Hautausmaat ja maorien hautauskulttuuri

Hautausmaat ovat rauhallisia ja viihtyisiä paikkoja ja niissä tuleekin kuljeskeltua aina silloin tällöin. Hautausmaat kertovat historiasta, menneestä ajasta ja ihmisistä, mutta myös nykyisyydestä. Täällä Uudessa-Seelannissa on tullut myös vierailtua muutamilla hautausmailla. Toteutuksiltaan ne eivät kovinkaan paljoa poikkea suomalaisista hautausmaista, mutta joitain eroavaisuuksia niistäkin tietysti löytyy.

Vanha Wallacetownin hautausmaa

Uudessa-Seelannissa hautausmaat ovat hieman koristeellisempia kuin Suomessa, erityisesti maorien ja lasten haudat. Hautakivessä voi olla henkilön valokuva ja hautakivi voi olla esimerkiksi jonkun symbolin muotoinen (usein maoreilla). Haudoilla näkyy paljon esineitä, jotka liittyvät kuolleen elämään ja esim. harrastuksiin; jalkapallo, moottoripyöräkypärä, kaljapullo, vanhat saappaat, tuttipullo, nalle, pikkuauto jne. Haudoilla näkee myös koristeiden ja kukkasten lisäksi paljon sellaisia iloisenvärisiä pyöriviä hyrriä. Ostin meille aikoinaan kaupasta samanlaisen hyrrän, joka on nyt etupihallamme ikkunan edessä. Edellisen hautausmaavierailun jälkeen mietin, että noinkohan naapurit luulevat meillä olevan jotain haudattuna puutarhaan...

Invercargillin itäinen hautausmaa, vanha puoli

Invercargill itäinen hautausmaa, uusi puoli

Invercargill itäinen hautausmaa. Paikallisen kuuluisuuden Burt Munron hauta.

Wintonin vanha hautausmaa. Tänne on haudattu ainoa Uudessa-Seelannissa hirtetty nainen.

Bluffin vanha hautausmaa. Taustalla näkyy Stewart Island. Hautausmaat ovat usein kukkuloilla ja upeissa paikoissa.

Maorien hautauskulttuurista

Maoreilla on omat perinteensä ja tapansa liittyen hautajaisiin ja muistotilaisuuteen. Koska en ole osallistunut itse täällä maorihautajaisiin (tai muidenkaan hautajaisiin), olen perehtynyt netin ja television avulla hieman maorien hautajaiskulttuuriin, josta jotain perustietoa tässä.

Invercargill Maori Urupa (Maorien hautausmaa)

Ennen eurooppalaisten tuloa, maorien uskontona oli luonnonuskonto. Eurooppalaisten tultua maorit kääntyivät kristinuskoon. Edelleen maorien tavoissa on säilynyt paljon vanhoja käytäntöjä, tapoja ja uskomuksia. Maorit ovat perinteisesti mieltäneet olevansa luonnon "kaitiaki" eli suojelijoita. Heidän uskomusten mukaan ihmiset, maa, meri, metsät, vuoret ja eläimet ovat kaikki samaa perhettä. Maoreilla on syvä henkinen yhteys luontoon ja maahan. He kuvaavat usein kuuluvansa johonkin tiettyyn jokeen, järveen tai vuoreen, jossa heidän heimonsa juuret ovat.

Ennen vanhaan maoreilla oli tapana haudata ruumis lähelle asuinpaikkaa. Myöhemmin luut kaivettiin ylös, puhdistettiin, värjättiin ja siirrettiin ne salaiseen paikkaan. Kristinuskon tultua, hautaaminen on suoritettu eurooppalaisittain. Luiden ylöskaivamisen sijaan, maoreilla on nykyään tapana noin vuoden kuluttua kuolemasta paljastaa hautakivi, joka sekin itsessään on iso seremonia.

