West Coast

Bucket listallani on jo pidemmän aikaa keikkunut kaikkien ylistämä, upea West Coast. Pääsiäisen aikaan pääsimme toteuttamaan vihdoin tämän reissun, ihan koko perheen kera. Mies sai yllättäen muutaman päivän lomaa, joten reissu toteutettiin aikalailla extempore pohjalta. Majapaikat olivat miltei kaikki jo täyteen buukattuja joten useamman yön viettäminen samassa kaupungissa ei onnistunut. Matkareittimme toteutuikin vapaana olleiden majapaikkojen mukaan. Jotta reissusta ei olisi tullut muutenkaan liian suunniteltu, unohdin ottaa mukaan etukäteen kirjoittamani listan käymisen arvoisista paikoista. Ei se mitään, reissusta tulisi ilman listaakin ihan mielenkiintoinen.

West Coast on hallinnollinen alue eteläsaaren länsirannikolla. Alue on harvaanasuttua ja sen suurin asutuskeskus on Greymouth, jossa on 9700 asukasta. Alue alkoi kiinnostamaan eurooppalaisia uudisasukkaita, sen jälkeen kun sieltä löytyi kultaa vuonna 1864. Pitkin länsirannikkoa löytyykin vanhoja kultakaivoksia sekä myös muuta kaivostoimintaa. West Coast on hyvin kaunista seutua, siellä on jäljellä verrattaen paljon alkuperäistä sademetsää, joka on itärannikolta miltei kokonaan tuhottu. Eteläiset Alpit rajaavat länsirannikon omaksi kaistaleeksi ja vuoret ovat näkyvillä oikeastaan mistä vaan. Alueella sataa vuosittain paljon, johtuen juuri vuoristosta sekä sadealueiden saapumisesta Tasmanianmereltä. Muutama viikko aikaisemmin sateet olivat pyyhkäisseet mennessään teitä ja yhden sillankin, mutta meidän reissullemme sattui oikein unelmasää. Vuoristo näyttikin estävän sadealueiden liikkumista itärannikolta länsirannikolle ja toisin päin. Ajellessamme itärannikolta Eteläisille Alpeille päin, oli pilvistä. Saapuessamme vuoristoon, pilvet jäivät kuitenkin taakse ja yhtäkkiä aurinko alkoi paistamaan pilvettömältä taivaalta. Saimme siis nauttia vuoristoa ylittäessä upeista maisemista ja valokuviakin tuli räpsittyä melko paljon. Puissa oli hieno ruska.

Kirkas Lake Pearson

Bealey Bridge ylittää Waimakariri-joen

Arthur's Pass National Park

Lähestyessämme Arthur's Pass:ia eli Arthurinsolaa, tienvieressä seisova liikennemerkki varoitti kiwilinnuista. Täällä saattaa näitäkin harvinaisia lintuja näkyä vielä luonnossa. Arthurinsola on vuorten välissä solassa sijaitseva pikkukylä, jota ympäröi kansallispuisto Arthur's Pass National Park. Arthurinsola sijaitsee 739 metrin korkeudella merenpinnasta ja on perustettu vuonna 1906. Ympäröivä kansallispuisto on perustettu vuonna 1929 ja oli eteläsaaren ensimmäinen kansallispuisto (koko maan 3.). Arthurinsolan kylässä asuu noin 25 vakituista asukasta, paikallisten lomamökkejä siellä on noin 60. Sen sijaan vierailijoita kylässä käy vuosittain arviolta yli 250 000 ja kylä olikin melko ruuhkaisen oloinen. Arthurinsola muistutti hyvin paljon Norjassa sijaitsevaa Rjukanin kylää, joka sekin sijaitsi vuoristosolassa, kasvillisuus ja ilmasto vain oli vähän erilaista. Pysähdyimme kylässä katselemassa sen ehkä suosituinta nähtävyyttä; Devils Punchbowl-vesiputousta. Vesiputous on 131 metriä korkea ja sitä pääsi katselemaan ihan läheltäkin. Polku putouksille oli 1 kilometrin pituinen suuntaansa, tosin se oli melko jyrkkä (69 metrin korkeusvaihtelu) ja matkalla oli askelmia 240 kappaletta! Tulipahan päivän treeni tehtyä samalla.

Siellä se vesiputous jo näkyy

Devils Punchbowl-vesiputous

Arthurinsolasta hieman eteenpäin oli muutama näköalapaikka; Otira Viaduct ja Otira Gorge Rock Shelter, joissa pysähdyttiin kuvailemaan. Ensin vastaantuleva Otira Viaduct eli maasilta otettiin käyttöön vuonna 1999, sen pituus on 440 metriä ja korkeus 35 metriä. Silta korvasi aikaisemman solassa mutkittelevan siksakkitien, joka altistui usein maavyörymille.

