Uuteen asuinpaikkaan tutustumista, arkea ja vaalihumua

Vähän hitaanlaisesti tällä hetkellä käy tämä blogin päivittäminen. Viime viikkojen/kuukausien aikana on ollut niin paljon äksöniä, että on täytynyt antaa itselleen aikaa hieman hengähtää. Noin niinkuin ajatustyön kannalta, ei muuten. 

Meidän arkirytmimme on muovautunut vähän omanlaiseksi. Aamulla nukutaan yleensä pitkään, sitten lähdetään ulkoilemaan tai kaupungille erilaisin kokoonpanoin. Myöhään iltapäivällä/illalla mies aloittaa työt ja lapset kotikoulun minun ohjauksessani. Välillä tehdään kyllä koulua heti aamupäivästäkin, ihan riippuu miten on suunnitelmia ja miten lasten (ja kotiopen) vireystila antaa myöten. Yritämme kuitenkin ottaa kaiken hyödyn irti päivänvalosta ja nauttia silloin ympäristöstä. 

Värikäs auringonlasku

Tässä talossa olen joutunut opettelemaan ihan uusia taitoja, nimittäin että miten käytetään kaasuhellaa! Missään aikaisemmin asumassamme talossa ei tällaista ihmettä ole tullut vastaan, olen aina pitänyt kaasuhelloja vähintäänkin epäilyttävinä ja turvattomina kapistuksina. Nyt muutaman viikon harjoittelun jälkeen olen huomannut kuinka käytännöllinen se oikeastaan onkaan. Hella on aina heti valmis, levyn kuumenemista ei tarvitse odotella ja sitä onkin ihan helppo säädellä. Kaiken lisäksi kaasu tuntuu olevan tosi halpaa.

Tämä talo itsessään on taasen meille vähän liian pieni, mutta muistattehan, maisema. Joten on tullut mietittyä paljon pienen talon positiivisia puolia. Näistä ehdottomasti parhain on se, että pienessä talossa on aika paljon vähemmän siivottavaa kuin isossa talossa! Kyllä, tällaiseen lopputulemaan olen päässyt, kun olen suitsait sukkelaan siivonnut koko talon ilman että tulee edes hiki. Olen huomannut jälleen kuinka vähällä tilalla ja tavaralla tulee toimeen yllättävänkin helposti, myös tämän kokoinen perhe. Okei, kyllähän pieni tila tietenkin voi välillä käydä hermoille, mutta aika vähän on vielä hermoja kiristänyt, tällä hetkellä positiiviset puolet vievät voiton ihan 6-0... tai ainakin 6-1.

Asiasta muuten kukkaruukkuun; täälläkin on kohta vaalit ja vaalityö käy todella kuumana, viimeinen viikko taitaa olla menossa. Mediasta on saanut sen kuvan, että kisaa käydään lähinnä kahden puolueen naisjohtajan välillä, joista pääministeri Jacinda Ardern taitaa johtaa gallupeissa selkeästi. Pääministerin vaalikiertue käväisi myös Lytteltonissa viime viikolla ja me seurasimme tätä juhlahumua ja hurmosta olohuoneen ikkunasta. Siellä oli porukkaa kadulla punaiseen pukeutuneena lippuja heiluttaen, jollain oli saippuakonekin. Pääministeri jutteli ajan kanssa kaikkien halukkaiden kanssa ja oli varmaan jokaisen selfiessä. Mekin saisimme äänestää täällä nyt ensimmäistä kertaa, mutta en ole juurikaan perehtynyt puolueiden teemoihin saati ehdokkaisiin. Hallituksen lisäksi äänestetään myös kannabiksen ja eutanasian laillistamisesta. Voi olla että jää äänioikeus tällä kertaa vielä käyttämättä, katsotaan.

Bongaa kuvasta Jacinda

Lytteltonilla on upea (vaikkakin melko nuori) historia ja olen yrittänyt perehtyä siihen taas hieman enemmän. Itse olen melkoinen historiafriikki, tutustun oikeastaan kaikkeen historian kautta; ihmisiin, kaupunkeihin, maihin, taloihin ja jopa joihinkin esineisiin. Mutta siis, täällä oli ne suuret maanjäristykset 9-10 vuotta sitten, jotka muokkasivat katukuvaa suuresti. Google mapsia tarkastellessa näkyy vielä joissain kuvissa  Lytteltonin katukuva ennen järistyksiä. Järistykset veivät mukanaan ison osan juuri näistä vanhemmista ja historiallisista rakennuksista. Itseäni ihan surettaa kuinka paljon historiaa on menetetty, vaikka silloin hädin tuskin tiesin edes Uuden-Seelannin olemassaolosta. Täällä ollessa se vaan käy silmille joka päivä.

Meidän nykyisestä talostamme kuljettiin ennen rappusia pitkin edustalla olevalle pääkadulle, mutta järistys hautasi ne alleen, samoin rappusten vieressä olleen naapuritalon. Toisen puolen naapurissa sijaitsi ennen Canterburyn vanhin kivikirkko Holy Trinity Anglican Church vuodelta 1859, joka ei sekään järistyksiä kestänyt. Tilalle on rakennettu puukirkko, ihan nätti tietysti sekin. Kaupungin pari muutakin 1800-luvun kivikirkkoa kokivat saman kohtalon, kuten myös vanha postitoimisto, paloasema ja pappila. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka paljon, linkki näihin vanhoihin menetettyihin rakennuksiin löytyy ⇒ täältä. Yllättävien luonnonmullistusten mahdollisuuden vuoksi on meidänkin on täytynyt taas haalia valmiiksi hätäpakkaus tällaisten tilanteiden varalle. Toivottavasti ei sitä ikinä tarvita.

Uusi Holy Trinity kirkko

Anglikaaniselta hautausmaalta löytyi mielestäni erittäin hyvä idea. Vanhoja hautakiviä oli muurattu muuriin. Luulen, että haudat ovat vahingoittuneet järistyksissä ja näin hautakivet ovat saatu säilytettyä turvallisesti

Lopullista purkutuomiota odottava Mitre Hotelli

Grubb Cottage. Tämä on Lytteltonin vanhin säilynyt rakennus, joka on rakennettu 1800-luvun puolivälissä briteistä saapuneen Grubbin perheen kodiksi

Grubb Cottage, yläkerrassa tapettia ei ole säästelty

Grubb Cottage, takapihalla oli erillinen kylpyhuone

Lopuksi vielä kirjasuositus, joka on ollut itselläni jo aika pitkään lukulistalla. Sarah Lark -niminen kirjailija on kirjoittanut tälle alueelle liittyviä historiallisia, mutta fiktiivisiä teoksia. Ensimmäisestä trilogiasta kaksi ensimmäistä on käännetty suomeksi: Valkoisen pilven maa sekä Maorien laulu. Trilogian kolmas osa löytyy vain englanniksi ja se on nimeltään Call of the Kiwi. 

Samalta kirjailijalta löytyy lisäksi toinenkin historiallinen trilogia, joka sekin sijoittuu historialliseen Uuteen-Seelantiin, näitä kirjoja ei ole käännetty suomeksi: Toward the Sea of Freedom, Beneath the Kauri Tree sekä Flight of a Maori Goddess.

