Sana on vapaa Uudessa-Seelannissa - Satu Lappalainen

Ihmisten elämäntarinoita on aina valtavan mielenkiintoista lukea. Ne tempaavat mukaansa toisen ihmisen elämän poluille ja pistävät miettimään myös niitä omia elämän kiemuroita, mitä kaikkea elämässä onkaan ehtinyt sattua ja tapahtua. Ulkosuomalaisten tarinoista nousee usein esiin tietynlainen rohkeus ja heittäytyminen elämän vietäväksi, muutto ulkomaille kun vaatii aikamoista luottoa itseensä ja siihen, että kyllä elämä kantaa.

Meitä suomalaisia löytyykin nykyään jo maailman jokaisesta kolkasta. Koska itseäni (ja blogini lukijoita) kiinnostaa nimenomaan Uusi-Seelanti, otin tehtäväkseni haastatella siellä asuvia suomalaisia juttusarjassa "Sana on vapaa Uudessa-Seelannissa". Näissä kirjoituksissa ääneen pääsevät Uuteen-Seelantiin asumaan päätyneet suomalaiset. Miksi juuri Uusi-Seelanti ja minkälaista se elämä siellä toisella puolella palloa oikein onkaan? Ja mikä tekee Uudesta-Seelannista niin hyvän paikan asua meille suomalaisille?

Ensimmäisenä kysymyksiini vastailee Satu, joka asuu miehensä Johnin kanssa Uuden-Seelannin eteläsaaren pohjoisosassa pyörittäen viinitilaa Vicarage Lane Wines:

Satu ja John

Miten päädyit asumaan Uuteen-Seelantiin?

─ Mieheni John, joka oli silloin vasta avopuolisoni, osti viinitilan vuonna 2002 Uudesta-Seelannista, joka on hänen kotimaansa. John teki silloin vielä töitä moottoriurheilun parissa Euroopassa (hän asui silloin Englannissa) ja oli käymässä täällä kotonaan Uuden-Seelannin rallin aikaan. Täällä ollessaan hän soitti minulle Suomeen keskellä yötä ja kertoi, että oli ostanut meille viinitilan! Tämä oli täysi yllätys, eikä mitenkään suunniteltu asia :).

"Keskellä yötä hän soitti minulle Suomeen ja sanoi, että oli ostanut meille viinitilan! Täysi yllätys eikä mitenkään suunniteltu asia :)"

─ Seuraavana vuonna John oli Amerikassa Mitsubishin tiimipäällikkönä ja tämän piti olla kolmen vuoden pesti, mutta voitettuaan kaiken mahdollisen heti ensimmäisen vuoden jälkeen, projekti loppuikin siihen. Lokakuussa 2003 olikin sitten edessä tilanne, että Johnilla ei ollut sopimusta kenenkään kanssa seuraavalle vuodelle, joten päätimme lähteä omalle viinitilalle kesätöihin. Sillä reissulla olemme edelleen. Kesä ja kesätyö on jatkunut lokakuussa kokonaiset 17 vuotta.

Missä asut?

─ Asumme Blenheimissa, Marlboroughn viinialueen sydämessä. Täällä Wirau-joen laaksossa sijaitsee valtavia viinitiloja ja alue on yksi maan aurinkoisimmista paikoista. Tästä maan aurinkoisimman paikan -tittelistä käydään kyllä vuosittain kovaa kilpailua Nelsonin ja Blenheimin välillä ja joskus mukaan kisaan kiilaavat myös Whatakane ja/tai Tauranga.

Missä työskentelet ja miten suomalainen työkulttuuri poikkeaa uusiseelantilaisesta?

─ Teemme molemmat töitä omalla viinitilalla, joka on vajaat kahdeksan hehtaaria. Sen lisäksi hallinnoimme myös seitsemää muuta viinitilaa, jotka ovat yhteensä vajaat 70 hehtaaria ja näistä tiloista olemme itseasiassa liisanneet kaksi.

─ Suomessa en ole koskaan tehnyt töitä maatalouden piirissä, joten en osaa suoraan verrata maiden maatalouteen liittyvää työkulttuuria keskenään. Uudessa-Seelannissa työkulttuuri saattaa kuitenkin poiketa paljonkin, jos verrataan esimerkiksi maataloustyötä ja toimistotyötä keskenään; viljely on täysin säiden armoilla, jonka vuoksi työpäivät ja -viikot venyvät ajoittain hyvinkin pitkiksi. Töitä tehdään siis silloin kun niitä on ja sää sallii, ei siinä mietitä että sattuuko olemaan vaikka pyhäpäivä tai meneekö ylitöiksi.

Näkymää Sadun terassilta kotipihalle

Mikä on parasta Uudessa-Seelannissa?

─ Uusi-Seelanti on varmasti yksi maailman kauneimpia maita. Erityisesti eteläsaaren luonto on aivan uskomaton. Maisema muuttuu laidasta laitaan saarta pitkin ajellessa ja jo tunninkin ajomatka tuo yleensä hyvinkin erilaisen maiseman eteen. Tältä saarelta löytyy maiseman puolesta ainakin koko Eurooppa, jos ei ihan koko maailma. On järviä, metsää, vuoria, vuonoja, upeita kultahiekkarantoja, tulivuoriperäisiä mustan hiekan rantoja, Englannin nummia, Kalifornian rannikkoa, tasankoa, ylänköä... ihan kaikkea! Luonto on ehdottomasti se ykkösasia tässä maassa ja varsinkin tällä saarella. Eikä sääkään mikään huono ole, neljä vuodenaikaa antaa kuitenkin ihanan vaihtelun vuoteen, niin kuin me Suomessa tiedämmekin.

─ Ihmiset täällä ovat hyvin suomalaisia ajatusmaailmaltaan, eli tänne on erittäin helppo kotiutua. Olihan Uusi-Seelanti maailman ensimmäinen maa, jossa naiset saivat yleisen äänioikeuden ja se jo kertoo vähän siitä, millainen arvomaailma tässä maassa on ja miten ihmiset ajattelevat yleisistä yhteiskunnallisista asioista.

─ Suomeen verrattuna ihmiset ovat avoimempia, rennompia ja yleisesti ehkä hieman suvaitsevaisempia kuin suomalaiset. Tässä maassa valtion ei tarvitse vetää perässään raskasta valtion uskonnon kivirekeä ja se selkeästi "keventää" koko yleistä yhteiskuntajärjestystä, näin hieman kärjistäen sanottuna. Uskonnollisuus ei painosta valtiota tai ihmisiä suuntaan tai toiseen, jokainen voi olla minkä uskontokunnan edustaja hyvänsä ja silti hänellä on samat oikeudet kuin muillakin ja häntä kohdellaan tasavertaisena ihmisenä. Suomesta ei valitettavasti voi sanoa enää samaa tänä päivänä; Suomesta on tullut hurjan rasistinen ja suvaitsematon yhdyskunta niiden vuosien aikana, kun olen asunut täällä toisella puolella palloa. Vai onko se aina ollut yhtä suvaitsematon, mutta sitä ei vain ole huomannut, kun siihen yhteiskuntaan on kasvanut ja siellä asunut? Oma koulutustaustani yhteiskuntapolitiikan saralta saattaa myös vaikuttaa siihen, että näitä asioita tarkastelee ja vertailee maiden välillä ihan huomaamattakin.

─ Jokatapauksessa, maan luonto ja ihanat ihmiset kyllä pitävät huolen siitä, että täällä viihtyy!

"Maan luonto ja ihanat ihmiset kyllä pitävät huolen siitä, että täällä viihtyy"

Golden Bay

Golden Bay

Mitkä asiat ovat olleet haasteellisia Uudessa-Seelannissa tai mihin on ollut vaikeaa sopeutua?

─ Eipä täällä moisia asioita ole. Ehkä joku englantilainen small-talk oli alkuun hankalaa, kun eihän suomalainen mitään sellaista osaa! Ja ehkä ihan alkuun aidot ja avoimet kohteliaisuudet aivan tuntemattomilta ihmisiltä kadulla hieman hämmensivät, nyt niihin osaa jo vastata kiitoksella.

Mikä on suurin ero maiden välillä?

─ Avoimuus, rentous, luonto, helposti lähestyttävyys... nämä asiat löytyvät täältä, mutta samaa ei voi sanoa Suomesta noin yleisesti. Rehellisyys, rehtiys ja luotettavuus löytyy mielestäni silti vielä molemmista maista.