Otira Viaduct

Tie näköalapaikalta toiseen suuntaan, tuolta tultiin

Otira Gorge Rock Shelter eli kivisuoja on rakennettu suojaamaan tietä jatkuvasti tapahtuville maavyöryille ylhäältä kukkuloilta. Sen vierellä on Reid-vesiputousta johtava ränni, jotta runsaamman sateen sattuessa vesi ei ala tulvimaan tielle.

Otira Gorge Rock Shelter, oikealla Reid-vesiputouksen ränni

Upeat maisemat vain jatkuivat ja kohtapuolin pääsimmekin jo länsirannikolle ja Tasmaninmeren äärelle ajelemaan. Länsirannikolla metsikkö muuttui sademetsämäiseksi ja muiden puiden seassa näkyi Nikau-palmuja, joita ei juurikaan itärannikolla näy. Nikau-palmu on Uuden-Seelannin ainoa alkuperäinen palmu ja sitä ei kasva luontaisesti muualla, paitsi Chathamsaarella (saaret kuuluvat Uudelle-Seelannille). Nikau-palmu kasvaa rannikolla sekä alangoilla ja on maailman eteläisin palmulaji. Se kasvaa laajalti pohjoissaarella sekä eteläsaaren pohjois-/länsiosissa ja siellä täällä itäpuolellakin, aina Banksin niemimaalla asti.

Nikau palmuja

Ajelimme ensin pieneen Hokitika -nimiseen kylään, joka sijaitsee Tasmanianmeren rannalla. Hokitikassa asuu vakituisesti noin 3000 asukasta ja on erittäin suosittu matkailijoiden keskuudessa. Kylä on perustettu kultakuumeen aikaan vuonna 1864 ja se oli silloin länsirannikon väkirikkain kylä, reilulla 4000 asukkaalla. Sieltä on myös löydetty Uuden-Seelannin isoin kultakimpale, 2.8 kiloa painava mötikkä. Hokitikassa kävimme kirjautumassa ensin majapaikkaamme, josta meillä oli varattuna kaksi huonetta. Ilta meni kylällä käppäillessä ja ruokapaikkoja etsiessä. Melko paljon olikin turisteja liikkeellä, pizzeriassa saimme odottaa kahta pizzaa 45 minuuttia. Rannalla piipahdettiin katselemassa auringonlaskua Tasmanianmereen. Pimeän tultua kävimme katsomassa kiiltomatoja Glow Worm Dell -notkossa, jossa niitä olikin varmaan tuhansia, upea näky. Yritimme etsiä vielä lähistöltä olevalta polulta geokätköä, kunnes erittäin äkäinen opossumi ajoi meidät tiehensä. Nämä elukat ovat kyllä aika pelottavia, kun sattuvat vastaan. Ei ollut muuten ensimmäinen epämiellyttävä kohtaaminen opossumien kanssa.

Hokitika Town Clock. Keskustan liikenneympyrässä sijaitseva kellotorni on Etelä-Afrikan sodan (Boer War) muistomerkki ja se on paljastettu vuonna 1903

Hokitika beachille

Auringonlasku Hokitikan rannalla

Hokitikassa näytti olevan useita gallerioita ja myymälöitä, joissa oli myynnissä pounamua eri muodoissa. Pounamu (myös greenstone, NZ jade) on kova kivilaji, jota löytyy vain Uuden-Seelannin eteläsaarelta. Pounamu on ollut erityisesti maoreille arvokasta ja sitä on käytetty kaupankäynnin valuuttana. Länsirannikon jokisuista ja myös rannoilta voi löytyä helposti pounamua, itsekin keräilin muutamat (ehkä) pounamukivet mukaani.

Tällainen Stick Insect käveli motellihuoneemme verhoissa

Hokitikan rannalta, Sunset Point. Taustalla näkyy Uuden-Seelannin korkeimman vuoren luminen huippu, Mount Cook

Aamun valjettua suuntasimme noin 30 kilometrin päässä sijaitsevalle Hokitika Gorge -rotkolle. Vesi virtaa siellä turkoosinvärisenä pitkin solaa, jonka ylittää jännittävä riippusilta. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka maisemallisesti. Polku oli 650 m pituinen, eli juuri sopiva myös lasten kanssa. Olin saanut vinkin, että kannattaa ottaa hyttyssuihke mukaan sandfly -kärpäsiä varten ja olihan se mukana. Auton takakontissa...