Uusi koti Lytteltonissa

Viikko sitten päästiin muuttamaan uuteen kotiimme, joka sijaitsee Lytteltonissa! Kun kävimme katsomassa taloa, ihastuimme välittömästi olohuoneen ikkunasta näkyviin maisemiin. Olohuoneesta näkyy Lytteltoninlahti ja satama sekä Banksin niemimaan kukkulat, takana sijaitsee ah, niin rakkaat Port Hillsin kukkulat. Ihan fantastinen paikka siis! Talo valittiinkin pitkälti (ihan täysin) juuri maiseman ja sijainnin takia. Muusta ei siis parane valittaa.

Lyttelton idän puoleisilta kukkuloilta. Meidän talomme sijaitsee jossain tuolla keskellä.

Lyttelton länsipuolelta

Näkymä olohuoneesta

Näkymä parvekkeelta. Niemimaan yllä saapuu myrsky

Mainitsinko jo näköalan? Aamuisin herättyäni istahdan ensimmäisenä kahvikupposen kanssa ikkunan äärelle seuraamaan avautuvaa maisemaa. Edessä oleva katu on täynnä kivoja pikkuputiikkeja ja ravintoloita, lauantaisin sen valtaa Farmers Market kojuineen ja musiikkeineen. Itse saan seurata tätä kaikkea ihan aitiopaikalta. Illalla pimeän tultua seuraan vielä sataman tohinaa ja sen valoja, satama ei ikinä nuku. 

Uusi kotimme on vanha talo, joka on rakennettu vuonna 1910. Taloa on ajan saatossa remontoitu ja uudistettu, mutta vanhan ajan patina on vielä säilytetty. Koska olemme jo kesän korvilla, ajattelimme ettei lämmitys ole enää niin ajankohtaista. Väärin! Takatalvi iski meillekin heti alkuviikosta ja etelämpänä lunta tuli jopa 10 senttiä. Meille asti ei lunta sentään tullut, mutta lämpötilat laskivat yöllä miinuksen puolelle ja hyytävä viima koetteli muutaman päivän. Talosta löytyy onneksi takka, ilmalämpöpumppu ja patterit joka makuuhuoneesta, mutta vanhassa talossa tietysti vetää joka nurkasta. Ei muuta kuin villasukat jalkaan ja lämmintä juotavaa masuun. Kauhulla odotan seuraavaa sähkölaskua... Loppuviikosta kylmä rintama jatkoi matkaansa ja olemme jälleen saaneet nauttia lämpimistä kevätsäistä.

Koti oli valmiiksi kalustettu, mutta jotain pientä jouduimme tietenkin tänne hankkimaan. Autoa meillä ei vielä ole, onneksi Lytteltonissa on pieni ruokakauppa, joten päivittäisten ruokatarvikkeiden hankkiminen on helppoa. Muut tarvikkeet täytyy hakea Christchurchin puolelta ja tähän hätään hankimmekin bussikortit, joilla pääsee kaupunkiin nopeasti, vaivattomasti ja edullisesti. Täällä julkinen liikenne toimii hyvin, sekään ei ole niin itsestäänselvää Uudessa-Seelannissa.

Meidän uusi koti

Kylän ympärillä on mahtavat ulkoilumaastot. Olemme hieman päässeet miehen kanssa jo tutustumaan takanamme sijaitsevien kukkuloiden tähän puoleen ja näistä ulkoilureiteistä kirjoittelenkin sitten ihan omat postaukset. Toinen kukkuloiden puoli onkin koluttu jo aika hyvin läpi asuessamme Lincolnissa. Liikuntaa täällä tulee harjoitettua ihan itsestään, kaupasta kotiin päin reitti kulkee jyrkkää ylämäkeä pitkin ja kasseja raahatessa tuntee liikkuneensa. Jos taasen kaipaa tasaisempaa kävelymaastoa voi kävellä rantapolkuja pitkin Governor's Baylle päin. Ulkoilumaastojen lisäksi kivenheiton päästä löytyy yleinen uima-allas, jota tulemme kesällä käyttämään lasten kanssa varmasti tiuhaan. Ihanaa, liikunta jäikin turhan vähäiselle vuoden aikana Suomessa asuessamme. 

Lyttelton kuuluu Christchurchin kaupunkiin, mutta on tavallaan ihan oma kylänsä. Christchurchista pääsee Lytteltoniin ajamaan Port Hills kukkuloiden läpi tunnelia pitkin tai sitten kiertämällä pidempää reittiä rantoja pitkin. Kukkulat kietoutuvat kylän ympärille tiiviisti ja kylän edessä on yksi Eteläsaaren tärkeimmistä ja vilkkaimmista satamista. Kylällä ja satamalla on pitkähkö historia. Kun eurooppalaisten ja erityisesti brittien "massamuutto" Uuteen-Seelantiin alkoi 1800-luvun puolivälissä, Eteläsaarelle saapuvat laivat rantautuivat juuri Lytteltonin satamaan. Lytteltonista maahanmuuttajat kulkivat kukkuloiden yli Bridle Pathia pitkin nykyisen Christchurchin alueelle ja rakensivat kaupungin sinne. Lytteltonista löytyy edelleen paljon historiaa, vaikka vuosien 2010 & 2011 maanjäristykset tuhosivat kylän vanhoista rakennuksista ison osan. Olen muuten aikaisemmin kirjoitellut Lytteltonista ainakin täällä ja Bridle Pathista täällä.

Lytteltonin katolilainen hautausmaa on hienolla paikalla kukkuloilla. Täällä tuntee historian havinan, vanhimmat haudat ovat 1860-luvulta.

Kylän kello on paikalla, jossa sijaitsi Eteläsaaren vankila. Täällä aikoinaan hirtettiin seitsemän vankia. Nykyisin vankilan paikalla on alakoulu ja leikkipuisto.

Lytteltonin katuja ja viihtyisän näköisiä vanhoja taloja

Rappusia kylässä riittää

Asettuminen Uuteen-Seelantiin ja Lytteltoniin on käynyt melko sujuvasti. Asioiden hoitaminen tuntuu jo helpolta, kun tietää miten pitää toimia ja mihin olla yhteyksissä. Kaupassa asioiminenkin on ollut helppoa, kun tuotteet ovat jo tuttuja. Muistan kun ensimmäistä kertaa muutimme maahan 3,5 vuotta sitten, monet asiat tuntuivat omituisilta ja ihmeellisiltä. Nyt iso osa näistäkin asioista tuntuu jo ihan järkeenkäypältä. Toisinsanoen, olo tuntuu jo aika paikalliselta.

Matka takaisin Eteläsaarelle

Karanteenihotellista pääsimme vapaaksi suunnitelmien mukaisesti torstai-aamulla klo 8.10. Kaksi viikkoa aiemmin olimme astuneet täsmälleen samaan aikaan Aucklandin lentokentällä karanteenihotelliin vievään bussiin. Aikaisin aamulla ennen lähtöämme tehtiin meille vielä terveystarkastus eli mitattiin kuume, kyseltiin olotilaa ja täytettiin terveyskaavake. Vähän kahdeksan jälkeen kaikki tavarat oli jälleen pakattuina matkalaukkuihin ja suuntasimme maskit päällä aulaan terveyskaavakkeiden kanssa. Lähtötiskillä armeijan miehet kävivät läpi tietomme ja antoivat lupalaput, joita näyttämällä pääsisimme ulos hotellista. Kävelimme hotellin pääsisäänkäynnin ulkopuolella olevalle rautaportille, jossa turvamiehet tarkastivat lupalappumme ja päästivät meidät ulos. Aika mahtava fiilis! 

