Port Hills - Urumau Reserve & Buckleys Bay Scenic Reserve

Urumau Reserve eli luonnonpuisto tai alue sijaitsee Lytteltonin idän puoleisilla kukkuloilla. Alueella kiemurtelee pieniä ei niin hyvin hoidettuja polkuja ja paikoin ne ovat melko haastavia, varsinkin ylemmäksi kiivettäessä. Alueelle on istutettu jo 1800-luvun loppupuolella montereynsypressi- ja mäntymetsää maaperän vahvistamiseksi ja kivivyöryjen estämiseksi. Alue on ilmeisesti aiemmin ollut melko hoitamaton, mutta nykyisin tätäkin kukkuloiden osuutta on alettu kehittämään ulkoilualueiden osalta. Nykyisin näistä metsistä löytyy hoidettu maastopyörärata.

Urumau Reserveltä olemme jatkaneet vaellusta joskus ylemmäksikin, jolloin alue jatkuu Buckleys Bay Scenic Reservenä. Polku muuttuu välillä miltei kiipeilyseinäksi ja reitti haastaa kunnolla tällaista "ei niin huippukuntoista" tätiä. Huipulla reitti yhdistyy pienen puskassa rymyämisen jälkeen suurempaan  Crater Rim kävelyreittiin. Crater Rim Walkway kulkee Port Hills -kukkuloiden huipulla sen päästä päähän, noin 20 kilometrin matkan.

Tässäpä kuvakollaasia useammalta kävelyreissulta Lytteltonin idän puoleisille kukkuloille:

Urumau Reserve, alla Lyttelton. Meidän talomme on tuolla kuvan keskivaiheilla

Urumau Reserve. Edessä näkyvä kukkula on jo Buckleys Bayn aluetta

Urumaun harjanteelta on hienot näköalat sekä Lytteltoniin, kuin myös toiseen suuntaan tänne Lytteltoninlahden suulle. Alhaalla näkyy sataman hiilivarastoa sekä rannikkoa pitkin kiemurteleva Sumner Road.

Vastarannalla Diamond Harbour ja Purau Bay

Matka jatkuu Buckleys Baylle, näkymät sen kuin paranevat. Tuolta siis tultiin

Pieniä polkuja, saa olla tarkkana mihin astuu

Huipulla

Takaisin alas laskeuduttiin pientä laaksoa pitkin

Luonnon muovaama patsas matkan varrella

Loppumatkasta saatiin matkaseuraa. Tällainen ystävällisen oloinen koira tuli itsekseen vastaan ja varmisti, että päästiin turvallisesti alas asti. Taisi asua polun päässä olevalla maatilalla.

Port Hills - Bridle Path & Stan Helms Track

Blogi on päivittynyt turhan harvoin viime aikoina, yritän taas vähän reipastua tämän suhteen. Meillä on ollut hienoja kävelyjä lähimaastossa, miltei päivittäin. Niistä onkin hyvä kertoa, etenkin kuvin.

Bridle Path on mainittu postauksissani jo muutaman kerran. Tämä kyseinen reittihän on Port Hills kukkuloiden yli kulkeva kävelypolku, joka on saanut alkunsa jo eteläsaarelle muuttaneiden eurooppalaisten aikana vuonna 1850. Tarina kertoo reitin saaneen nimensä siitä, että kantohevosia, jotka kuljettivat uudisasukkaiden tavaroita kukkuloiden yli, piti vetää suitsista (bridle) eteenpäin rinteen jyrkkyyden vuoksi. Bridle Path nousee aina 350 metrin korkeuteen ja sieltä on hyvät näkymät niin Lytteltoninlahteen kuin Christchurchin kaupunkiinkin.

Aikaisemmin olemme kivunneet polun ylös kukkulan toiselta puolelta eli Christchurchin kaupungin puolelta ja siitä olen kirjoitellut täällä. Nyt olemme päässeet haastamaan polulla itseämme myös täällä Lytteltonin puolella, useampaankin kertaan. Lytteltonin puoleinen polku tuntuu alussa jyrkemmältä kuin Christchurchin puoleinen rinne. Jonkinlainen peruskunto tälle polulle vaaditaan, ihan rapakuntoisen ei kannata yrittää. Reitti on tosi suosittu paikallisten keskuudessa, moni käy juoksemassa polkua ees taas, itse jaksan juuri ja juuri kivuta sen ylös yhteen suuntaan. Alas tulo on onneksi vähän helpompaa.