Miten olet löytänyt ystäviä Uudesta-Seelannista ja keistä tukiverkostosi muodostuu?

─ Meillä on täällä paljon ihania ystäviä, jotka ovat pääosin paikallisia. Joitakin alunperin englantilaisia sekä australialaisia sekä osan vuotta täällä asuvia amerikkalaisia ystäviäkin on.

─ Viinitilahommat ovat aika yksinäistä puuhaa, varsinaisia työkavereita ei ole. Meillä ei ole myöskään lapsia, joten emme ole tutustuneet muihin perheisiin sitä kautta. Ensimmäiset ystävät löytyivät aikanaan kuntosalin ryhmäliikuntatunneilta ja sitä kautta verkosto on vuosien mittaan laajentunut, harrastusten kautta. Johnilla oli tietenkin jo ennestään sukua ja ystäviä etelämpänä Christchurchissa, josta hän on kotoisin, mutta täältä Blenheimista emme tunteneet ketään tänne muuttaessamme vuonna 2003.

─ Osallistumme joskus lähistöllä järjestettäviin suomalaisten yhteisiin tapahtumiin, kuten Itsenäisyyspäivän viettoon. Olemme tutustuneet näissä tapahtumissa myös muihin suomalaisiin, mutta varsinaisia ystäviä ei heidän joukossaan kuitenkaan ole. Blenheimissa asui vielä joitakin vuosia sitten suomalaistyttö (tyttöjähän me kaikki ollaan, eikö?) paikallisen miehensä kanssa ja he kävivät meillä silloin tällöin saunomassa. Nyt he asuvat Nelsonissa ja yhteyttä pidetään harvakseltaan.

Mitä kaipaat Suomesta?

─ Jos ihan rehellisiä ollaan, niin en oikeastaan mitään. Meillä on sauna, jota ilman olisin varmasti ihan hukassa. Suomalaisiakin meillä vierailee varsinkin kesäaikaan lähes joka viikko, yleensä useampikin porukka viikossa, tutustumassa viinitilaan ja maistelemassa viinejämme. Koska päämarkkina-alue viineillemme on Suomessa, vietämme oikeastaan kaikki kesät Suomessa ja silloin on töiden ohella myös aikaa tavata sukulaisia ja ystäviä. Eli joka vuosi tapaamme ainakin osaa ystävistä Suomessa, jonka vuoksi heitäkään ei tarvitse kaivata.

Miten suomalaisuus näkyy arjessasi?

─ Sauna oli ensimmäinen asia, mikä taloomme rakennettiin remontin yhteydessä. Kotimme on myös täynnä Marimekkoa, Iittalaa ja Arabiaa. Muuten ainoastaan tietyt suomalaiset luonteenpiirteet, kuten suorapuheisuus, nousevat välillä esiin. Kai sitä olisi voinut myös "sulautua" englantilaisempaan tapaan ilmaista itseään :).

Mitä ulkomailla asuminen on opettanut sinulle?

─ Ehdottomasti suvaitsevaisuutta. Se antaa myös erinomaisen tähystyspaikan Suomen asioihin, kun niitä katselee täältä kaukaa käsin ja vähän ulkopuolisena. Se antaa huomattavasti "puolueettomamman" näkökulman asioihin.

Mitkä ovat ehdottomasti käymisen arvoisia paikkoja Uudessa-Seelannissa?

─ Eteläsaari on aivan ehdoton! Koko saari on ihana, mutta jos on vain vähän aikaa ja pitää valita, niin käymisen arvoisia paikkoja ovat ainakin tämä Marlboroughn alue, josta löytyy myös Marlborough Sounds sekä Golden Bayn alue ja Abel Tasmanin luonnonpuisto.

Marlborough Sounds

Marlborough Sounds

Tulevaisuus - onko suunnitelmissa joskus muutto takaisin Suomeen vai onko oma paikka löytynyt Uudesta-Seelannista?

─ Kyllä koti on ehdottomasti täällä Uudessa-Seelannissa, ainakin tällä hetkellä. Koskaanhan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan, mutta ainakaan suunnitelmissa ei ole paluumuutto. Vaikka eihän suunnitelmissa ollut muuttaa tännekään... Viinitilabisnestä on vaikea siirtää Suomeen, joten ainakin niin kauan kun sitä pyöritetään, täällä ollaan ihan varmasti.

Mitä haluaisit sanoa ihmiselle, joka haaveilee tai suunnittelee muuttoa Uuteen-Seelantiin tai ylipäänsä ulkomaille?

─ Uusi-Seelanti on ehdottomasti ihana ja helppo paikka muuttaa. Tänne on kuitenkin vaikea saada viisumia, jos ei ole tietyn ammatin harjoittaja ja/tai puoliso ole kiwi. Jos tilaisuus muuttoon kuitenkin tulee, ei kannata yhtään epäröidä!

─ Ylipäätään ulkomaille muuttaminen avaa silmiä ja avartaa maailmankatsomusta, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Jos sen sijaan olet perinteisen "tiukkapipoinen Suomi-fanaatikko", kannattaa ehkä pysytellä vain Suomessa, tuskin silloin tulet löytämään Suomen lisäksi mitään muuta maata jossa viihdyt. Mikään maa ei ole tietenkään täydellinen, mutta täällä ainakin plussat ovat selkeästi voitolla miinuksiin verrattuna, riippuen kuitenkin myös asuin- ja työpaikasta.

Sadun Vicarage Lane Wines -viinitilan sivut löytyvät täältä: https://www.vicaragelane.co.nz/

Viinitilalla on myös pihamökki, jota matkailijat voivat vuokrata joko airbnb-sivuston kautta tai suoraan täältä: https://vauvineyardcottage.nz/

Viinitilan sivut löytyvät myös Facebookista: https://www.facebook.com/Vicarage-Lane-Wines-154112659218

Kaikki jutun kuvat ovat Satun kotialbumista.

Kiitos Satu haastattelusta!

Muut haastattelut löytyvät täältä:

Sana on vapaa Uudessa-Seelannissa - Anu Vaheristo

Sana on vapaa Uudessa-Seelannissa - Sanna

Talven kuulumisia

Hupsista! Niin vaan on mennyt jo yli kuukausi edellisestä blogin päivityksestä. Päivät juoksee ja elämä kulkee eteenpäin tasaisesti kuin höyryjuna, ei tässä paljoa pysähdellä mietiskelemään. Täytyy yrittää edes kerran kuukaudessa saada jotain tännekin kirjoiteltua, muistaapa itsekin sitten joskus, että minkälaista elämä oli tässä vaiheessa.

Kesää kohti kuitenkin mennään, pikkulinnut lauleskelevat kuin keväällä ja päivät ovat selkeästi jo pitenemään päin. Vaikka ei tämä talvi olekaan ollut mikään talvi, niin epätyypillinen säätila on kyllä ollut. Täällä eteläsuomessa lunta on näkynyt maassa vain muutamina päivinä ja jos sitä on satanutkin, niin kyllä se yleensä seuraavana päivänä on jo sulanut. Plussan puolella ollaan oltu pääasiassa, vettä on sadellut ihan kiitettävästi ja luonto tuntuu olevan aivan yhtä sekaisin kuin minäkin. Vähälumisuus ja lämpö ovat kyllä helpottaneet omaa olemistani, en ole lunta tai pakkasia ehtinyt kaipaamaankaan, mutta en tiedä mitä luonto tällaisesta tykkää.

Olemme silloin tällöin käyneet kävelyillä miehen kanssa lähitienoolla, ja vähän kauempanakin, ja löytäneet meille ihan uusia, kivoja paikkojakin. Harmittavaa kyllä, mutta kävelylenkit ovat toteutuneet huomattavasti harvemmin kuin Uudessa-Seelannissa asuessamme. Osittain ainakin säätilan takia, ehkä myös maisemien tylsyyden ja yleisen kiireen ja väsymyksenkin takia. Toisaalta olen jatkanut säännöllistä sählyharrastustani tutun porukan kanssa, että saa edes jonkin verran liikuntaa viikoittain.

Viisi kuukautta olemme nyt asuneet Suomessa ja ehkä tässä pikkuhiljaa alkaa jonkinlaista sopeutumista tapahtumaan omalta osaltanikin. Kiireisessä arjessa kun ei kovinkaan paljoa ehdi ajattelemaan mitään muuta kuin päivän ohjelmaa. Silloin tällöin on jotain tapahtumia tai tapaamisia kavereiden kanssa, jotka ilahduttavat ja antavat hyvää mieltä pitkäksi aikaa eteenpäin. Minulla on myös alkanut työharjoittelu läheisen kaupungin seurakunnassa ja onkin ollut kiva välillä keskittyä johonkin ihan omaan asiaan, joka innostaa. Vaikka täytyy sanoa, että kyllä tämä työnteko on aika väsyttävää näin monen vuoden kotona olemisen jälkeen..