Olimme varanneet edellisenä iltana liput lentokenttäbussiin, joka lähti noin 300 metrin päästä hotellilta. Lähdimme kävelemään hotellilta pois päin ja ensimmäisen nurkan takana ympärillemme vilkuillen riisuimme maskit pois. Olikohan tämä ihan luvallista, tulisiko joku peräämme, saadaanko me oikeasti kävellä vapaasti pois? Kaikenlaisia kysymyksiä tulvi mieleen. Kukaan ei tullut onneksi peräämme ja olimme vapaita.

Upea tunne kävellä Aucklandin kadulla

Raahasimme kaikki kapsäkkimme bussipysäkille hikeä pyyhkien. Pysäkillä puimme maskit jälleen kasvoillemme. Aucklandissa oli silloin vielä voimassa alert level 2.5 (laskee level 2 ensi yönä), jolloin maskien käyttö julkisissa liikennevälineissä on pakollista. Matkalla lentokentälle bussi ajoi erään toisenkin karanteenihotellin ohi ja katselimme kateellisina tämän hotellin ulkoilutiloja, jotka näyttivät luksukselta meidän hotellimme vastaaviin verrattuna. Kentälle päästyämme mies soitti autovuokraamoon, josta meitä tultiinkin kohta jo noutamaan. Emme siis suinkaan lennä Eteläsaarelle, se olisikin ollut turhan helppoa, vaan ajaisimme sinne vuokra-autolla. Vuokraamolla tarkastimme auton kunnon ja ahtasimme sen jälkeen kaikki matkalaukkumme vähän turhan pieneen autoon. Kaikki saatiin kuitenkin kyytiin ja matka kohti etelää alkoi.

Ajomatkaa meillä oli edessä tälle päivälle 540 kilometriä. Ensimmäinen majapaikka oli Levin nimisellä pikkupaikkakunnalla. Matkalla vuoroin satoi vettä ja paistoi aurinko, luonto näytti niin vihreältä. Ennen Taupoa ihmettelimme maasta nousevia höyryjä ja Desert Roadilla päivittelimme hiekkamyrskyä, yritimme bongata villihevosia ja ihastelimme lumihuippuista Ruapehu-vuorta. Iltapäivällä tuuli alkoi olla tosi kovaa ja se teki auton ohjaamisesta vaikeaa. Perille Leviniin pääsimme 10 minuuttia ennen sisäänkirjautumisajan loppumista. Ilta vietettiin mukavassa mökissä ja kuunneltiin ulkona riehuvaa myrskyä.

Maisemakuvia liikkuvan auton kyydistä

Taupojärvi

Mt Ruapehun lumiset huiput pilkistävät pilvien takaa

Seuraavana aamuna myrskytuulet olivat jo hellittäneet ja pilvet alkoivat pikkuhiljaa hälvenemään. Meillä oli edessä lauttamatka Pohjoissaarelta Eteläsaarelle ja lautta ei tunnetusti ole mikään tasaisesti kulkeva paatti, toivoimme siis mahdollisimman tyyntä seilaussäätä. Lähdimme aamusta ajamaan kohti Wellingtonia ja satamaa, josta lauttamme lähtisi iltapäivästä. Matka meni nopeasti ja olimme satamassa jo tuntia ennen sisäänkirjausaikaa. Kävimme samantien ilmoittautumassa ja asetuimme autojonoon. Lautta oli aikataulusta jäljessä, ilmeisesti edellisyön myrskyn jäljiltä ja loppujen lopuksi jouduimme odottelemaan autojonossa noin 2,5 tuntia ennen kuin pääsimme ajamaan laivaan.

Kun vihdoin lautta pääsi lähtemään satamasta, olivat pilvet hälvenneet ja sää oli mitä mainioin. Avomerelle päästessä lautta kuitenkin keinui sen verran, että melkein kaikki olimme vähän huonovointisia. Lounas pysyi onneksi sisällä ja päästyämme Eteläsaaren saariston tuntumaan keinutus loppui. Lautallakin tuli pitää maskeja koko ajan päällä, niinkuin me teimmekin kuuliaisesti. Jälleen kerran kaikilla ei ollut maskeja päällään, mutta eipä siihen kukaan puuttunut.

Autolautta

Heippa Wellington

Eteläsaaren rannikko

En koskaan kyllästy merimaisemiin

Picton

Pictoniin saavuimme illansuussa aikataulusta tunnin jäljessä. Onneksi olimme varanneet Pictonista hotellin, ettei tarvinnut enää lähteä ajelemaan pimeässä. Aamusta matka jatkui taas kohti Christchurchia, edessä olisi 340 kilometrin ajomatka. Eteläsaaren pohjoisosa on maan parasta viinialuetta ja tie vie kymmenien ellei satojen viinitarhojen ohi. Mikäs näitä maisemia katsellessa

Matkalla pysähdyimme Ward -nimisen paikkakunnan merenrannalla, jota vuoden 2016 maanjäristys oli muovannut. Eteläsaaren koilisrannikon merenpohja on noussut järistyksessä paikoin jopa kaksi metriä ja tälle rannalle oli lisäksi järistyksen seurauksena noussut pyöreitä kivilohkareita eli Bouldereita. Muutaman kivipallon löysimmekin rannalta ja niitä olisi ollut vähän matkan päässä vielä lisääkin. Kiireinen aikataulu kuitenkin pakotti meidät jatkamaan matkaa ja jättämään tämän upean rannan tutkimisen toiseen kertaan. Poika 3 pääsi kuitenkin kastelemaan varpaitaan pitkästä aikaa Tyynenmeren aalloissa.

Taas yksi viinitarha

Muutama Boulder jotka löysimme Ward Beachilta

Iso osa tästä rannan kivikosta on noussut meren pinnalle vuoden 2016 maanjäristyksessä

Ajellessamme etelään päin tiekylteissä kerrottiin tien Christchurchiin olevan auki, onneksi. Kiertotie olisi tuonut satoja kilometrejä lisää matkaa. Vuoden 2016 maanjäristys vahingoitti myös pahasti tätä rantaa pitkin kulkevaa päätietä sekä sen vieressä kulkevaa rautatietä ja niiden korjauksessa meni kauan. Tie on edelleenkin altis maanvyörymille, joita sattuu silloin tällöin, etenkin runsaiden sateiden aikaan. Nyt kuitenkin tie oli meille avoinna ja näkymät hienoja. Rannan loikoilevat hyljekolonnat houkuttelivat meitä pysähtelemään ja kuvailemaan vähän väliä.