Bridle Pathin alussa on hieno seinämaalaus, joka kertoo polun historiaa.

Bridle Pathin alku on tavallista katua, jossa on asutusta. Polku on melko jyrkkä heti alusta asti

Ensimmäinen pysähdyspaikka ja penkki, hyvät maisemat

Ja tästä siis se varsinainen polku vasta alkaa, tähän mennessä on kiivetty jo 100 metrin korkeuteen aika jyrkkää ylöspäin

Matkan varrella täytyy välillä hengähtää ja ihailla Lytteltoniin avautuvaa maisemaa

Vielä on kipuamista jäljellä

Melkein perillä

Ja perillä huipulla! Kuvassa Pioneer Women's Memorial

Näkymä Christchurchin puolelle

Huipulla kulkee useita reittejä, joita pitkin voi kävellä takaisin alas. Eräs reitti, joka lähtee aivan Bridle Pathin vierestä alas Lytteltoniin on nimeltään Stan Helms Track ja se kulkee Whakaraupo Reserven kautta. Jos Bridle Path onkin melko suoraviivainen, tuo Stan Helms Trackin mutkittelevuus mukavaa vaihtelua kävelyyn. Polku sujahtaa välillä puskan uumeniin, joka on aurinkoisella säällä ihan pelastus. Tämä polku on paljon rauhallisempi ja pienempi kuin Bridle Path eikä täällä yleensä tule muita ihmisiä vastaan. Sopii minulle.

Stan Helms Track

Hyvät maisemat tälläkin polulla. Täytyy vain muistaa katsoa tarkasti mihin astuu, harha-askel saattaa olla kohtalokas

Polun lopussa, tai siis oikeastaan alussa, on hieno Waharoa (entrance way)

Uuteen asuinpaikkaan tutustumista, arkea ja vaalihumua

Vähän hitaanlaisesti tällä hetkellä käy tämä blogin päivittäminen. Viime viikkojen/kuukausien aikana on ollut niin paljon äksöniä, että on täytynyt antaa itselleen aikaa hieman hengähtää. Noin niinkuin ajatustyön kannalta, ei muuten. 

Meidän arkirytmimme on muovautunut vähän omanlaiseksi. Aamulla nukutaan yleensä pitkään, sitten lähdetään ulkoilemaan tai kaupungille erilaisin kokoonpanoin. Myöhään iltapäivällä/illalla mies aloittaa työt ja lapset kotikoulun minun ohjauksessani. Välillä tehdään kyllä koulua heti aamupäivästäkin, ihan riippuu miten on suunnitelmia ja miten lasten (ja kotiopen) vireystila antaa myöten. Yritämme kuitenkin ottaa kaiken hyödyn irti päivänvalosta ja nauttia silloin ympäristöstä. 

Värikäs auringonlasku

Tässä talossa olen joutunut opettelemaan ihan uusia taitoja, nimittäin että miten käytetään kaasuhellaa! Missään aikaisemmin asumassamme talossa ei tällaista ihmettä ole tullut vastaan, olen aina pitänyt kaasuhelloja vähintäänkin epäilyttävinä ja turvattomina kapistuksina. Nyt muutaman viikon harjoittelun jälkeen olen huomannut kuinka käytännöllinen se oikeastaan onkaan. Hella on aina heti valmis, levyn kuumenemista ei tarvitse odotella ja sitä onkin ihan helppo säädellä. Kaiken lisäksi kaasu tuntuu olevan tosi halpaa.

