Olisin ehdottomasti halunnut osallistua hautajaisten suunnitteluun ja valita esimerkiksi arkun vanhemmalleni. Mutta aikataulusta johtuen kaikki nämä päätökset piti tehdä Suomen päässä todella nopeassa tahdissa ja minä en päässyt vaikuttamaan lainkaan näihin päätöksiin. Onneksi on kuitenkin sukulaisia, jotka huolehtivat hoidettavista asioista siellä Suomessa. Minun on vain tyytyminen täällä kaukana seurata hautajaisten suunnittelua ja toivoa, että joku muistaisi lähettää edes valokuvia hautajaisista.
Nyt olen keskittynyt niihin juttuihin, mitä nyt ihmisen kuollessa täytyy tehdä, värssyn valitseminen kukkavihkoon, perunkirjoituksia valmistellessa yms. Onneksi netti toimii ja Suomen päässä voi asioida melkein mihin vain sähköpostitse, toisin kuin täällä. Pakko keskittyä johonkin, muuten varmaan vain itkeä pillittäisin nurkassa. Onneksi opiskeluissakin painaa kurssin deadline päälle, esseetä ja tenttejä pukkaa.
Ennen tänne muuttoamme kävin katsomassa vanhempaani hoitokodissa ja aavistelin jo silloin, että näemme viimeistä kertaa. Hän ei minua enää tunnistanut, oli muistisairas. Jo se oli minulle vaikeaa ymmärtää, kaikki yhteiset muistot olivat pyyhkiytyneet hänen mielestään, yhteinen historia oli tavallaan kadonnut taivaan tuuliin. Toisaalta olin tyytyväinen ettei hän enää minua muistanut, se tarkoitti myös sitä, ettei hän enää minua kaipaisi. Kuolema olikin odotettu, armollinen. Mutta nyt tuntuu siltä, kuin hän vain lipuisi pois elämästäni, ilman hyvästejä. Hautajaiset ovat kuitenkin aina jonkinlainen päätös meille tänne jääville, tärkeä osa surutyötä. Ja nyt ei mitään.
Tapaus ei tietenkään yhtään helpota koti-ikävääni, joka on jotenkin päässyt hiipimään pikkuhiljaa lähelle takavasemmalta. Yksi eniten ärsytystä aiheuttava asia, kuten varmaan edellisestä kirjoituksestani huomasi, on asuminen ja kaikki siihen liittyvä. Vuokralla asuminen on niin rasittavaa, ei pääse laittamaan omaa kotia mieluisaksi, on kun asuisi toisten nurkissa. Ja tämä varmasti vaikuttaa eniten siihen, etten oikein tunne sopeutuvani. Ei ole mitään omaa, ei voi suunnitella mitään, täytyy elää vain tässä ja nyt, tyytyä. No se ei ole oikein koskaan minulla toiminut. Tarvitsen jotain mitä suunnitella, tehdä, odottaa, unelmoida. Ja nyt olenkin suunnitellut kaikenlaista kivaa omaan kotiin Suomeen, jossa se meitä odottaa. Kaikkea sellaista mitä ei täällä ole päässyt toteuttamaan. Jännä miten ajatus on kirkastunut kaiken suhteen täällä kaukana ollessa. Tai ehkä se on juuri se välimatka. Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.