Uudenseelanninhylkeitä

Koko matkan vastaamme Blenheimistä asti oli tullut vanhoja autoja ja päättelimme, että jossain oli varmasti iso autotapahtuma. Se löytyikin Kaikourasta, jossa koko pieni kylä oli täynnä porukkaa ja vanhoja autoja, menossa oli koko viikonlopun kestävä Kaikoura Car Show 2020. Päätimme poiketa päätieltä katselemaan Kaikouran maisemia ja ajelimme Kaikouran kylän päässä sijaitsevan niemen kärkeen, Point Kean Viewpointille, jossa voi nähdä hylkeitä ja kaikkia muitakin mereneläviä. Matkalla ohitimme myös Kaikouran vanhimman säästyneen talon, Fyffen. Fyffe House on rakennettu vuonna 1844 niemeen, jossa ennen sijaitsi valaanpyyntiasema. Nopeita nähtävyyksiä matkan varrella. Tapahtuma ja myös maisema näytti mukavalta, mutta jatkoimme pian matkaa kohti Christchurchia, jossa meitä odotti hotellivaraus.

Point Kean Viewpoint

Fyffe House

Vihdoin illansuussa edessämme siinsi Christchurchin tutut ja rakkaat Port Hills -kukkulat, vähän olikin ollut niitä ikävä. Ilta kuuden aikaan saavuimme Jucy Snooze hotelliimme, joka on vähän erilainen kokemus. Me olimme varanneet yhden kokonaisen huoneen, jossa meillä on käytössämme 8 kapselisänkyä eli Podia. Tämä on vähän kuin junan makuuvaunuosasto tai Ruotsin laivan hytti, isompi vain. Jokaisesta Podista löytyy makuupaikan lisäksi valot, ilmanvaihto, pistokkeita ja säilytystilaa. Eteen saa vedettyä vielä verhon niin oma rauha on (melkein) saavutettu.

Jucy Snooze kapselihotelli. Tämän tyyppisiä taitaa löytyä ainakin Japanista

Oma Podi. Täällä on ollut hyvä kirjoitella tätä viimeisintä blogitekstiäni

Seuraavalle päivälle olimme varanneet yhden asuntonäytön. Ihastuimme sijaintiin ja näköalaan välittömästi ja otimmekin asunnon samantien. Pääsemme muuttamaan uuteen kotiimme ylihuomenna, josta kerron lisää sitten seuraavassa postauksessa!

Summa summarum; kaksiviikkoinen karanteenihotellissa

Meillä alkaa karanteeniaika täällä hotellilla vedellä viimeisiään, huomenaamulla aikaisin päästään terveystarkastuksen jälkeen ulos! Nyt voi tehdä jonkinlaista yhteenvetoa tästä erikoisesta pariviikkoisesta kokemuksesta eli tässäpä viimeinen postaus vielä täältä neljän seinän sisältä.

Siivoojaa kaivattaisiin

Kaksi viikkoa on perhanan pitkä aika, sen saimme huomata. Jonkinlainen päivärytmin ylläpitäminen ja pienten juttujen keksiminen päivän täytteeksi kuitenkin auttaa. Lapset jatkoivat koulutöitään minun ohjauksessani melko pian tänne saavuttuamme ja mies jatkoi omia töitään etänä. Aikamoista motivaation puutetta on ollut havaittavissa opiskelujen suhteen, tilanne on niin outo lapsillekin, ettei koulutehtävien tekeminen nyt oikein meinaa luonnistua. Olemme tehneet nyt sen verran kuin mitä kukakin pystyy keskittymään. Kunhan päästään asettumaan taas uuteen kotiin, niin täytyy kiriä sitten enemmän opiskeluissa.

Hoitajat käyvät ovella joka päivä mittaamassa kuumeen otsamittarilla ja kyselemässä oireista. He tulevat aina ennalta ilmoittamatta mihin aikaan päivästä tahansa. Useampana kertana olemme olleet vielä nukkumassa heidän pimpoitellessa ovella (täällä on huoneissa ovikello). Ilmeisesti eri aikaisilla terveystarkastuksilla yritetään välttää sitä, ettei kukaan saisi keploteltua esim. lääkityksen avulla itseään läpi tarkastuksista, näin voisin ainakin kuvitella. Hoitajien maskittomuutta olen välillä ihmetellyt. Ilmeisesti hoitajat saavat itse päättää pitävätkö maskia ja kaikki eivät sitä näköjään halua pitää.

Tämä parin viikon liikkumattomuus on jumittanut lihaksia, takareisi kramppaa, kuin olisin tehnyt rankempaakin treeniä, vaikka en olekaan. Vähälle on jäänyt minkäänlaiset jumpat, mutta siitä saan syyttää vain itseäni. Hotellin jatkuva ilmanvaihto on tehnyt ihosta ja limakalvoistani rutikuivia. Iho kutisee  sieltä täältä ja silmänympärystät punoittavat vielä normaalia enemmän, tehden minusta melko sairaan näköisen. Auringon valoakaan ei tänne huoneeseen juuri tule, saattaa silmiä hieman aristaa, kun vihdoin pääsemme ulkoilmaan.

Meillähän on hotellilla kaksi huonetta käytössä, josta toisesta on muodostunut perhehuone ja toisesta rauhallisempi soppi. Olemme miehen kanssa välillä vaihdelleet huonetta jossa vuorotellen nukumme. Tällöin toinen saa hetken hengähtää ja katsella rauhassa esim telkkaria, kun toinen on pienempien lasten kanssa. Itse olen saanut katseltua Netflixistä leffoja, eikun luurit päähän vaan (ettei vieressä oleva teini häiriinny) ja aah, rentoutus. Hotellikanavalta tulee 24/7 joogaa ja hotellilta saisi ostettua joogamatonkin. Jos olisin yksin, tulisi varmasti joogattuakin, nyt olen keskittynyt lähinnä siihen täydelliseen rentoutukseen. Miehen kanssa olemme seuranneet kahdestaan netistä Maajussille morsian ja Ensitreffit alttarilla -sarjoja, varsinaista parisuhdeaikaa.

Hotellissa on ollut mahdollista pesettää pyykkiä kahdesti asumisaikana. Viimeinen mahdollisuus pesettämiseen oli tosin jo kuusi päivää ennen täältä vapautumista, joten tämä hyöty jäi meiltä sitten käyttämättä. Ostin ensimmäisen ruokakauppatilauksen yhteydessä pyykinpesuainepaketin ja ajattelin pestä nyrkkipyykillä pientä pyykkiä. Pyykkiä on tullut kuitenkin niin vähän täällä ollessamme, että kaikki pyykki on hoitunut ihan näppärästi tällä systeemillä. On ollut ihan kiva, että päivisin on edes jotain tekemistä, kuten nyrkkipyykkäys, jota en juuri koskaan kotona harrasta.

Ruoka on... noh, ei mitään tyypillistä hotelliruokaa vaan selkeästi halvalla tehtyä. Vähän harmittaa tämä hävikki, jota meiltäkin tulee päivittäin, ruoka kun harvoin kelpaa perheen pienimmille. Aikuisten annoksetkin ovat todella runsaita, niiden täytyy tietenkin riittää kaikenlaisille syöjille. Olemme laittaneet liikoja ruokia jääkaappiin myöhempää syömistä varten, mutta mikron puute rajoittaa niiden myöhempää käyttöä. Tähän olemme kehittäneet, ei niin energiaystävällisen ratkaisun; hanasta tulee polttavan kuumaa vettä, joten vesihauteessa saa ruokaa uudelleenlämmitettyä edes hieman. 