Matkalla Hokitika Gorgelle, maisemia

Hokitika Gorge, polku

Riippusilta

Tämä oli huojuva silta, samanaikaisesti siellä sai olla vain 6 henkilöä

Polkua

Polku loppui pieneen poukamaan, jossa pääsi veden äärelle. Vesi oli kylmää!

Riippusilta poukamasta kuvattuna. Siellähän minä olenkin menossa kahden nuorimmaisen kanssa jo takaisinpäin

Pikavene kävi pyörähtämässä poukamassa

Yksi meidän reissulistalla oleva paikka oli Hokitikan eteläpuolella sijaitseva West Coast Treetop Walk & Cafe. Siellä oleva kävelyreitti kulkee siis puissa, noin 20 metrin korkeudella ja ainakin kuvien perusteella näytti aika kivalta. Tämä paikka jätettiin kuitenkin välistä, koska meidän lapset eivät tästä innostuneet. Tämä on maksullinen paikka, sisäänpääsy maksaa aikuisilta $32 ja lapsilta $16 (5-15v).

Hokitika Gorgelta koukkasimme vielä Hokitikan kautta, ostaen kahvit ja vähän purtavaa, aamupala jäi turhan köykäiseksi. Pysähdyimme myös kiiltomatoluolassa katselemassa, että minkänäköinen paikka oikein olikaan. Edellisenä iltana siellä käydessämme paikka oli pilkkopimeä ja valoja ei siellä saanut käyttää. Samalla kävimme etsimässä sen geokätkön, joka oli jäänyt edellisenä iltana löytämättä äkäisen opossumin takia. Hokitikasta matka jatkui pohjoista kohti, merenrantatietä pitkin

Strongman Mine Memorial, pysähtymispaikka

Seuraava etappi oli Punakaiki ja siellä Pancake Rocks & Blowholes. Paras aika käydä täällä on nousuveden aikaan ja kun merellä on hieman maininkeja. Silloin blowholeista suihkuaa vettä voimalla ylöspäin, muodostaen korkeita vesisuihkuja. Me ehdimme perille laskuveden aikaan ja merikin oli turhan tyyni, joten suihkut jäivät meiltä näkemättä. Pancake Rocks eli pannukakkukivet ovat muodostuneet noin 30 miljoonaa vuotta sitten kuolleista merenelävistä ja kasveista, jotka ovat vajonneet merenpohjaan, noin 2 kilometriä pinnan alle. Merenalainen paine on kiinteyttänyt orgaaniset palaset koviksi ja pehmeiksi kerroksiksi. Ajan saatossa kalkkikiviset kerrokset ovat nousseet pinnalle maan liikkeiden mukana ja laimeat happosateet sekä tuuli ja merivesi ovat muovanneet pannukakkukivet nykyiseen muotoonsa.

Rappuset kaiverrettu kiveen

Weka. Uuden-Seelannin yksi lentokyvyttömistä linnuista, uhanalainen.

Pancake Rocks & Blowholes kävelyreitti on reilun kilometrin pituinen ja sopiva lapsillekin. Se sijaitsee Paparoa National Park -kansallispuiston vieressä, jossa olisi riittänyt nähtävää moneksi päiväksi, upeita kävelyreittejä. Kävimme vielä ihan lähellä olevalla Punakaiki Cavern -luolassa. Luola on muodostunut veden ja hiilidioksidin yhteisvaikutuksen muovaamana kalkkikivestä. Luolassa on myös kiiltomatoja ja tippukivipylväitä.

Punakaiki Cavernin sisäänkäynti ihan tien vierestä

Rappuset luolaan

Luolassa pääsi etenemään melko syvälle, tässä näkymää suuaukolle päin

Illaksi ajelimme takaisinpäin Greymouthiin ja kävimme kirjautumassa motelliin, tällä kertaa pääsimme kaikki samaan huoneistoonkin. Illalla kävimme katselemassa auringonlaskua Southern Breakwater Viewing Platform -aallonmurtajalla.

Aallonmurtajalla. Tuolla näkyy Greymouthin kaupunki

Greymouthin rantaa, rannalla oli paljon surffaajia

Auringonlasku aallonmurtajalla

Pitkäperjantaina ruoan etsiminen olikin jo vähän haasteellisempaa. Löydettiin onneksi avoinna oleva kiinalainen ja KFC, josta saimme tarpeeksi murkinaa perheen ruokkimiseen. Ei muuten ollut mitään pikaruokaa, odoteltiin sapuskoja yhteensä noin tunti...

