Suomessa 17.12.2019

Näillä fiiliksillä siis tällä hetkellä mennään ja aikamoisissa pohjamudissa vielä rämmitään. Kai nämä tunteet vaan täytyy käydä läpi, toivottavasti jossain vaiheessa alkaa helpottamaan. Tällä hetkellä vaan tuntuu, että sinne kevääseenkin on liian pitkä aika... Mutta, tämä oli viimeinen tällainen vali vali -postaus, jatkossa aion keskittyä taas vähän iloisempiin tunnelmiin, vaikka väkisin. Kohta on jo joulukin ja sen viettämistä Suomessa olen odottanut jo pari vuotta. Vaikka sää ei suosi eikä lumesta ole tietoakaan, saa joulufiiliksen vetämällä verhot kiinni ja sytyttämällä kynttilöitä, jouluvaloja sekä nuuhkimalla pipareiden ja hyasintin tuoksuja. Viikko vielä jouluaattoon!