Kappeli

Lasten suhteen sopeutuminen on ollut vaihtelevaa. Nuorimmainen on löytänyt eskarista muutamia kivoja kavereita ja viihtyy siellä hyvin. Vähän aikaa sitten meillä vietettiinkin Ninjago-aiheisia 7-v synttäreitä, jonne poika oli kutsunut neljä kaveriaan ja olin järjestänyt heille kaikenlaista teeman mukaista ohjelmaa, joihin löysin hyviä vinkkejä Karkkipurkin blogista. Poikien synttäreillä on hyvä olla aina jotain ohjattua toimintaa, ettei homma karkaa niin sanotusti lapasesta. Tämä porukka oli kuitenkin tosi rauhallinen ja tiivis, kivoja leikkejä olisi riittänyt vaikka kuinka pitkään ja aika vähän loppuikin kesken. Mutta hyvä tietysti näin päin, kaikille jäi hyvä fiilis kutsuista.

Ninjago-kakun kynttilöitä pitelevät tietenkin ninjat. 

Juhlapöydässä teeman mukainen koristelu

Tehtäviä

Ninjago-lasersokkelo oli suosittu

Pojat hoksasivat ilmapallojen sähköisyyden; nehän pysyvät kiinni katossa kun niitä vähän hinkkaa. Ja myös koiran turkissa!

Poika 3:lla on nyt ollut vähän vaikeampaa. Ensin vaikutti siltä, että hän sujahtaisi nopeasti ja ongelmitta takaisin vanhaan luokkaansa. Luokan porukka on kuitenkin tässä vuosien aikana muovautunut aika tiiviiksi eikä vanhojen kavereiden kanssa tunnukaan enää löytyvän yhteisiä mielenkiinnon aiheita. Viime vuoden puolella vietettiin hänen 11-v synttäreitään pizza- ja leffaperjantai-teemalla, jonne hän kutsui kaikki luokkansa pojat, niin kuin oli ollut tapana Uudessa-Seelannissakin. Sen jälkeen on ollut suru puserossa jo monta kertaa, kun häntä ei ole kuitenkaan kutsuttu kavereidensa synttäreille. Välillä hän tuntee olonsa aika ulkopuoliseksi ja odottaa vain Uuteen-Seelantiin paluuta. Onneksi nykyaikana yhteydenpito toiselle puolelle maapalloa on aika helppoa, nettipeliä voi pelailla uusiseelantilaisen parhaan kaverin kanssa, aikaeron huomioiden. Koulunkäynti muuten hänellä sujuu ihan kohtalaisesti, matematiikassa on jäljessä muita ja siihen saakin koulussa tukea, jotta saa kirittyä muut kiinni.

Poika 2:lla oli ensin hieman alkuhankaluuksia opiskelurytmiin pääsemiseksi. Joissain aineissa hän oli jäljessä muita, kuten matematiikassa ja ruotsissa ja Suomessa kotiläksyjen paljous (tai ylipäänsä se, että niitä tulee), vaati orientoitumista. Alun pienen takkuilun jälkeen poika on kuitenkin saanut muita loistavasti kiinni. Ruotsia luokkakaverit olivat lukeneet jo vuoden ja poika vasta aloitti kielen opiskelun. Koulu on todella kivasti huomioinut tämän ja yksilöllistänyt opetusta pojan tarpeiden mukaan. Koska englanti on pojalla hallussa, hän opiskelee nyt myös englannin tunnilla ruotsia ja englannista suorittaa vain pakolliset tentit, koska varsinaista opetusta hän ei englannista tarvitse. Tavoitteena hänellä on saada muut kiinni ruotsissa tämän 8. luokan lopussa, enkä epäile, etteikö siinä onnistuisi. Poika sujahti omaan luokkaansa muuten ongelmitta ja sieltä onkin löytynyt jo uusiakin kavereita, sen parhaimman kaverin lisäksi. Pojalla alkoi alkuvuodesta rippikoulu, johon liittyviä tapahtumia on tässä kevään aikana, kesän kynnyksellä sitten juhlitaan ripille pääsyä.

Entäs sitten poika 1:n koulu? Noh... ammatillinen koulutus Suomessa tuntuu toteutuvan nykyään lähinnä työpaikoilla. Kouluissa opiskellaan vain silloin tällöin ja muuten opiskelijat ovat työssäoppimassa, täytyy vaan toivoa että saa hyvän harjoittelupaikan. Tai että ylipäänsä saa harjoittelupaikan! Pojan opiskeluissa on nyt menossa harjoittelujakso, 2,5 kuukautta (!). Poika ei ole kuitenkaan onnistunut saamaan harjoittelupaikkaa, joten hän on nyt vaan kotona. Olen kuullut, että tämä ei ole mitenkään tavatonta. Pojan koulu ei auta harjoittelupaikan saamisessa, joka on mielestäni melkein jo heitteillejättöä, kyseessä on kuitenkin alaikäinen nuori. Joissain kouluissa kuuleman mukaan osoitetaan harjoittelupaikka opiskelijoille ja näinhän sen tulisi ollakin. Nykyään kun opettaminen on siirtynyt enemmänkin työpaikkojen harteille, tulisi näihin harjoittelupaikkoihin satsata yhä enemmän. Suomessa on suunniteltu oppivelvollisuusiän nostamista 18-vuoteen. Ihan aukoton ja halpa ratkaisu tämä ei tietenkään ole, mutta jonka kannalla itse olen, näillä kokemuksilla. Ehkä se velvoittaisi myös oppilaitoksia järjestämään jälleen laadukkaampaa opetusta opiskelijoille ja sillä taattaisiin (melkein) kaikille nuorille ainakin toisen asteen koulutus.

Loppukevennykseksi vielä kuva hauvelistamme, joka täyttää ihan kohta jo 11-vuotta. Lunta rakastavalle koiralle tämä talvi on ollut aika kurja. Onneksi hän on päässyt lomailemaan hoitajiensa kanssa aina silloin tällöin pohjoiseen, josta löytyy vielä lunta. Siellä hän on nyt taas tälläkin hetkellä nautiskelemassa. Sekä lumesta, että saamastaan huomiosta, uskoisin.

Kertakäyttökulttuuri

Vuoden ensimmäinen kirjoitus lähtee tässä ja aiheena niinkin riemukas asia, kuin kertakäyttökulttuuri. Johtuneeko niistä Suomeen paluuseen liittyvistä tuntemuksista vaiko oman katsantokannan monipuolistumisesta, on suomalaisten kotien (myös meidän) tajuton tavaramäärä aiheuttanut hämmästelyä ja kummastelua. Ensimmäisenä tehtävänä kotiin palatessamme olikin tilan raivaus, jotta saimme purettua edes matkalaukkumme, eli levitettyä lisää tavaraa kotiimme. Tämä ylenpalttinen tavarapaljous tuntuu rassaavan aika monta muutakin suomalaista perhettä. Tavaroiden ylitarjonta luo sellaista kertakäyttökulttuuria, jota yritän välttää (vaihtelevalla menestyksellä), pallo hukkuu jo muutenkin tähän roskaan.

Suomalaisten kulutustottumuksista kertonee kuvaavasti se, että viime vuonna ylikulutuspäivä (eli päivä jolloin maapallon tänä vuonna tuottamat luonnonvarat on kulutettu tältä vuodelta loppuun) oli Suomen osalta 5.4.2019. Uuden-Seelannin ylikulutuspäivä oli kuukautta myöhemmin 6.5.2019. Koko maapallon ylikulutuspäivän keskiarvo oli 29.7.2019. Tähän lasketaan mukaan toki kaikenlainen kulutus ja Suomessa suurimman kuluerän muodostavat liikenne sekä energian- ja ruoantuotanto. Ylikulutuspäivä perustuu Global Footprint Networkin tekemiin laskelmiin YK:n tilastotietojen perusteella. Tämä on tietenkin vain yksi näkökulma asiaan, mutta antaa ajattelemisen aihetta yhtä kaikki.