Vinkki muillekin vanhanaikaisiin hanasäätimiin kyllästyneille

Seuraava aamu avautui pilvisenä ja matka kotiinpäin odotti jo. Lähdimme kuitenkin piipahtamassa vielä Brunner Mine Historic -nimisellä paikalla Taylorvillessä, jossa on ollut aikoinaan iso hiilikaivos. Täällä tapahtui vuonna 1896 Uuden-Seelannin historian tuhoisin kaivosonnettomuus, jonka räjähdyksessä kuoli 65 miestä. Paikka jäi ränsistymään sulkemisensa jälkeen, mutta on nyt kunnostettu muistomerkiksi/-paikaksi.

Brunnerin kaivokset

Joen ylittävä silta on ollut toiminnassa jo kaivoksen aikaan.

Tästä ilmeisesti kulki joskus raiteet, joita pitkin hiiliä kuljetettiin toisella puolella kulkevalle junaradalle ja edelleen kaupunkiin.

Tuolla rinteessä oli ennen kokonainen kaivoslaisten kylä.

Vanha hiilikaivoksen suuaukko

Jotain raunioita

Kaivoksen vieressä on sijainnut myös vanha tiilitehdas

Brunnerissa ollessamme alkoi sataa. Sieltä lähdimme pienen kauppareissun jälkeen ajelemaan takaisin itärannikolle, kotiin päin. Alkumatkan ajelimme vähän eri reittiä kuin tullessa, Moanan kautta Jacksoniin. Tie oli maisemareitti turisteille, mutta maisemia ei juurikaan näkynyt paksun pilvikerroksen vuoksi. Sen sijaan muutama auto löytyi ojasta, toinen katollaan ja toinen muuten vain nokka ojan pohjalla, henkilövahingoilta ilmeisesti kuitenkin vältyttiin.

Pysähdyimme matkalla hakemaan kahvit mielenkiintoisen näköisestä hotellista; Otira Stagecoach Hotel. Hotellin rakennus on valmistunut alunperin majapaikaksi jo vuonna 1865, kun liikenne vuorten läpi idästä länteen alkoi. Vuonna 1902 taloa kunnostettiin edelleen ja se aloitti toimintansa Terminus-hotellina. Hotelli on kunnostettu alkuperäiseen loistoonsa vuonna 2015 ja se toimii nykyään myös museona. Hotellin sisustus oli todella upea, antiikkiset esineet kertoivat historiasta ja olipahan sinne eksynyt tyyppejä Sormusten Herrastakin. Sisällä jutteleva papukaija piti seuraa ja ulkona tepasteli villisika pienempien possujen kera.

Hotellin katolla on... Klonkku!? 

Gandalf ja lohikäärme vartioi vanhaa autoa

Villisika

Naisten vessassa oli tarjolla useampaa pyttyä

Pilvet alkoivat jäädä taakse Arthurinsolan jälkeen

Kun pääsimme Arthur's Pass:in itäpuolelle, pilvimassa alkoi hälventyä ja aurinko alkoi pilkottamaan. Sateenkaaria nähtiin monta pitkin matkaa. Pysähdyimme vielä Castle Hillillä olevalla Cave Stream -luolassa, jossa kävimme katselemassa luolan toista suuaukkoa, joka meiltä jäi näkemättä viime kerralla. Tästä paikasta olen aiemmin kirjoitellut täällä. Luolasta pääsisi kävelemään toiselle suuaukolle, mutta siihen kannattaa varata oikeanlaiset varusteet mukaan. Luolassa on jonkinverran nousua ja veden pitäisi olla korkeimmillaan vyötärölle asti (ellei ole satanut juuri paljon). Matkaa luolan suuaukolta toiselle on 594 metriä ja siellä on jonkin verran nousua. Mutta nyt kävimme vain katselemassa ja ihmettelemässä luolan suuaukolla.

Sateenkaari

Cave Stream -luolan ulostuloaukko

Pidemmälle ei päästy kuivin jaloin. Tässä vesi oli ehkä noin polviin asti

Minä huitomassa ja antamassa osviittaa luolan suuaukon suuruudesta

Kotiin kun päästiin, oli sää mitä mainioin, aurinkoinen ja lämmin. Matkaa on meiltä länsirannikolle noin 220 kilometriä, mutta tie on mutkitteleva ja ajoittain hidaskulkuinen, joten aikaa siihen täytyy varata paljon. Ja tietysti täytyy pysähdellä vähän väliä maisemia ihmettelemässä. Länsirannikon eteläpuolelta löytyisi vielä Fox Glacier ja Franz Josef Glacier -jäätiköt, mutta ne jätimme seuraavaan kertaan. Lunta ja jäätä ei ollut vieläkään ikävä. Paljon jäi nähtävää vielä seuraavaankin reissuun.