Pizzapalan lämmitys menossa

Ruokatilaukset eivät ole aina menneet perille oikein ja keittiön kanssa niitä on selvitelty puhelimella jälkikäteen. Ikävää se on siinä vaiheessa, kun ruokaa tulee vain viidelle ja kaikilla kuudella on kuitenkin nälkä. Olen tilaillut kaupasta ruokaa hätävaraksi, joten alun hämmennyksen jälkeen tällaiset kömmähdykset eivät ole enää haitanneet. Itselleni kiloja on vatsan turvotuksestä päätelleen tullut jo monta, suonet saattavat samoin olla melkoisen tukossa kaiken tämän rasva- ja kolesterolipitoisen ruoan jälkeen. Hyvä puoli tietenkin on se, ettei tällaista ruokaa tee ihan vähän aikaa mieli, jatkossa pystyy taas panostamaan enemmän siihen ruoan terveellisyyteen. Ja jottei ihan mene pelkästään ruoan morkkaukseksi, ainakin curry on ollut hyvää, samoin salaatit!

Esimerkki aamupala: pari uppomunaa, tomaattisosetta ja uppopaistettuja leivitepuikkoja, joissa sisältö on pelkästään sitä leivitettä. Onhan tietysti kalapuikkojenkin maistuvin osa sitä leivitettä. Lisäksi on tosi suolainen pasteija ja oho, omena!

Lasten lounas; tortillarullan välissä porkkanasosetta joka maistui muovailuvahalle. Jäi itseltänikin syömättä. Pohjalla vettyneitä pähkinöitä ja rusinoita.

Ruokien allergiamerkinnät olivat välillä hämääviä. Onkohan tämä sopiva pähkinäallergiselle vai ei?

Hotelli ihanasti muisti välillä meitä asukkaita. Puolivälissä karanteenia saimme karkkipussin ja nyt lopussa kiikuttivat aikuisille pienet pullolliset kuohuvaa ja lapsille muffinssit.

Toinen testaus meillä oli karanteenin 11. päivänä. Testaukseen jouduimme kulkemaan kiertoreittiä, koska yksi käytävä olikin suljettu, luultavasti uusi lastillinen asukkaita oli tulossa. Itse testaukseen päästiin tällä kertaa suoraan, ei tarvinnut jonottaa ja katsella muiden dramaattisia kohtauksia. Testauspisteellä oli hoitajia kymmenkunta, ainakin oli riittävästi henkilökuntaa. Testauspisteen hoitajilla on asianmukainen varustus, kaikilla on maski, visiiri, myssy ja suojatakki päällään. Testi meni tälläkin kertaa nopeasti ja nyt se ei enää jännittänyt, kun tiesi jo mitä oli odotettavissa. Täytyy kyllä kehua meidän lapsiamme, kukaan ei inahdakaan testiä otettaessa, on ne tosi reippaita. Vastaukset pitäisi tulla 1-2 vuorokaudessa, tosin edellisiäkään vastauksia testeistä emme koskaan saaneet. Jos testi olisi kuitenkin ollut positiivinen, olisimme siitä varmasti kuulleet. Positiivisethan siirretään sinne varsinaiseen karanteenihotelliin.

Täältä ulos päästessämme tulisi meillä olla osoite, jonka voimme viranomaisille ilmoittaa. Ilmeisesti heidän täytyy pystyä seuraamaan karanteenista vapautuneita, jotta voivat tarvittaessa jäljittää tartuntaketjuja. Meillä ei ole asuntoa valmiina odottelemassa ja asunnon metsästys alkaa kunnolla vasta täältä päästyämme. Koska suunnitelmamme ovat olleet hyvinkin avoimia, on viranomainen soitellut joka toinen päivä ja kysellyt osoitteen perään. Suunnitelmamme on täällä ollessa onneksi selkiytynyt ja alkuviikosta meillä oli antaa jo alustava matkasuunnitelma viranomaisille. Täältä päästyämme lähdemme välittömästi köröttelemään kohti Eteläsaarta.

Sitten vähän siitä henkisestä puolesta. Eristettynä oleminen ja liikkumattomuus tuntuu voimistavan tunteita. Parin viikon maailmasta eristäminen vieraassa paikassa on outo kokemus. Vangeilla eristämistä käytetään rangaistuksena ja tuntuuhan se olevan ihan tehokas keino. Meillä on ollut onneksi koko perhe kasassa, joten tämä aika on ollut ehkä helpompaa kuin yksin. Vaikka toisaalta sitten taas kellään ei ole ollut mahdollisuutta edes pieneen yksinoloon, joka on ainakin itselleni tärkeää. Koko ajan joku on iholla ja seinät ovat ajoittain tuntuneet melko pieniltä parin aktiivisen lapsen kanssa. Konflikteilta ja mielialavaihteluilta ei olla vältytty.

Itselläni ajatukset ovat tämän kokemuksen jälkeen entistä sekavammat eikä median ja somen seuraaminen asian tiimoilta ainakaan yhtään helpota. Tämä tilanne ja rajoitukset ovat jakaneet ihmisiä kahteen leiriin ja äänenpainot ovat aika kovia. Puhutaan "heistä" ja "meistä", varsinkin maahan palaavat asukkaat tuntuvat olevan alinta kastia. Äänekäs joukko kannattaa nykyistenkin rajoitusten tuntuvaa koventamista Australian tyyliin. Samoin Pohjoissaartelaisten liikkumista Eteläsaarelle halutaan rajoittaa. Eteläsaarella kun ei ole tartuntoja, toisin kuin Pohjoissaarella. Toisaalta sitten taas on niitäkin, jotka kannattavat rajoitusten höllentämistä. Viereisellä aukiolla on ollut viikonloppuisin mielenosoituksia pääministeriä kohtaan jossa on kovin sanoin arvosteltu rajoituksia ihmisoikeuksia loukkaavana. Tätä maailman taantumista on ollut aika huolestuttavaa seurata. Nähtäväksi jää vielä se, miten meihin suhtaudutaan, kun pääsemme täältä pois. 

Uudessa-Seelannissa on nyt nähty, että maan sulkeminen ei ole eliminoinut virusta, vaan se on lähtenyt uudelleen leviämään. Tartuntalähteestä ei ole vielä tietoa, mutta ilmeisesti virus ei ole saapunut maahan palaavien ihmisten mukana, vaan on kulkeutunut eri reittiä. Itse en ole ollenkaan varma siitä, onko maan sulkeminen ja ihmisten näin totaalinen eristäminen se paras keino taistella tätä virusta vastaan. Alan kannistua ajatukselle, että yrittäisimme oppia elämään tämän viruksen kanssa, kuten Suomessa on aika pitkälti tehty. Mielestäni keskustelu ja pohdinta asian tiimoilta on tervetullutta, mihinkään toimimattomaan malliin ei pidä tyytyä. Vaikka tuskin tähän mitään yhtä ja ainoaa oikeaa ratkaisua löytyykään.