Kun vertaan tätä Suomen tavarapaljoutta Uuden-Seelannin vastaavaan, on Suomessa tavaroiden tarjonta suorastaan ylitsepursuavaa. Liiallinen tarjonta ei kannusta kierrätykseen, vaan tavaroiden käyttöikä jää aivan liian lyhyeksi. Seuratessani nyt Suomessa paikallista FB:n kirppisryhmää, huomaan tarjolla olevan paljon hyvää tavaraa todella edullisesti. Tavarat eivät näytä kuitenkaan kelpaavan kenellekään eikä käytetystä tavarasta makseta mitään, jonka vuoksi ne päätynevätkin luultavasti kaatopaikalle. Tähän tarpeeseen on Suomessakin onneksi tullut näitä roskalava-ryhmiä, joissa tavaraa lahjoitetaan ilmaiseksi. Näiden ilmaisten tavaroidenkin tulee toki olla virheettömiä kelvatakseen jatkokäyttöön.

Itse olen suosinut aina kierrätyskulttuuria, lähinnä rahan vuoksi. Kodissamme onkin todella paljon saatuja ja pienellä hinnalla ostettuja huonekaluja ja muita tavaroita. Vaikka sisustus ei olekaan meillä aina niin toisiinsa yhteensopivaa, ei sillä ole loppupeleissä niin väliä. Olisi mielestäni järjetöntä ostaa jotain uutta huonekalua kalliilla hinnalla vain siksi, että se sopisi yhteen jonkun toisen huonekalun kanssa. Etenkin kun yleensä pienellä vaivalla ryhmiä selailemalla löytyy tarjolle jotain samantyyppistä, vaikka olisikin hieman eri sävyä. Ja Suomessa tarjottavat tavarat ovat oikeasti erittäin hyväkuntoisia.

Nuorimmaisen huone

Esimerkkinä kotimme kierrätyssisustuksesta esittelee yllä oleva kuva, joka on nuorimmaisemme huoneesta. Kaikki huonekalut ovat käytettyinä saatuja tai ostettuja, tarpeeseen hankittuja. Viimeksi viikonloppuna haimme paikallisesta FB:n roskalavaryhmästä bongaamani, kuvan oikeassa reunassa olevat kirjoituspöydän ja tuolin. Huonekalut olivat vielä oikein hyvässä kunnossa ja niistä olisi Uudessa-Seelannissa saanut ainakin muutaman kympin. Uutena ostettuja tavaroita nuorimmaisen huoneeseen ovat vain sängyn patja ja -katos. Leluista suurin osa on isoveljiltä peritty, on siellä kuitenkin muutama lahjaksi saatu oma lelukin.

Uudessa-Seelannissa tavaroiden tarjonta on melko rajoitettua, johtuen tietenkin maan syrjäisestä sijainnista. Tavarat ja varsinkin huonekalut ovat siellä myös erittäin kalliita, paitsi ne käyttöä kestämättömät halpishuonekalut, joiden laatua ei voi Ikeaan edes verrata. Tavaroiden kalliuden sekä niiden rajoittuneen saatavuuden vuoksi tavarat käytetäänkin aivan loppuun asti. Uudessa-Seelannissa on myös paljon köyhyysrajan alapuolella eläviä ihmisiä, opiskelijoita ja maahanmuuttajia, joilla ei ole varaa ostaa uutta, vaan he suosivat kierrätystä. Siellä asuessani ja seuratessani paikallista FB:n kirppisryhmää, päivittelin usein itsekseni, miten kaatopaikkakuntoisista tavaroista pyydettiin vielä useampaa kymppiä tai jopa satasia. Vaikka Uuden-Seelannin tavaroiden kierrätyskulttuuri onkin pitkälti olosuhteiden sanelemaa, luonnon kannalta se on kuitenkin kestävämpää.

Suomalaistyyppisiä itsepalvelukirpputoreja, joista varataan myyntipöytä käyttöön viikoksi parilla kympillä ja joihin vain viedään valmiiksi hinnoitellut tavarat myyntiin tarvitsematta kuitenkaan myydä niitä itse, ei Uudessa-Seelannissa taida olla missään. Jonkinlaisia katukirpputoreja ilmeisesti isommissa kaupungeissa välillä järjestetään, jos on vain valmis myymään itse. Kaikilta paikkakunnilta löytyy kyllä useampia erilaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen ylläpitämiä kirpputoreja, joihin voi tavaraa lahjoittaa, kuten Pelastusarmeijan kirpputorit, Habitat for Humanity ja Hospice Shop, mutta myyntituloja ei silloin tietenkään itse saa. Joku suomalainen voisi kyllä perustaa Uuteen-Seelantiin samantyyppisen itsepalvelukirppiksen joita Suomessa on joka nurkalla, sille olisi varmasti kysyntää!

Joulu joulu, tullut on, juhla armahainen

Jos jotain olen Suomesta kaivannut, niin joulua. Nyt parin vuoden tauon jälkeen saimme viettää joulua, niin kuin kuuluukin, tai miten me olemme siihen tottuneet. Joulusta on jo kulunut useampi päivä, mutta meillä elellään vielä ihan joulufiiliksissä.

Koti joulukuntoon

Joulunaika avattiin meidän kylällämme joulukulkueella, joka ei kuitenkaan aivan onnistunut vetämään vertoja Uuden-Seelannin vastaavalle spektaakkelille. Itsenäisyyspäivää päästiin viettämään telkkarin äärellä kippistellen 102-vuotiaalle Suomelle. Poikien alakoululla järjestettiin kuun puolessavälissä myös perinteiset joulumyyjäiset, jossa olin toisen äidin kanssa vetämässä huippusuosittua onnenpyörää 5. luokkalaisten myyntipöydässä. Myyjäis- ja onnenpyörätuloilla kasvatettiin luokan leirikoulupottia ihan mukavasti.

Itsenäisyyspäivän juhlintaa

Koulun joulumyyjäisten Onnenpyörä

Lasten joulujuhlia vietettiin joulua edeltävän viikon lopulla. Alakoulu ja eskarilaiset järjestivät koululla joulupolun, jossa oli monenlaista ohjelmaa ympäri koulua. Yläkoulun joulujuhla oli ensin aikomuksena järjestää kirkossa ja vaihtoehtoinen juhla koululla, mutta jostain syystä kirkkojuhla oli kokonaan peruttu. Loppujenlopuksi yläkoululaiset viettivät joulujuhlaa vain keskenään koululla, jonne ei vanhempia kutsuttu lainkaan. Vanhimmalla pojalla oli omassa opinahjossaan myös jonkunlainen juhla pelkästään opiskelijoiden kesken. Onneksi päästiin sentään viettämään nuorimpien joulujuhlia.

Kaupoissa ovat soineet hilpeät joululaulut pitkin kuukautta ja autolla ajaessa radiosta on kuulunut myös niitä perinteisiä suomalaisia, melankolisia joululauluja. Ne osuvat suoraan jonnekin sielun syövereihin, luoden harrasta tunnelmaa ja muistuttaen siitä oikeasta joulun sanomasta. Olin suunnitellut osallistuvani useisiin joulutapahtumiin, mitä täällä on järjestetty pitkin joulukuuta, mutta en kuitenkaan jaksanut lähteä kovinkaan moneen. Ehkä kaipasin kuitenkin enemmän vain sitä rentoa olemista.

Kotona me olimme aloittaneet joulun valmistelut jo hyvissä ajoin, jouluaattona ei puuttunutkaan muuta kuin lumi. Jouluvaloja olemme ripotelleetkin riittävästi, sekä sisään että ulos. Ne tuovat jouluista tunnelmaa pimeyden keskelle, riippumatta lumitilanteesta. Joulukuusi kannettiin sisään omalta pihalta kaadettuna muutama päivä ennen aattoa. Joulukuuseksi valikoituu aina sellainen kuusi, joka pitäisi kaataa joka tapauksessa, joten meidän joulukuusemme ei ole koskaan mikään muotovalio. Mutta paljon koristeita vaan, niin ihan hyvä siitä tulee!

Joulukuuseen lennähti koriste pallon toiselta puolelta asti ystävältä. Aroha = Love.

Jouluaattona siivottiin ja valmisteltiin, katsottiin Joulupukin kuumalinja -ohjelmaa, tehtiin ruokia ja sitten saunottiin. Iltapäivällä meille tuli vieraita ja pitkästä aikaa tuli lisäpöydällekin taas käyttöä. Tarjolla oli vain perinteisiä suomalaisia jouluruokia, poikkeuksena kuitenkin toast skagen, kun teki niin kovasti mieli. Joulupukki ei tänäkään vuonna ehtinyt sisään asti, tonttu taisi vain käydä toimittamassa joulusäkit kuistille. Ruoan jälkeen avattiin lahjoja, syötiin vähän lisää ja loppuillasta pelattiin paketista saatuja pelejä. Hautuumaalla käytiin vasta joulupäivänä, jossa olikin kaunis valomeri.

