Minulla on ollut jonkinnäköistä ikäkriisiä kehitteillä jo muutaman vuoden ajan. Ja pitihän sitä käsitellä kuvien, muistelun ja kirjoittelun avulla. Valokuvien avulla tehtävä muistelutyö on kuulemma voimaannuttavaa ja terapeuttista. Joten tässä postauksessa kirjoitan poikkeuksellisesti vain ja ainoastaan itsestäni! 😄
Täytin viime vuonna 40 v, joka tuntuu lukuna mahdottoman isolta. Varsinkin kun nuorempana en osannut ajatella että elämää on vielä 30 vuoden jälkeenkin. Noh, tässä sitä edelleen porskutetaan! Kun tuo maaginen luku lähestyi ja ylittyi, ovat ajatukset pyörineet enemmän oman navan ympärillä. Kehossa näkyvät iän tuomat muutokset muistuttavat elämän rajallisuudesta. Ja antavat tietoisuuden siitä, että tässä mennään jo alamäessä. Välillä tätä on vaikea hyväksyä.
Vanhin poikani on jo 16 vuotias ja seuraavakin on jo teini-ikäinen. Miten voi olla!? Muistan, että tapasin nykyisen mieheni juuri kuusitoistakesäisenä. Ja sitten sitä ihmettelee, että mihin se aika siinä välillä katosi? Jos ei olisi lapsia, en varmaan ymmärtäisi että vuosia on tullut jo näin paljon lisää, pitäisin edelleen itseäni kaksvitosena. Olen selaillut viimeaikoina läpi vanhoja valokuvia, välillä kyynelsilmin. Ne ovat muistuttaneet siitä täydestä ja tapahtumarikkaasta elämästä, jota olen saanut elää. Ja toisaalta myös siitä, että ne ajat eivät enää koskaan palaa. Päällimmäiseksi kuvista nousee kuitenkin esiin kiitollisuus ja onnellisuus. Elämä on ollut täyttä ja sitä on saanut elää juuri omalla tavalla. Valokuvia selatessani ja verratessani vuosien tuomaa muutosta ulkonäkööni, tarinasta muodostui oikeastaan elämänkerta.
Postauksessa siis kuvia minusta elämän varrelta ja niiden siivittämänä jotain sepostusta mitä elämässä silloin tapahtui. Elämän alkupuolen kuvat ovat tosin suurimmaksi osaksi vielä Suomessa, täytyykin joskus täydentää tätä kirjoitusta.
 |
| 2-3 vuotiaana. Takana silloinen koiramme valkoinen länsiylämaan terrieri Coco. |
 |
| 2-3 vuotiaana kotimme parvekkeella. Kerrostalon parveke oli tosi turvallinen, huomatkaa kukka-astia, joka on laitettu reiän tukkeeksi. Täältä muutinkin sitten parikymppisenä poikaystäväni kanssa ensimmäiseen yhteiseen kotiin. |
 |
| Ensimmäisen luokan luokkakuva. Muistan, että olin unohtanut luokkakuvauksen ja sen takia päällä ruma villatakki ja poolopaita. Se harmitti pitkään. |
 |
| Suomenlinnassa noin 8-9 vuotiaana |
Lapsena olin sellainen hiljainen, näkymätön lapsi, niinkuin alkoholistin lapset usein ovat. Oma ääni löytyi vasta paljon myöhemmin. Tosin ei minusta koskaan tullut kovinkaan ekstroverttia. Asuin ensimmäiset 20 vuotta samassa asunnossa. Isä muutti pois teini-iän kynnyksellä, joten asuimme äidin kanssa kahdestaan. Elämä oli taas mukavaa ja rauhallista, kunnes sitten alkoi se teini-iän kuohunta.
 |
| 14-15 vuotiaana. Teini-ikä ei ollut sitä seesteisintä aikaa |
 |
| 15 vuotiaana rippikuvassa |
 |
| 17 v. |
Tapasin tulevan mieheni vuonna 1993. Tiesin jo sinä iltana, ensimmäistä kertaa hänet nähdessäni, että tuosta tulee vielä aviomieheni. Sanotaan sitä sitten kohtaloksi, intuitioksi tai sattumaksi, minä sanon sitä johdatukseksi. Mies tuli kuvioihin juuri oikeaan aikaan elämässäni, ilman häntä elämässä olisi voinut käydä hullusti. Nyt kasvoimme yhdessä aikuisiksi ja aloimme rakentaa elämää oikeaan suuntaan.