Kun maori kuolee, hänen ruumistaan ei jätetä koskaan yksin. Maorit uskovat kuolleen sielun eli "wairua"n pysyvän ruumiissa hautaamiseen asti. Ruumis kuljetetaan normaalisti hautaustoimiston kautta "Marae"en, jossa hänet vastaanotetaan "Põwhiri"lla.

- Põwhiri on maorien tervetuloseremonia, johon liittyy laulamista, puheita, tanssia ja "hongi"  (maoritervehdys, jossa otsa ja nenä laitetaan yhteen, suljetaan silmät ja hengitetään syvään - jaetaan elämänhenkäys). -

Marae on maorien kokoontumispaikka tai pyhä paikka, vähän kuin kirkko / seuraintalo. (Kuvassa Invercargillissa sijaitsevan Anderson Housen takana sijaitseva pieni replika maraesta)

Ruumis pidetään näytillä avoimessa arkussa yleensä kolme päivää, jonka aikana sukulaiset ja tuttavat käyvät jättämässä jäähyväiset. Tätä muistotilaisuutta tai suruseremoniaa kutsutaan "Tangihanga"ksi tai lyhyemmin "Tangi"ksi. Jokaisella "iwi"llä eli heimolla on omat perinteet ja tapansa Tangin pitämiseen. Kuolleen läheisimmät omaiset päivystävät ruumiin vierellä koko ajan, lukuunottamatta pieniä lepohetkiä. Omaiset pukeutuvat yleensä mustaan ja voivat pitää päässään kawakawa-lehdistä tehtyä seppelettä. Lähiomaisten ei odoteta puhuvan, mutta vieraat pitävät puheita, muistelevat vainajaa ja ottavat valokuvia. Muistelut voivat olla äänekkäitä ja täynnä tunteita, itkua, naurua, vitsejä. Menehtyneen sielua ohjataan menemään kotiin "Hawaiki"in esi-isien maille.

Viimeisenä päivänä pappi pitää seremonian, jonka jälkeen ruumis viedään hautausmaalle haudattavaksi. Maoreille hautausmaat ovat "tapu"ja eli pyhiä paikkoja. Hautausmaalta lähtiessä tapu poistetaan pesemällä kädet. Useimmilla hautausmailla onkin vesipisteet tätä varten. Hautaamisen jälkeen pappi käy vielä kävelemässä menehtyneen kodin läpi rukoillen "karakia" ja pirskottamalla vettä. Tällä on tarkoitus poistaa menehtyneen kodista tapu. Hautausseremonian jälkeen on luvassa juhla-ateria, joihin vieraat yleensä tuovat jotain tarjolle. Omaisten ei odoteta tarjoavan mitään vaan muut huolehtivat ruokien tuomisesta ja siivouksesta. Seuraavana yönä rentoudutaan ja levätään. Leskeä tai lähinomaisia ei yleensä jätetä yksin moneen yöhön. Niille, jotka eivät päässeet hautajaisiin tai muistotilaisuuteen, pidetään myöhemmin oma pieni muistotilaisuus ja näytetään valokuvia menehtyneestä. Kuolleilla ihmisillä on myöhemminkin merkittävä rooli omaisten ja ystävien keskuudessa. Heitä huomioidaan kaikissa kokoontumisissa puhein, lauluin ja surren.

Invercargill Maori Urupa

Maorien hautaamiskäytännöt ovat etenevässä määrin sulautuneet eurooppalaisiin tapoihin. Nykyään maorit haudataan normaalisti tavalliselle hautausmaalle tai Maraen lähistöllä olevalle maorien hautausmaalle "urupa"lle, jos sellainen sattuu olemaan kaupungissa. Invercargillissa esimerkiksi oli avattu jokunen vuosi sitten maorien oma hautausmaa. Maorien omaa hautaamiskulttuuria yritetäänkin monissa paikoin vahvistaa ja palauttaa takaisin käytäntöön.