Kuopus rakentaa lahjapalapeliään

Muualle haudattujen haudalla oli valtava kynttilämeri. 

Lunta saimme hieman tänne eteläiseen Suomeenkin toissapäivänä. Tänään iltasella lunta on sadellut hiljakseen vähän lisää ja pakkanen on kiristynyt jo -12 asteeseen. Uudeksi Vuodeksi on varovaisesti luvattu selkeää säätä ja ehkä pikkupakkasta. Tästähän tämä talvi vasta alkaa.

Käänteinen kulttuurishokki ja viimeinen valitusvirsi

Kuten otsikkokin sen jo kertoo, luvassa valitusta ja vuodatusta, toivottavasti viimeisen kerran. Tämän kirjoituksen jälkeen yritän taas ryhdistäytyä!

Takana on nyt kolme ja puoli kuukautta Suomeen paluusta ja valitus sen kun jatkuu... Käänteinen kulttuurishokki taitaa olla aika lailla vielä päällä, tai sitten olen jostain muusta syystä ollut aivan veto pois ja kettuuntunut kaikkeen. Ei tämä harmaa pimeys ja märkä sääkään oikeastaan kohenna mielialaa, en kyllä muista milloin olisin ollut näin väsynyt. Blogin kirjoittaminenkin on tuntunut ylivoimaisen rasittavalta, vaikka yleensä rentoudun sen parissa. Voidaan siis todeta, että alkuun pääsy on ollut melkoisen tahmeaa. Vaikka olinkin etukäteen osannut jotenkin valmistautua näihin tunteisiin, myös negatiivisiin, on tämä tunneskaala kuitenkin päässyt yllättämään. Olen ollut jo useampaan kertaan viittä vaille valmis pakkaamaan reppuni ja jatkamaan matkaa vaikka samantien. Muut perheenjäsenet ovat sen sijaan sopeutuneet huomattavasti paremmin, toiset jopa erittäin hyvin. Olen kuitenkin sitoutunut olemaan täällä vuoden, vaikka hampaat irvessä. Ehkä nämä tuntemukset jossain vaiheessa alkavat helpottamaan ja ties vaikka loppupeleissä haluaisinkin jäädä tänne pysyvästi.

Palasimme siis takaisin samaan kotiin ja ja ympyröihin, kuin mistä muutimmekin ulkomaille. Odotin meidän (minun) sujahtavan ehkä hieman helpommin takaisin samaan vanhaan, mutta aika on näköjään mennyt eteenpäin. Ulkomailla asuminen on muuttanut meitä, eikä aika ole pysähtynyt täällä Suomessakaan. Paluu samoihin tapoihin ja elämään ei tunnu enää edes mieluisalta tai tavoiteltavalta, itseasiassa se olisi aikamoinen kauhistus. Jonkinlainen uudenlainen identiteetti ja varmaan elämäkin on pikkuhiljaa muodostumassa ja rakentumassa. Itselleni on tänä aikana ainakin kirkastunut se, etten enää sopeudu tällaiseksi syrjäseutuasujaksi. Tämä ajatus oli itämässä jo muuttaessamme Uuteen-Seelantiin, mutta nyt se on viimeistään vahvistunut. Haluaisin että liikkuminen olisi helpompaa, palvelut lähellä ja että autoa ei välttämättä tarvitsisi lainkaan arjessa. Olisi hienoa myös päästä kävelylle suoraan kotiovelta. Täällä se ei ole miellyttävää tai onnistu lainkaan, koska soratie on joko turhan rapainen tai aivan jäässä ja näin ollen hengenvaarallinen. Pimeys pelottaa myös minua liikaa, etenkin kun naapuri oli näkevinään pari sutta meidän takapihan pellollamme joitain viikkoja sitten. Meidän yhteiset kävelylenkkimme, joita harrastimme miehen kanssa Uudessa-Seelannissa useita kertoja viikossa, ovat jääneet miltei kokonaan. Tämä sää ei kyllä houkuttele edes lapsia pihalle.

Kumisaappaassakin on reikä. Ja talvitakista hajosi vetskari. Voi kurjuuden kurjuus 😩

Eniten ärsyttää ja häiritsee tällä hetkellä kiire, joka koskee sekä meidän perheettämme, että ympäröiviä ihmisiä. Lisäksi verenpainetta nostaa säännöllisesti esimerkiksi ihan yleinen ihmisten äreys, jähmeys, minä ensin -asenne, toisten kyttäys, arvostelu ja tuomitseminen. Pahinta on ehkä huomata kuitenkin, että itse luisuu takaisin näihin samanlaisiin tapoihin ja malleihin. Voi penseys sentään!

Lasten sopeutuminen Suomeen on sujunut kuitenkin oikein hyvinkin. Tuttujen kavereiden kanssa juttu jatkui siitä mihin se jäi, Uuteen-Seelantiin jääneitä kavereita kuitenkin kaivataan. Vanhaa kouluakin Lincolnissa muistellaan hyvillä mielin, varsinkin silloin, kun täällä kaikki ei suju niin hyvin. Muistoissa kaikki oli aina kivaa edellisessä koulussa. Yksi pojista kertoilikin opettajalleen arviointikeskustelussa, että Uuden-Seelannin koulussa kivempaa oli pidemmät välitunnit sekä se, ettei ollut koko ajan nälkä. Kouluruoka ei oikein uppoa lapsillemme ja he muistelevat edellisen koulun eväitä lämmöllä. Itse olen ollut kuitenkin vain tyytyväinen siitä, ettei tarvitse enää olla joka aamu vääntämässä niitä eväitä.

Koulunkäyntiin suhtautuminen yleisesti suomalaisten lasten keskuudessa ei kyllä vaikuta. Meidän yhden poikamme koulumenestys laskee kuin lehmän häntä, kun ei viitsi nähdä vaivaa opintojensa eteen, ei kukaan muukaan niin kuulemma tee. Tämä siis nimenomaan poikien keskuudessa. Uuden-Seelannin oppimissuunnitelma poikkeaa suomalaisesta ja jotta lapset pääsisivät täällä taas samalle tasolle muiden oppilaiden kanssa, täytyisi vähän yrittää tsempata koulussa. Kahdelle pojalle on alkamassa ihan uutena oppiaineena ruotsinkieli, nuorimmainen opettelee vielä suomenkielen sanoja, jotkut sanat kun osaa vain englanniksi.

Eräs meitä harmittava asia on ollut se, että yhden lapsen koira-allergia on puhjennut kunnolla päälle takaisin muutettuamme. Hän on ollut aina allerginen koirille, mutta ei ole aiemmin oirehtinut juuri meidän koirastamme. 2,5 vuoden asuminen ilman koiraa on kuitenkin nyt muuttanut asiaa ja aikamoista niiskutusta on pojan elämä tällä hetkellä. Nyt jännitämme, että mahtaakohan hän siedättyä vielä uudelleen koirallemme, vai joudummeko antamaan koiran pois lopullisesti hoitajilleen. Syksy on tuonut paljon erilaisia tauteja muutenkin perheeseemme, näiltä olemme pitkälti välttyneet Uudessa-Seelannissa asuessamme. Sellainenkin sairaus, kuin vatsatauti, on vieraillut perheessämme jälleen monen vuoden tauon jälkeen. Yäk, toivottavasti ykä ei tule taas pitkään aikaan kylään. Suomalainen sää ei helli herkkää hipiääkään ja nyt läträtäänkin aurinkorasvan sijaan perusvoiteilla.

Lumitilanne etelä-Suomessa 17.12.2019

Näillä fiiliksillä siis tällä hetkellä mennään ja aikamoisissa pohjamudissa vielä rämmitään. Kai nämä tunteet vaan täytyy käydä läpi, toivottavasti jossain vaiheessa alkaa helpottamaan. Tällä hetkellä vaan tuntuu, että sinne kevääseenkin on liian pitkä aika... Mutta, tämä oli viimeinen tällainen vali vali -postaus, jatkossa aion keskittyä taas vähän iloisempiin tunnelmiin, vaikka väkisin. Kohta on jo joulukin ja sen viettämistä Suomessa olen odottanut jo pari vuotta. Vaikka sää ei suosi eikä lumesta ole tietoakaan, saa joulufiiliksen vetämällä verhot kiinni ja sytyttämällä kynttilöitä, jouluvaloja sekä nuuhkimalla pipareiden ja hyasintin tuoksuja. Viikko vielä jouluaattoon!