 |
| 22 vuotiaana olimme miehen kanssa ensimmäisellä yhteisellä ulkomaanmatkalla Torremolinoksessa. Olimme muuttaneet puolitoistavuotta aiemmin yhteen ja menty kihloihin. Ensimmäinen asunto oli mieheni mummin kerrostalokaksio, jossa asuimme vuokralla. Mies oli vielä ensimmäiset puoli vuotta armeijassa, joten sain harjoitella yksin asumista jonkin aikaa. Asia, jota en tähän mennessä ole toiste kokenut. |
 |
| Ylppärikuva vuodelta 1999. Kirjoitin ylioppilaaksi jälkijunassa, olin valmistunut jo puolitoistavuotta aiemmin lähihoitajaksi. |
 |
| Polttarit vuonna 2000. Kiitti kaverit! Häät vietettiin 1400-luvun kirkossa ja juhlat vietettiin mieheni vanhempien puutarhassa. Illalla oli vielä jatkot kaveriporukan kanssa rennosti. |
 |
| 23 v. Olemme lomalla miehen isovanhempien luona. Olimme menneet naimisiin muutama kuukausi aikaisemmin. Olin ollut päiväkodissa töissä, mutta lopetin työt tänä kesänä. |
Aloitin terveydenhoitajaopinnot vuonna 2001. Opintojen aikana syntyikin kaksi lasta ja opinnot kestivät kaikkinensa 6 vuotta. Opiskeluaika oli ihanaa, tykkäsin tosi kovasti. Ajattelin, että ammatti oli minulle kutsumus ja odotin innolla valmistumista.
 |
| 25 v Joulun aikaan. Esikoinen oli syntynyt kesällä |
 |
| 26 v. American Car Show |
 |
| 27 v. Ostimme miehen kanssa pienen rivitalokolmion, johon muutimme myöhemmin kesällä. Seuraavana kesänä syntyi poika 2. |
 |
| 29 vuotiaana ruotsinristeilyllä. Lordi voitti Euroviisut ja katseltiin kisoja hytissä, oli hieno fiilis. Ja tiedättekö, että yksi asia mitä kaipaan tosi paljon Suomesta, on ruotsinristeilyt! |
Vuonna 2007 täytin 30 vuotta. Silloin ei ollut minkäänlaista ikäkriisiä. Ja miksi olisi, samalla naamalla vielä mentiin ja tulevaisuus oli hyvinkin edessä. Valmistuin terveydenhoitajaksi keväällä ja sain samantien kesäksi töitä neuvolasta. Syksyllä sain pidempiaikaisen pestin niinikään neuvolasta. Intoa täynnä oleva nuori terveydenhoitaja ei vielä tiennyt mihin soppaan oli lusikan työntänyt. Jatkossa työskentelin sekä neuvoloissa että kouluissa. Tulevina vuosina jouduin työn kautta kosketuksiin tapahtumiin, joista en olisi koskaan halunnut tietää tai kokea mm. kouluampumista, lapsien- ja puolison surmia sekä myös työpaikkakiusaamista. Jossain vaiheessa tuli mieleen, että äiti taisi olla oikeassa sanoessaan, että olen tähän työhön liian herkkä.
 |
| 30-vuotisjuhlat. Vietettiin yhteisjuhlat samanikäisen ystäväni kanssa |
 |
| Tiluksia tarkastelemassa. Ostettiin tontti 2007 ja odoteltiin rakennuslupaa pitkään |
 |
| 31 v. Masussa poika 3. |
Päästiin muttamaan uuteen taloomme tammikuussa 2009. Paria kuukautta aikaisemmin oli syntynyt poika 3. Ja sitten otettiin keväällä vielä koiranpentu, urospuolinen sekin, tietty.
 |
| 33 v. Kuva Floridasta Evergladesin alligaattorifarmilta. Tehtiin miehen kanssa kahdestaan roadtrip USA:ssa 10 v hääpäivän kunniaksi. Ajettiin New Yorkista Floridaan, muistaakseni 11 osavaltiossa vierailtiin |
 |
| Tammikuussa 2012 Lissabonissa tyttökaverin kanssa reissussa. On ollut todellinen onni saada matkustella sekä miehen että ystävien kanssa. Laskin että olen vieraillut 22 maassa, mutta paljon on vielä käymättäkin. Euroopassa matkustelu onkin helppoa, kaikki on siinä lähellä, suoran lentomatkan päässä. Täällä taas kaikki muut maat ovat kaukana ja matkustelu on asteen haasteellisempaa. Ja kalliimpaa. |
Elämän tärkeimmäksi tehtäväksi ja kutsumukseksi on muodostunut kuitenkin perheen hoitaminen ja kasvattaminen. Vaikka en sitä aina ole ymmärtänytkään. Se on ollut elämässäni myös palkitsevinta. Lapset ovat tuoneet rutkasti iloa, paljon huolta, pitkää pinnaa ja myös rohkeutta. Niiden myötä minustakin on kasvanut varsinainen leijonaemo. Lasten synnyttyä olen yrittänyt olla aina mahdollisimman pitkään kotona. Ja lasten isovanhemmat ovat olleet myös korvaamattomana apuna. Meidän lapsien ei ole esimerkiksi tarvinnut juurikaan kantaa avainta mukana koulussa, yleensä aina on ollut joku kotona. Se on tuntunut hyvältä ja on ollut todellinen onni, että tämä on ollut mahdollista.