Ulkona on kevät

Karanteenihotellista kuulumisia

Saavuimme Aucklandin keskustassa sijaitsevaan karanteenihotelliimme torstai-aamupäivällä. Oikea termi olisi ilmeisesti eristyshotelli, karanteenihotelliin siirretään sitten jos täällä ollessa sairastuu. Puhun kuitenkin nyt karanteenihotellista, kun se kuulostaa jotenkin kivemmalta. Toivottavasti ei jouduta kuitenkaan siihen oikeaan karanteenihotelliin. 

Hotellin eteen parkkeerattuamme bussiimme nousi ensin terveysviranomainen kertomaan karanteeniajasta ja säännöistä. Hotellissa on paikalla poliisi, armeijan henkilökuntaa sekä terveysviranomainen ja sairaanhoitajia ympäri vuorokauden. Todella turvallinen olo täällä kyllä on. Homma tuntuu olevan tyypeillä hyvin hanskassa.

Näkymä hotellin käytävältä

Bussibriiffauksen jälkeen pääsimme nousemaan bussista perhekunta kerrallaan. Tunnistimme ensin hotellin ulkopuolella olevasta laukkukasasta omat laukkumme, jotka raamikkaan näköiset miehet nostivat rullakkoon ja kuskasivat ne myöhemmin ovellemme. Sen jälkeen armeijapukuiset miehet ohjasivat meidät jonottamaan armeijan virkailijan luo, joka otti tietomme ylös, kertoi käytännön asioista sekä antoi meille huoneemme. Saimme käyttöömme kaksi normaalikokoista huonetta, koska hotellilla ei ollut antaa käyttöömme isoa perhehuonetta. En tiedä onko täällä edes sellaista. Omassa huoneessa pitäisi pysytellä ja liikuskelua yleisissä tiloissa välttää. Aina huoneesta poistuessa tulee käyttää maskia, samoin jos joku tulee koputtamaan ovelle. Toisiin täytyy pitää 2 metrin etäisyys ja esimerkiksi samaan hissiin ei saa vieraiden kanssa mennä. Hotellilla on pieni aidattu ulkoilualue, jossa saa välillä käydä tuulettumassa. Toisten huoneisiin ei saa mennä ja omassa "kuplassa" täytyy pysytellä. Täällä puhutaan omasta kuplasta (own bubble) jolla tarkoitetaan sitä omaa perhettä tai lähipiiriä.

Ensimmäisen virkailijan jälkeen meidät ohjattiin jälleen sairaanhoitajan haastatteluun. Hän kartoitti terveystilan, sairaudet, lääkitykset, allergiat yms. Nyt ei mitattu enää kuumetta. Sairaanhoitaja kertoi, että hän tarkistaa joka päivä meidän terveydentilamme joko puhelimitse tai käymällä ja että koronatestaukset tapahtuvat 3. ja 12 karanteenipäivinä. Tämän infon jälkeen pääsimmekin vihdoin huoneisiimme. Ja maski pois, aaahhh!

Meidän kaksi huonettamme ovat ylimmässä kerroksessa käytävän perällä, omassa pienessä kulmauksessaan vierekkäin. Me saamme liikkua huoneiden välillä vapaasti, koska olemme tietenkin samaa kuplaa. Kaksi huonetta antaa yllättävän paljon vapauden tunnetta. Jos toisen huoneen seinät alkavat kyllästyttämään, voi mennä välillä toiseen huoneeseen. Huoneet ovat ihan kelpoisia, tavallisia hotellihuoneita, joissa kummassakin on kaksi kahden hengen sänkyä ja siisti iso kylpyhuone ammeineen. Huoneen varustukseen kuuluu mm. tv, jääkaappi, vedenkeitin ja joitain astioita. Lisäksi on pikakahvia ja teetä sekä maitoa. Alakerran kahvilatiskiltä saa käydä ostamassa parempaa kahvia päivisin. Siivouspalvelua täällä ei ole tänä aikana, joten astiat täytyy tiskata itse ja roskat viedä aina oven ulkopuolelle odottamaan noutoa. Petivaatteet ja pyyhkeet vaihdetaan vain tarvittaessa (itse) ja pesulapalvelua saa käyttää kaksi kertaa tämän kahden viikon aikana. Imuria saa tilata tarvittaessa myös respasta, imurointi suoritetaan tietenkin itse. En kyllä ajatellut vaivautua.

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta

Hotellihuone

Koska täällä ei päivisin tapahdu mitään, on ruoan odottelu ja sen tulo yleensä päivän kohokohta. Ruoka toimitetaan oven ulkopuolelle kolme kertaa päivässä ja se tilataan etukäteen aina kolmeksi päiväksi kerrallaan kännykkäsovelluksen kautta. Aikuisten ja lasten aterioiden menu on erikseen ja aikuisilla on useita eri vaihtoehtoja, joista saa valita mieleisensä aterian, lasten vaihtoehdot ovat hyvin rajoitetut. Ruoka on varmasti se, josta valitetaan eniten näissä karanteenihotelleissa. Kaikki muut puitteet vielä menee, mutta jos ruoka on kökköä, niin se on jo sietämätöntä. Ensimmäisenä päivänä muistin, että eihän täällä syödä kahta lämmintä ateriaa päivässä ja se varsinainen ateria tulee vasta illalla klo 18-20 välillä. Ruoka ei myöskään varsinaisesti täytä mitään ruokaympyrän vaatimuksia. Meillä lapset jäävät usein nälkäiseksi ruoan jälkeen, koska se ei ole ihan suunmukaista. Minulle kyllä menee kaikki enkä ole mitenkään nirso minkään suhteen. Saattaakin jokunen kilo tarttua mukaan tämän ei niin terveellisen ruoan vuoksi.

Hotellille saa vapaasti tilata lähikaupoista ruokaa ja muuta tarviketta omalla kustannuksella. Ostokset toimitetaan alakertaan, josta ne sitten käydään itse hakemassa. Olemme tilanneet nyt kerran lähikaupasta lisämurkinaa ja täytyy varmasti jatkossakin tilata ainakin silloin tällöin. Tilasimme samoin nuorimmaiselle heti ensimmäisenä päivänä uuden tablettitietokoneen sen kadonneen tilalle. Alkoholia sen sijaan ei saa kaupoista tilata, mutta sitä voi ostaa hotellin kautta, kalliimmalla hinnalla tietenkin. Alkoholin käyttöä seurataan ja sitä saa tilata vain tietyn määrän kerrallaan. 

Tämän päivän lounas

Hoitajat käyvät päivittäin mittaamassa kuumeen otsamittarilla ja kyselevät mahdollisista oireista. Kaikki on ollut meillä vielä kunnossa. Tänään pääsimme / jouduimme ensimmäiseen koronatestaukseen. Alakerrasta soittivat ja pyysivät tulemaan testauspisteelle. Olipa hienoa päästä ihan alakertaan asti! Sitten jonotettiin ainakin parikymmentä minuuttia kylmässä. Hotellin yleiset tilat pidetään jostain syystä kylmänä, saman huomasin jo lentokentällä ja meillä oli nyt päällä vain lyhythihaista. Vieressä istuva hoitaja soitteli koko ajan puhelimella huoneisiin ja pyysi asukkaita tulemaan testaukseen. Ilmeisesti asukas, jolle hoitaja juuri soitti, ei olisi tulossa vapaaehtoisesti testaukseen, joka on kuitenkin tavallaan pakollinen. Hoitaja kertoi asukkaalle, että jos testaukseen ei suostu vapaaehtoisesti, joutuu olemaan karanteenihotellissa vielä toiset kaksi viikkoa, oletettavasti omalla kustannuksella. En ihan tarkkaan kuullut tulisiko siitä muuta sanktiota. 