Ystäväkirja

Ulkosuomalaisten blogeissa on kiertänyt haaste, jossa vastataan liutaan kysymyksiä, vähän niinkuin ystäväkirjan tyyppisesti. Ja minähän rrrrakastan tämän tyyppisiä juttuja! Tällaisia harrastettiin silloin joskus ala-asteikäisenä, jokaisella oli oma ystävävihko tai slämäri, jossa oli mitä mielikuvituksellisimpia kysymyksiä, kuten esimerkiksi "tykkäätkö puurosta". Tässä ystäväkirjassa luvassa kuitenkin hieman syvällisempää(kin) pohdintaa elämääni ja itseeni liittyen.

Minulla on vielä tallellakin joitakin vanhoja slämäreitä ja ystäväkirjoja

Bloginimeni tarina:

Aloitin bloggaamisen vuoden Uudessa-Seelannissa asumisen jälkeen, itselleni muistoksi ja tuttujen iloksi. Bloginimen ehdotukseksi oli lista kaikenlaisia mielikuvituksellisia nimiä. Mieheni heitti tämän Alla kaalipuun -nimiehdotuksen. Uudessa-Seelannissa kun yksi yleisimmistä alkuperäispuista on Cabbage tree (Cordyline Australis) eli vapaasti suomennettuna kaalipuu (oikea suomennos taitaa olla viherliljapuu). Nimiehdotus kuulosti oikein hyvältä ja sopivalta joten lapsi sai nimen Alla kaalipuun.

Perusjuttuja:

Siviilisäätyni: Avioliitossa, ensi kesänä jo 20 vuotta. Yhdessä oloa takana 26 vuotta.

Asumismuotoni: Suomessa meillä on oma omakotitalo, jossa nyt asutaan. Täällä meillä on tarpeeksi tilaa koko perheelle ja mukavan iso tontti, jossa lapsilla on tilaa temmeltää ja möykätä.

Ammattini: Jaahas, olisko se sitten kotiäiti? Vai opiskelija? Aiemmin olen työskennellyt lähinnä vain hoitoalalla, ensin lastenhoitajana, sitten terveydenhoitajana. Tällä hetkellä olen kouluttautumassa ihan uudelle alalle ja toivottavasti tulevaisuudessa saan harjoittaa suntion ammattia.

Työpaikka: Koti / Seurakuntaopisto

Kiinalainen horoskooppini: Käärme. Löysin tällaisen kuvauksen käärmeen merkistä ja se onkin aika osuva:

"Käärmeen vuonna syntyneet ihmiset ovat syvällisiä. He puhuvat vähän, mutta heillä on hallussaan paljon viisautta. Monet Käärmeet ovat myös mystikkoja. Heidän ei milloinkaan tarvitse huolehtia rahasta: he ovat raha-asioissaan onnekkaita. Käärme-ihmiset ovat usein sangen turhamaisia, itsekkäitä ja hieman saitoja. He ovat kuitenkin muita kohtaan valtavan myötätuntoisia ja he pyrkivät auttamaan vähemmän onnekkaita kanssaihmisiään. Käärme-ihmiset rasittavat itseään helposti liikaa, sillä he epäilevät muiden arvostelukykyä ja haluavat turvautua ainoastaan itseensä. Käärmeet ovat usein sensuelleja ja omistushaluisia. He ovat kaikissa toimissaan määrätietoisia ja vihaavat epäonnistumista. Vaikka he ovatkin ulkonaisesti rauhallisia, ovat he sisimmässään intohimoisia ja kiihkeitä. Käärme-ihmiset ovat ulkomuodoltaan tavallisesti kauniita ja heillä saattaa joskus olla avio-ongelmia epävakaisen luonteensa tähden. He tulevat parhaiten toimeen Härkien ja Kukkojen kanssa."

Harrastukset: Tällä hetkellä mm. sähly, kävely (Suomessa tosin on tullut käveltyä huomattavasti vähemmän), hiihto, palapelit, leipominen ja kai tämä kirjoittaminenkin on harrastus. Aiemmin olen harrastanut mm. jalkapalloa, ratsastusta, laskettelua, juoksemista, partiota, kuntosalia, urkujen soittoa, käsitöitä, korujen tekemistä, sukututkimusta, you name it!

2. lk luokkakuva

Syvällistä:

Periaatteet: Rakkauden kaksoiskäsky tiivistää hyvin myös omat periaatteeni "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi". Tärkeä arvo minulle on tasa-arvo, kukaan ihminen ei ole toista korkeammalla jalustalla. Lapsilleni olen yrittänyt opettaa myös sen, että meillä on vastuu toisistamme, muistetaan huolehtia myös heikompiosaisista.

Maailmankatsomukseni: Kristillinen. Tämä liittyy tiiviisti yhteen edellisen kanssa.

Pohdin: Jatkuvasti jotain syvällistä, olen siis varsinainen ajattelija. Tällä hetkellä pinnalla on varmasti oman käytöksen tarkkailu, mietin miten saisin jalostettua itsestäni paremman version. Yritän myös opetella sitä itsensä rakastamista (miten se onkaan niin vaikeaa).

Vihaan: Tämä mietin pitkään, en varsinaisesti vihaa mitään maan päällä, joten vastaan että sielunvihollista.

Halveksin: Välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä, toisten ylenkatsomista

Pyrin: Hyvään ja parempaan. Pyrin myös antamaan lapsilleni turvallisen elämän ja toisaalta myös laajentamaan heidän maailmankuvaansa. Useimmiten kuitenkin pyrin ihan vaan selviämään tästä päivästä

Rakastan: Perhettäni, ystäviäni, uusia kokemuksia, hyvänmakuisia ruokia ja juomia, tuoksuja, kauniita asioita

Haaveilen eniten: Matkustelusta. Haaveilen myös löytäväni sellaisen työn, johon ei olisi ikinä kurjaa mennä.

Tarvitsen: Unelmia ja haaveita joita toteuttaa. Tarvitsen ajoittain myös hiljaisuutta ja omaa rauhaa, tämä toteutuu liian harvoin. Olen ihminen, joka aistii turhankin tarkasti toisten ihmisten tunnetiloja sekä havainnoi ja ennakoi ympäristöä poikkeuksellisen herkästi. Se on uuvuttavaa ja vastapainoksi tarvitsen sitä omaa rauhaa. Jos en sitä saa, minusta tulee tosi äkäinen.

Pelkään: Ampiaisia ja karhuja, pimeääkin ja lievästi korkeita paikkoja. Pelkään myös, että läheisille ihmisille tapahtuisi onnettomuus.

Kaipaan: Tällä hetkellä kauniita maisemia (Port Hills Uudessa-Seelannissa) ja lämpöä.

Murehdin: Toisten ihmisten surua, pelkoja, onnettomuutta. Miksi kaikilla ei voi olla vaan hyvä olla?

Kerään: Mietin ensin että en kerää oikeastaan mitään. Mutta kaapista löytyy esimerkiksi miljoonia servettejä. Käsilaukkujakin on jo aika moinen pino. Ja sitten niitä valokuvia, joita otan melkein päivittäin.

9. lk luokkakuva. Kajaalit kohdillaan

Lempi-:

Värini: Ehdottomasti liila

Vuodenaika: Kevät, kaikki alkaa silloin alusta ja herää eloon, pitkä kesä on vasta edessä.

Eläin: Meiltä löytyy koira, mutta minä olen varmaankin enemmän kissaihmisiä.

Kirja: Olen ollut varsinkin aiemmin varsinainen lukutoukka, nykyään luen vähemmän, en jotenkin jaksa keskittyä enää lukemiseen. Kirjoista varsinaisia aarteita ovat esimerkiksi Johannes-kirja, jossa muistellaan Karjalassa sijaitsevan pitäjän elämästä ja ihmisistä, siellä vilahtelee sukulaisiakin. Isovanhempani ovat siis karjalan evakkoja ja sukututkimuksen myötä se historia on minulle äärimmäisen tärkeää. Minulla on myös muita samantyyppisiä kirjoja, jotka ovat lempikirjojani. Harvoin niitä kirjoja tulee luettua, mutta on tärkeää kuitenkin omistaa ne.