 |
| 35 v ja masussa poika 4. Olen sitä sorttia, jolle tulee aina 20 kg + ylimääräistä raskauksien yhteydessä. Eli on tullut lihottua suunnilleen se sata kiloa raskauksien myötä 😲. |
 |
| Kevättalvi 2013. Neljäs lapsi sylissä. Lapset kinuavat vielä yhtä lasta "pliiiis, kyllä me hoidetaan sitä". Joissain perheissä kinutaan hauvaa, meillä vauvaa. Mutta ei me tarvita enempää, meidän perhe on jo täydellinen ❤️ |
 |
| Kesä 2014. Tehtiin autoreissu Ruotsi - Tanska - Saksa - Norja perheen kanssa. Tässä ollaan Norjassa Preikestolen -kalliojyrkänteellä. Taustalla Lysevuono. |
2015 mies rakensi koko kesän meille taloon yläkertaa, joka tulikin jo tarpeeseen. Samana vuonna aloin opettamaan yhtä lasta kotikoulussa ja seuraavana vuonna oppilaita olikin jo kaksi. Lasten koulussa oli sisäilmaongelmia eikä koulunkäynti sen vuoksi siellä onnistunut. Opetin keskimmäisiä lapsia kotona aina siihen asti kun muutettiin tänne. Ai että se oli raskasta, toivottavasti ei enää tarvitse. Kaikki kunnia opettajille, ei minusta olisi siihen hommaan. Mutta yhteistyö koulun kanssa oli todella sujuvaa ja ongelmatonta, välillä on ihan ikävä niitä koulun ihania opettajia, vain hyviä muistoja. Täällä yhteistyö ja varsinkin kommunikointi kodin ja koulun välillä on aika minimaalista.
 |
| Huhtikuu 2016 Rakaia Gorge. Oltiin lomalla Uudessa-Seelannissa ja kierreltiin etelä- ja pohjoissaarta kuukauden ajan |
 |
| 40 v mittarissa vuonna 2017 |
Tänä vuonna meillä on mieheni kanssa suurehko juhlavuosi, olemme olleet yhdessä 25 vuotta! Kuulostaa kauhean pitkältä ajalta. Ja ei se sitten kuitenkaan ole. Äkkiähän se meni. On ollut mukavaa jakaa elämän ilot ja surut tutun ja turvallisen ihmisen kanssa. Näitä vuosia paljon lisää!
Olemme nyt asuneet Uudessa-Seelannissa miltei puolitoista vuotta. Tänne meidät toi oikeastaan mielenkiinto ja uteliaisuus. Aika ulkomailla on ollut ihanaa ja rentouttavaa vaikka toisaalta välillä melko haasteellista ja raskastakin. Raskasta sen takia, että ne kaikki muut läheiset ihmiset ovat Suomessa ja täällä ollaan ihan itsekseen, ilman turvaverkkoja. En ole kyllä koskaan ollut sellainen, joka kaipaisi kovinkaan paljoa seuraa. Nyt kun on ollut pidempi aika, kun ne sydänystävät ovat poissa, täytyy sanoa että ikävä on ja ajoittain tuntuu yksinäiseltä. Edellisestä kotikaupungista löytyi onneksi yksi suomalainen kaveri, joka tosin asui vähän kauempana, nähtiin silloin tällöin. Nyt täältä uuden asuinalueen lähistöltä löytyi aktiivinen suomalaisporukka, johon pääsin mukaan. Ja viime viikonloppuna käytiin ravintolassa lähistöllä asuvien suomalaisten naisten kanssa. Tässähän on nyt ollut parin kuukauden aikana enemmän sosiaalista elämää kuin koko vuonna! Omien verkostojen rakentaminen täällä ulkomailla onkin erityisen tärkeää.
Toisaalta on ollut ihanaa toteuttaa tänne muutto juuri sen oman perheen kanssa, ollaan tosi tiivis yksikkö. Ja täällä on helppoa olla ihan vaan kotiäitinä, se on jotenkin hyväksyttävämpää kuin Suomessa. Mutta lapset kasvavat, jossain vaiheessa täytyy miettiä töitäkin. Olen tässä vaiheessa elämääni tilanteessa, jossa mietin että mikäköhän minusta tulee isona.
Ja mitä tulee siihen ikäkriisiin; onneksi se on kuitenkin vain fyysistä, henkisesti olen tyytyväinen elämääni ja itseeni. Erilaiset kokemukset ovat opettaneet arvostamaan kaikkea tähän mennessä saavutettua ja niiden kokemusten takia olen juuri tällainen kuin olen. Enkä kaipaa ollenkaan sitä nuoruuden epävarmuutta, tässä vaiheessa tunnen jo itseni. Tiedän, että olen edelleen keskeneräinen, mutta sehän tästä tekeekin mielenkiintoista. Ikinä ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan ja edelleen odotan sitä innolla. Mutta toivoisin kyllä, että oppisin olemaan armollisempi omalle kropalleni. Ja hyväksymään iän tuomat muutokset, vaikka ne eivät niin toivottuja olekaan. Positiivisesti ajateltuna, tässä ollaan (toivottavasti) vasta puolivälissä elämänjanaa. Ja kuten yksi pojistani tapaa aina sanoa minulle; "Mitä ryppyisempi rusina, sen makeampi maku" Näillä mennään!