Meidän edellämme oli mies, joka ei tuntunut oikein ymmärtävän englantia. Hän meni juuri meitä ennen testiin ja testiä otettaessa oli ilmeisesti pistänyt kunnolla hanttiin ja oli käyttäytynyt huonosti hoitajaa kohtaan. Kohta tulikin armeijan miehiä sekä poliisi selvittelemään tilannetta. Mies näytti elekielellä ja yritti myös selittää, että hoitaja yritti työntää jotain nenään. Ei ollut ilmeisesti tykännyt ajatuksesta. Tämän spektaakkelin seuraaminen ei juuri meidän jännitystämme helpottanut. Täytyy sanoa, että myötätuntoni on hoitajien puolella, ei ole helppo homma heilläkään. 

Pitkän odotuksen jälkeen mekin pääsimme vihdoin testauspisteelle. Etukäteen saamassamme infolappusessa oli kerrottu, että testi otetaan joko nenästä tai nielusta. Meiltä kaikilta se otettiin nenästä eikä valinnanvaraa ollut, ehkä ihan pieniltä lapsilta otettaisiin testi nielusta. Lapsilta testin otto kesti vähemmän aikaa ja sitä ei otettu niin syvältä kuin aikuisilta. Eipä se mukava ollut, mutta kyllä sen ihan hyvin kesti meistä jokainen. Yhdeksän päivän päästä sitten seuraava testi.

Karanteenissa olo on sujunut tähän asti meiltä oikein hyvin ja olemme olleet tyytyväisiä miltei kaikkeen. Tosin aika monta päivää on vielä edessä, saas nähdä koska seinät alkavat kaatua päälle ja tulee pakottava tarve alkaa juosta maratonia. Karanteeniaika on meille kokonaan ilmainen, joka on aivan fantastista. Vaikka kyllä mietityttää, että miten valtiolla voi olla varaa tällaiseen. Eikä sillä tietenkään olekaan.

Hotellihuoneessa on tällainen valokatkaisija. Ajattelin että täällä on jossain meikkaushuone ja tästä saa siihen valon. Aikani tätä räpläsin ja etsin sitä meikkaushuonetta, kunnes mies osasi kertoa, että se on itse asiassa merkkivalo siivoojalle, jotta tietää tulla siivoamaan huonetta 😄 Nyt tälle ei ole kyllä mitään käyttöä, kun siivooja ei tule, eikä naamakaan ole nähnyt meikkiä päiviin.

Perillä!

Eilen aamulla laskeuduimme vihdoin Aucklandiin. Lentokentältä meidät ajettiin bussilla tänne karanteenihotelliin, jossa vietämme seuraavat 14 vuorokautta. Hotellista ja karenteeniajasta kerron lisää toisessa postauksessa, nyt ensin sananen siitä miten lentomatkustus sujui näin pandemia-aikana.

Matkamme kohti Uutta-Seelantia starttasi tiistai-iltapäivällä. Maskit laitoimme päälle heti lentokentälle astuessamme ja pidimme niitä aina karanteenihotellille ja omaan huoneeseen saapumiseen asti, eli sellaiset 47 tuntia! Maskin käyttöön kyllä tottui nopeasti, eikä se ollut lainkaan hankalaa. Maskin sai ottaa syömisen ajaksi pois ja välillä piti tietenkin muistaa vaihtaa sitä. Matkalla näimmekin kaikenlaisia variaatioita maskin käytöstä ja myös erilaisia maskeja. Jotkut pitivät maskia vain suun edessä, toisilla oli maskin lisäksi myös visiiri. Olipa lentokoneessa eräskin matkustaja pukenut edellisten lisäksi vielä sadetakinkin!

Helsinki-Vantaalla tapasimme matkakumppanimme, joka oli palaamassa kotiinsa Uuteen-Seelantiin ja oli yksin liikenteessä. Helsingissä koneeseen noustessamme tuli ensimmäinen pientä hikeä nostattava tilanne. Lentokentän tietojärjestelmä kun alkoi jostain syystä herjaamaan kohdallamme, eikä olisi päästänyt meitä koneeseen. Olimme kyllä etukäteen syöttäneet matkan järjestäneen lentoyhtiön sivuilla viisumien numerot ja kaikki tietomme, niinkuin pitikin. Uuteen-Seelantiin ei pääse matkustamaan nyt muut kuin kansalaiset ja oleskeluluvan omaavat ihmiset, joten lentoyhtiö tarkastaa etukäteen kaikilta, että heillä on lupa saapua maahan. Lähtöportilla kaksi virkailijaa ihmettelivät tilannetta, kunnes vidoin toinen virkailija huomasi järjestelmän herjaavan osoitettamme, joka oli Suomessa eikä Uudessa-Seelannissa. Ilmeisesti lentokentän järjestelmä vaatii osoitteen olevan maassa jonne on lentämässä, vaikka maahanmuuttoviranomaiset eivät tätä vaadikaan. Virkailijat tarkastivat vielä viisumimme ja ohittivat sen jälkeen tietokoneen systeemin ja päästivät meidät sitten matkaan.

Koska lentomme kulki Lontoon kautta, tuli kaikilla matkustajilla olla etukäteen täytettynä terveysselvitys. Olimme lukeneet ilmeisesti hieman huolimattomasti netistä tästä ja oletimme, ettei meidän tarvitsisi kaavaketta täyttää, koska vaihdoimme vain konetta Lontoossa. Väärin! Lähtöportilla virkailija käski täyttämään lennolla terveysselvityksen kaikilta ja näiden tulisi olla täytettynä ennen lennon laskeutumista Lontooseen, tai sakkoa olisi tiedossa. Tuttu kotimainen lentoyhtiö ei tietenkään tarjoa ilmaista nettiä koneessa, joten ensin täytyi ostaa muistaakseni 7 euroa maksava nettiyhteys, jotta pääsimme täyttämään terveysselvitykset. Tätä maksullista nettiä muuten kommentoi eräs takanani istuva brittiläinen herrasmies melko äänekkäästi ja kovasanaisesti. Sai siinä koko lentoyhtiökin kuulla kunniansa. Enkä ihmettele.

Ensimmäinen lento oli siis Lontooseen ja kone oli aivan täynnä. Lontoossa meillä oli vaihtoaikaa alunperin vain tunti ja 15 minuuttia. Lento oli kuitenkin puoli tuntia etuajassa, jonka vuoksi meillä olikin ihan hyvin aikaa etsiä oikeaa lähtöporttia. Lento lähti onneksi samasta terminaalista kuin mihin Helsingin lento laskeutui, mutta silti oikealle portille oli käveltävä parinkymmenen minuutin matka. Turvatarkastuksessakin menee meillä aina aikaa. Ennen seuraavaan koneeseen nousua jokaiselta mitattiin kuume otsamittarilla. En tiedä olisiko matka jäänyt sikseen, jos olisi lämpöä jollain ollutkin. Onneksi oltiin terveitä. 