Elokuva: Olen oikea elokuvien suurkuluttaja. Grease -elokuva täytyy mainita ensimmäisenä, Dirty Dancing ja Beetlejuice ovat myös ihania. Hitchcockin ohjaamat elokuvat ovat olleet aina hyviä, yksi lemppareistani on Cary Grantin ja Grace Kellyn tähdittämä Varkaitten paratiisi. Uusista elokuvista olen katsellut lähiaikoina pääasiassa trillereitä ja maailmanlopun tyyppisiä elokuvia, kuten Hiljainen paikka.

Musiikkilaji: Ei mitään tiettyä lajityyppiä, nykyään menee kaikenlainen metallista poppiin. Sellaisia ainaisia suosikkeja ovat esim. Neljä Ruusua, Laura Branigan, Madonna, Metallica, GNR, Nightwish. Tykkään kuunnella erityisesti vahvaäänisiä naisartisteja kuten Lady Gaga, Adeline ja Sia.

Numero: 7

Asia minussa: Huolehtivaisuus, lojaalius

Ruoka: Broileria ja vuohenjuustoa ja siihen kylkeen vielä grillattuja vihanneksia ja paholaisen hilloa. Panang Currya valmistan myös aika usein.

Juoma: Vesi, punaviini, kahvi.

Lomakohde: Tähän on pakko vastata Uusi-Seelanti. Muista kohteista vanhat historialliset kaupungit ovat aina mielenkiintoisia, kuten Rooma ja Pariisi. Mikään rannalla köllöttelijä en ole

Tuoksu: Kevyt, hento ja kukkainen

Kasvi: Lilja

Säätila: Ei liian kylmä eikä kuuma, vähän reilut +20 astetta on aika passeli. Mielellään aurinkoakin

Tapa viettää vapaailta: Yleensä kotona, siellä on hyvä olla. Ehkä joku hyvä leffa, punaviinia ja takkatuli, ah perfect!

Ehkä vuonna -96

Kysymyksiä:

Pidätkö tytöistä vai pojista? Jos lähdetään siitä, että minulla on neljä poikaa, mies ja uroskoira, niin vastaus on kai aika selvä. Toisaalta parhaimmat ystäväni ovat tyttöjä ja itsenikin voi siihen sukupuoleen lukea. Hmm... sanotaanko näin, että kummallakin sukupuolella on ne hyvät (ja huonot) puolensa, se riippuu siis ihan persoonasta.

Onko sinulla salaisuuksia? Olen todella avoin ihminen, en yleensä pidä juurikaan sisälläni mitään salaisuuksia. Ehkä niitä on, mutta en ainakaan muista.

Onko sinulla valkolakkia? On, kaksikin. Toinen siis yo, mutta toinen on lähihoitajan lakki (jos joku tietää minkälainen se on). Kerrottakoon vielä, että en ole kumpaakaan käyttänyt Vappuna, ikinä.

Millainen oli ensimmäinen tatuointisi tai lävistys? Tatuointeja ei ole yhtäkään. Korviin on laitettu reiät joskus 7-vuotiaana, sellaisella ampumiskoneella. Toisessa korvassa oleva reikä on tosin jo kasvanut umpeen.

Mitä tilaat baarissa? Nykyään tulee käytyä baarissa erittäin harvoin, viime kerrasta on ehkä 4-5 vuotta. Ja punaviiniä olen tilannut. Tähän on siis tultu, taidan olla jo aika täti... Mutta kyllä silloin nuorempana baareissa luuhatessa tilasin vielä olutta tai lonkeroa!

Poltatko tupakkaa? En

Omistatko eläimiä? No se koira, suomenlapinkoira Hemi 10 v. Aikaisemmin meillä oli mieheni kanssa myös hamstereita. Otimme joskus kaksi hamsteria, taisivat kumpikin olla urospuolisia. Sitten vähän ajan päästä niitä olikin yllättäen joku 13... Lapsuuden kodissani oli koira ja kissa (eri aikaan) ja minulla oli myös miljoonakaloja

Onko sinua siunattu parhaalla ystävällä? Minua on siunattu muutamalla erittäin hyvällä ystävällä, en oikein osaa heistä eritellä sitä parasta, ovat kaikki niin erilaisiakin ja ainutlaatuisia. Kovinkaan helposti en ketään kutsu ystäväkseni, kavereita ja tuttuja onkin sitten vähän enemmän, mutta arvostan kuitenkin laatua ennen määrää

Mitä muuttaisit itsessäsi? No leuka, tissit, olkavarret, reidet, maha, takamus jne, tyypillisiä naisten juttuja. Sisäisesti haluaisin oppia mokailujeni jälkeen vain kohauttamaan olkapäitäni ja jatkamaan eteenpäin, pohtimatta liikoja. Toivoisin myös osaavani olla kaunopuheisempi, minulla kun on tapana töksäytellä asioita.

Häälook

Kerro jotain siitä...

Olit 10 vuotta nykyistä nuorempi: Olin 32 vuotias, minulla oli silloin kolme poikaa iältään 1, 4 ja 7 sekä kahdeksankuukautinen koiranpentu. Olimme muuttaneet upouuteen taloomme alkuvuodesta ja olimme koko kesän laittaneet pihaa. Syksyllä kylvimme epätoivoisesti pihalle nurmikon siemeniä, joita pentukoira kävi sitä mukaa popsimassa. Aloittelin jälleen töitä, ensin keikkaa lastenkodilla ja loppuvuoden tein osaviikkoista neuvolassa, alkuvuodesta siirryin jälleen kokopäiväiseksi neuvolantädiksi. Anoppi tuli hoitamaan nuorimmaista lasta kotiin, joka helpotti muuten kiireistä elämää.

Viimeksi koit romanttisen hetken: Tämä liittyy varmasti jotenkin mieheeni. Jokunen viikko sitten hän toi kukkia meidän vuosipäivämme kunniaksi. Hän on muutenkin aika huomaavainen ja tekee arjessa sellaisia pieniä juttuja, kuten starttaa aamulla valmiiksi minulle auton ja laittaa penkinlämmittimen päälle. Olisiko se sellaista arjen romantiikkaa.

Viimeksi sait jonkun nauramaan oikein kunnolla: Varmaankin mieheni, luultavasti kerroin jotain lasten toilailuja

Joku kehuu sinua taitavaksi: Kiitän ja totean, että se nyt oli vaan tuollainen pikku juttu. En siis osaa kauhean hyvin suhtautua kohteliaisuuksiin.

Teet itsellesi lounasta: Jos teen pelkästään itselleni, se on luultavasti jonkinlaista salaattia. Millään muulla aineksella ei ole väliä, kunhan siinä on feta- tai halloumi-juustoa sekä aurinkokuivattua tomaattia

Sinulla viimeksi oli kotoisa olo: Esimerkiksi nyt, kun istun omalla sohvallani ja rentoudun kirjoittamalla. Tuli takassa myös auttaa kotoisan olon luomisessa.

Lausut kehuja: Yritän kehua ihmisiä useinkin, tuntuu että kuitenkin liian harvoin.

Viimeksi luit jotakin syvällistä: Uuteen-Seelantiin otin mukaan muutamia suomalaisia kirjoja, joista yksi jäi mieleen. Sen kerronta oli koskettavaa ja tarina tarkasteli useamman sukupolven elämää. Kirja oli Tommi Kinnusen Neljäntienristeys.

Linkitä biisi, joka on koskettanut sinua viimeksi: Tapani mukaan en osaa valita biiseistä yhtä. Lentäessämme pari kuukautta sitten takaisin Suomeen, katsoin koneessa elokuvan A Star is Born (joka oli ihan hyvä elokuva), elokuvaan liittyviä lauluja on tiheästi soinut radiossa ja käännän silloin aina nupit kaakkoon eli Lady Gagan Shallow & Lady Gagan Always Remember Us This Way  Viime aikoina radiossa on soinut Irinan Haluun olla yksin rallatus, jonka sanat osuvat niin täydellisesti tällaiseen ruuhkavuosimutsiin. Pakko mainita vielä aina yhtä koskettava Jeff Buckleyn Hallelujah sekä tähän aikaan vuodesta usein kotona soiva Johanna Kurkelan Tonttu.