Lento Lontoosta Hong Kongiin lähti alkuillasta ja kesti noin 11 tuntia, alkuperäisen 12 tunnin sijaan, olisko ollut myötätuuli tai vähän lyhyempi lentoreitti. Kone ei ollut aivan täynnä, noin neljäsosa paikoista oli tyhjiä. Meidän edessämme istui kuitenkin perhe, jonka taaperoikäisellä lapsella oli kamalan kuuloinen yskä, eikä niin pieni tietenkään käyttänyt maskia. Perheen äitikin tuntui olevan kovassa nuhassa, hän piti maskia välillä vain suun edessä, välillä ei ollenkaan. Mietin että mitenköhän he olivat koneeseen päässeet, kunnes näin heidän antavan nestemäistä lääkettä lapselle. Ihmettelin myös, ettei koneen lentoemännät mitenkään puuttuneet kenenkään maskittomuuteen. Ajattelin, että ihme on, jos ei tämän reissun jälkeen meillä kaikilla ole korona. Huomasin itsestäni kuoriutuvan toisten kyttääjän ja paheksujan. Lentomatkustus tuo toisista pahimmat puolet esiin.

Hong Kongiin laskeuduttiin siis tuntia suunniteltua aiemmin. Koneesta noustessamme kaikilta mitattiin jälleen lämpö otsamittarilla, edelleen olimme terveitä. Vaihtoaikaa meillä jäi ruhtinaalliset 5 tuntia. Kentällä oli melko tyhjää, jotkin kaupat olivat auki, suurin osa oli kuitenkin kiinni. Matkustajat ohjattiin odottelemaan lentoa omalle lähtöportille, turhaa liikkumista kentällä tuli välttää. Siinä odotellessa huomasimme, että nuorimmaisen upouusi tablettitietokone, joka oli ostettu matkaa varten, oli jäänyt edelliseen lentokoneeseen. Harmitus oli tosi suuri, etenkin nuorimmaisella. Ja myös minulla, olin ilmeisesti tarkistanut huonosti penkin ja edessä olevan tuolin pussukan ja minun mokahan se oli. Rahallinen menetys ei ollut järin suuri, mutta toisen harmituksen näkeminen tuntui kyllä syvällä rinnassa. 

Mies kävi kysymässä ensin palvelutiskillä josko tablettitietokonetta olisi mahdollista vielä löytää. Palvelutiskiltä henkilö soitti suoraan jonnekin, ilmeisesti siivousosastolle, mutta siivouksen yhteydessä tablettitietokonetta ei oltu löydetty. Niin varmaan! Jos joku sen olisi löytänytkin, niin ei varmastikaan siitä raportoisi eteenpäin. Tässä vaiheessa manasin jo koko lentoyhtiön, vaikka eihän se heidän vikansa ollut, jos joku siivousfirmassa olisi epärehellinen. Seuraavaksi mies soitti lentoyhtiön asiakaspalveluun. Sieltä selvisi, että lentokone oli vielä kentällä ja asiakaspalvelija lupasi selvittää josko jonkun olisi mahdollista käydä vielä tarkistamassa meidän paikkamme lentokoneesta. Meillä oli vielä muutama tunti odottelua lentokentällä ennen seuraavan lennon lähtöä, joten ehtisimme tabletin vielä saamaan, jos joku sitä ehtisi käydä vielä etsimässä. Seuraavaksi oli vuorossa odottelua vähän surullisin mielin. Mies kävi vielä kysymässä palvelutiskillä kuulumisia, mutta ilmeisesti kukaan ei ollut tablettia enää etsinyt, joten se siitä.

Kun nousimme seuraavaan koneeseen, meinasi tulla itku. Varmasti kadonneella tabletilla ja sen mukanaan tuomalla harmituksellakin oli osansa asiaan, mutta etenkin tutun uusiseelantilaisen lentokoneen näkeminen ja lentoemäntien aksentin kuuleminen tuntui niin tutulta ja ihanalta. Nyt alkoi tuntua siltä, kun palattaisiin kotiin!

Lento Hong Kongista lähti jälleen alkuillasta paikallista aikaa ja kesti reilu 10 tuntia. Edelliseen lentoon verrattuna palvelu oli useamman asteen parempaa, kuten osasin jo odottaakin. Ei sillä että edellisessäkään olisi mitään vikaa ollut, mutta kyllä kiwit osaavat tämän palvelun ja ystävällisyyden muita paremmin. Lennolla oli melko väljää, arviolta kolmasosa paikoista oli tyhjiä. Edellisellä lennolla en ollut saanut nukuttua yhtään enkä saanut tälläkään lennolla. Tämän seurauksena päätä alkoi jo jomottamaan. 

Laskeuduimme Aucklandiin ennen aamukahdeksaa. Edessä oli ensin jonottelua hoitajan haastatteluun. Hän kyseli nykyisestä terveydentilastamme, lääkityksistä, aikaisemmista lääkärikäynneistä yms. ja mittasi vielä lämmön kaikilta korvamittarilla. Seuraavana oli luvassa passien tarkastus ja laukkujen nouto hihnalta, joku olikin nostanut ne jo odottelemaan hihnan viereen, olimme viimeisiä koneestamme. Sen jälkeen oli luvassa vielä biosecurity check, eli meidän piti muistella virkailijalle, mitä olimmekaan pakanneet mukaan laukkuihimme tuliaisina. Ongelmia meinasi aiheuttaa pesto, jonka olin pakannut Suomessa vielä mukaan. Kyseessä oli suomalainen uutuuspesto, joka oli tehty nokkosista, en muistanut millään mikä on nokkonen englanniksi ja yrttejähän ei maahan saisi tuoda. En kyllä tiedä onko nokkonen yrtti? Onneksi Google translate auttoi ja saimme pestolle hyväksynnän. Virkailijan haastattelun jälkeen laukut vielä läpivalaistiin, jossa kyseinen pestopurkki herätti jälleen kyselyjä. Ensi kerralla jätän kyllä sen peston kotiin!

Vaelsimme läpi aution lentokentän ovelle asti, jossa henkilö tarkasti jälleen passit ja kertoi mihin hotelliin olivat meitä viemässä. Kysyi vielä, että käykö tämä hotelli. Mietin, että mitäs jos meille ei olisi käynytkään, olisivatko järjestäneet meille sitten toisen hotellin? Olimme kuitenkin lepsulla tuulella ja kelpuutimme hotellin. Bussi odotteli terminaalin edessä, laukut nostettiin kyytiin ja matka alkoi kohti hotellia. Hotelli on aivan Aucklandin keskustassa, joten saimme nauttia bussimatkan ajan maisemista. Taas alkoi itkettämään, kun katselin matkalla puita ja kukkuloita. Voi miten onkin ollut näitä maisemia ikävä! Ihana olla täällä taas!