Kuva vuoden takaa, Itsenäisyyspäiväjuhliin lähdössä Suomen kunniakonsulin luokse Uudessa-Seelannissa

Marraskuu - kaksi kuukautta paluusta

Palasimme Suomeen kaksi kuukautta sitten. Kaksi kuukautta on vähän aikaa, toisaalta se tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Jopa niin pitkältä, että aika ja elämä Uudessa-Seelannissa tuntuu jo tosi kaukaiselta. Ja nyt on sitten jo marraskuu, se "pahin" kuukausi Suomessa. En muistanutkaan miten paljon pimeys ja harmaus vaikuttavat mielialaani. Olen ollut tässä viime ajat aika väsynyt ja vetämätön, ilon aiheita on saanut etsimällä etsiä. Ahdistustani on lisännyt suunnattomasti se, että hymyillessäni vastaantulijoille, kukaan ei hymyile minulle takaisin! Joku ulkosuomalainen totesikin oikein osuvasti, että marraskuinen Prisma on ahdistava paikka, siellä näkyy vain ilottomia ja vakavia ihmisiä.

Ilmeisesti kuitenkin pahin kotiinpaluushokki alkaa jo hieman hellittämään ja lasi alkaa näyttämään enemmänkin puoliksi täydeltä kuin tyhjältä. Huomaan, että aurinkoisia päiviä on itse asiassa ollut aika paljon. Säätila on pakkasen puolella ja ne mutaiset kelit ovat ainakin tällä erää takanapäin. Viime viikolla satoi lunta ja pieni lumikerros pysyi maassa ja puissa useamman päivän, se näytti henkeäsalpaavan kauniilta. Joinakin aamuina pakkasta on ollut - 6 astetta ja mietimme, että Uudessa-Seelannissa ei koskaan ollut näin kylmä. Lapsetkin ovat pukeneet mukisematta toppatakit ylleen. Aivan mahtavaa on kuitenkin ollut se, että kylmenevää säätä ei sisällä juurikaan huomaa, paitsi että lattia tuntuu lämpimämmältä jalkapohjaa vasten. Ja ihan kohtahan syksy onkin jo ohi ja alkaa jouluvalmistelut. Joulua täällä onkin odotettu jo tosi pitkään 💗

Alkusyksystä saimme nauttia erittäin voimakkaasta ruskasta

Minulla on ollut myös ilo ja onni treffata jo tosi monia ystäviäni, joitakin jo useampaan otteeseen. Kylillä pyörähtäessä törmää myös yleensä ainakin johonkin tuttuun tai puolituttuun. Pitkähkön tuntemattomuuden jälkeen tunnettuna olo onkin tuntunut kivalta, se luo sellaista mukavaa kuuluvaisuuden tunnetta.

Olen päässyt kahvittelemaan kahviloissa ystävien kanssa, ihan täällä Suomessakin. Tässä suomalaisen kahvilan versio cappuccinosta

Olemme käyneet katselemassa muuttuneita maisemia lähikylillä sekä Helsingissä asti, jossa on tapahtunut jonkin verran muutoksia näiden muutamien vuosien aikana. Helsingin keskustassa pyöriessä ihailin vanhaa arkkitehtuuria, en muistanutkaan kuinka hienoa siellä on. Uusi lastensairaala oli myös valmistunut tänä aikana ja täytyy sanoa, että on se vaan upea. Parasta siinä on tietenkin se, että se on tehty vain ja ainoastaan lapsille. Pasilaan oli rakentunut Pohjoismaiden suurin kauppakeskus Tripla, jossa kävimme viime viikonloppuna pyörähtämässä miehen kanssa kahdestaan. Tosin oli sinne eksynyt muutama muukin ja ruokapaikan etsiminen meinasikin osoittautua liian vaikeaksi tehtäväksi.

Uusi lastensairaala näytti tosi hienolta

Kotona olemme tehneet pientä pintaremonttia ja kaikenlaista pientä ja vähän isompaakin on luvassa sen suhteen. Kuinka ihanaa onkaan saada laittaa omaa kotia juuri niin kuin haluaa! Remonteista kerron sitten joskus kootusti lisää, kunhan etenevät. Viime viikonloppuna meillä vietettiin yhden pojan perjantai-illan leffailtasynttäreitä. Lauma lapsia valloitti mölyllään ja ilonpidollaan alakerran jossa he katsoivat leffaa, mutustaen samalla pizzaa ja karkkia. Lapset ovat kyllä olleet tosi tyytyväisiä Suomeen paluustamme, on ollut ihana seurata miten he ovat nauttineet vanhojen kavereidensa kanssa oleilusta ja sujahtaneet aika kivasti takaisin kaveriporukoihin. Vaikka toisaalta, poika 3 kysyi äskettäin, että kun menemme jälleen Uuteen-Seelantiin, pääsisikö hän takaisin siihen samaan kouluun, jossa on tutut kaverit. Siihen en osannut vielä vastata mitään.

Aika nopeasti sitä kyllä sujahtaa takaisin vanhaan. Olen myös huomannut, että aika todellakin kultaa muistoja. Monesta asiasta olen pettyneenä todennut, että ai, tällaistako se olikin, voi plääh. Ulkomailla eläessä fiilistelin melko usein mm. suomalaisilla ruoilla ja suunnittelin että mitä kaikkea ostaisin Suomeen paluun jälkeen. Ja olenhan minä niitä ostellut ja syönytkin; maksalaatikkoa, ruisleipää, pinaattilettuja ja lihapiirakka, ihan ähkyyn ja kyllästymiseen asti. Kotiin palatessa ehdin jo iloita siitä, että Uudessa-Seelannissa vietetty aika ei ollut tuonut enempää kuin yhden lisäkilon elopainooni. Iloitsin kuitenkin liian aikaisin, nämä Suomen herkut ovatkin sitten tuoneet heti muutaman kilon lisää... Hemmetin salmiakki ja karjalanpiirakat!

Lapset taasen ovat manailleet hidasta ja tökkivää nettiä, joka oli lähtiessämme huomattavasti parempi. Ihan yhtä huono se tuntuu olevan täällä kuin Uudessa-Seelannissakin. Terveydenhuollossa on täällä myös järjettömän pitkät jonot. Aikaa saa odotella niin terveysasemalle, hammashoitolaan, kuin erikoissairaanhoitoonkin. Suomessa terveysaseman lääkärin hoitamat tehtävät ovat huomattavan suppeat. Moni asia, joka Uudessa-Seelannissa hoitui ihan terveysaseman lääkärillä, täytyykin täällä lähettää erikoissairaanhoidon puolelle. Asiat saa täälläkin hoidettua kyllä nopeammin ja helpommin yksityisen lääkäriaseman kautta, jos on vain sellaiseen varaa.

Olen päässyt tutustumaan ihmeellisiin eineskeksintöihin

Suomalainen peruskoulu on osoittautunut kuitenkin taas oikein hyväksi ja monipuoliseksi. Lapset ovat koulun kanssa tehneet jo vaikka ja mitä ja retkeilleet ympäri Uuttamaata. He ovat käyneet katsomassa teatteria ja elokuvia, tutustumassa Helsingin uuteen Oodi-kirjastoon, käyneet näyttelyissä sekä retkeilemässä kansallispuistossa. Yläkoulun puolella valinnaisaineet ovat olleet mielenkiintoisia ja monipuolisia, siellä on myös opiskeluja toteutettu erilaisina projekteina ja teemapäivinä tavallisen luokassa istumisen sijaan. Oppiaineet ovat täällä kuitenkin vaativampia kuin Uudessa-Seelannissa ja joissakin aineissa lapsilla on hieman kirittävää Uuden-Seelannin opetuksen jälkeen. Vanhimman lapsen koulussa budjettileikkausten tuomat säästöt näkyvät sen sijaan valitettavan selkeästi oppituntien vähentämisenä ja itseopiskelun lisääntymisenä. Tämä tyyli ei kuitenkaan sovi kaikille opiskelijoille ja tukea tarvitsevat jäävät jälkeen tai tipahtavat pois.

Kaksi nuorimmaista poikaa ovat jatkaneet aktiivisesti englanninkielen käyttöä myös toistensa kanssa leikkiessä, mikä on aika mahtavaa. Vanhimmat lapset taasen ovat pitäneet jonkin verran yhteyttä ulkomailla oleviin englanninkielisiin kavereihinsa netin kautta. Lasten englanninkielentaito on sellainen asia, jota haluaisin ehdottomasti ylläpitää ja olenkin yrittänyt miettinyt siihen erilaisia keinoja. Tämä oli yksi syy, jonka vuoksi ilmoitin meidän perheemme vaihto-oppilasperheeksi. Nyt vain odottelemme, josko perheemme hyväksyttäisiin mukaan ja saisimme ensi keväänä opiskelijan jostain puolelta maailmaa asumaan meille vähäksi aikaa. Jännää!