Tämä talo itsessään on taasen meille vähän liian pieni, mutta muistattehan, maisema. Joten on tullut mietittyä paljon pienen talon positiivisia puolia. Näistä ehdottomasti parhain on se, että pienessä talossa on aika paljon vähemmän siivottavaa kuin isossa talossa! Kyllä, tällaiseen lopputulemaan olen päässyt, kun olen suitsait sukkelaan siivonnut koko talon ilman että tulee edes hiki. Olen huomannut jälleen kuinka vähällä tilalla ja tavaralla tulee toimeen yllättävänkin helposti, myös tämän kokoinen perhe. Okei, kyllähän pieni tila tietenkin voi välillä käydä hermoille, mutta aika vähän on vielä hermoja kiristänyt, tällä hetkellä positiiviset puolet vievät voiton ihan 6-0... tai ainakin 6-1.

Asiasta muuten kukkaruukkuun; täälläkin on kohta vaalit ja vaalityö käy todella kuumana, viimeinen viikko taitaa olla menossa. Mediasta on saanut sen kuvan, että kisaa käydään lähinnä kahden puolueen naisjohtajan välillä, joista pääministeri Jacinda Ardern taitaa johtaa gallupeissa selkeästi. Pääministerin vaalikiertue käväisi myös Lytteltonissa viime viikolla ja me seurasimme tätä juhlahumua ja hurmosta olohuoneen ikkunasta. Siellä oli porukkaa kadulla punaiseen pukeutuneena lippuja heiluttaen, jollain oli saippuakonekin. Pääministeri jutteli ajan kanssa kaikkien halukkaiden kanssa ja oli varmaan jokaisen selfiessä. Mekin saisimme äänestää täällä nyt ensimmäistä kertaa, mutta en ole juurikaan perehtynyt puolueiden teemoihin saati ehdokkaisiin. Hallituksen lisäksi äänestetään myös kannabiksen ja eutanasian laillistamisesta. Voi olla että jää äänioikeus tällä kertaa vielä käyttämättä, katsotaan.

Bongaa kuvasta Jacinda

Lytteltonilla on upea (vaikkakin melko nuori) historia ja olen yrittänyt perehtyä siihen taas hieman enemmän. Itse olen melkoinen historiafriikki, tutustun oikeastaan kaikkeen historian kautta; ihmisiin, kaupunkeihin, maihin, taloihin ja jopa joihinkin esineisiin. Mutta siis, täällä oli ne suuret maanjäristykset 9-10 vuotta sitten, jotka muokkasivat katukuvaa suuresti. Google mapsia tarkastellessa näkyy vielä joissain kuvissa  Lytteltonin katukuva ennen järistyksiä. Järistykset veivät mukanaan ison osan juuri näistä vanhemmista ja historiallisista rakennuksista. Itseäni ihan surettaa kuinka paljon historiaa on menetetty, vaikka silloin hädin tuskin tiesin edes Uuden-Seelannin olemassaolosta. Täällä ollessa se vaan käy silmille joka päivä.

Meidän nykyisestä talostamme kuljettiin ennen rappusia pitkin edustalla olevalle pääkadulle, mutta järistys hautasi ne alleen, samoin rappusten vieressä olleen naapuritalon. Toisen puolen naapurissa sijaitsi ennen Canterburyn vanhin kivikirkko Holy Trinity Anglican Church vuodelta 1859, joka ei sekään järistyksiä kestänyt. Tilalle on rakennettu puukirkko, ihan nätti tietysti sekin. Kaupungin pari muutakin 1800-luvun kivikirkkoa kokivat saman kohtalon, kuten myös vanha postitoimisto, paloasema ja pappila. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka paljon, linkki näihin vanhoihin menetettyihin rakennuksiin löytyy ⇒ täältä. Yllättävien luonnonmullistusten mahdollisuuden vuoksi on meidänkin on täytynyt taas haalia valmiiksi hätäpakkaus tällaisten tilanteiden varalle. Toivottavasti ei sitä ikinä tarvita.

Uusi Holy Trinity kirkko

Anglikaaniselta hautausmaalta löytyi mielestäni erittäin hyvä idea. Vanhoja hautakiviä oli muurattu muuriin. Luulen, että haudat ovat vahingoittuneet järistyksissä ja näin hautakivet ovat saatu säilytettyä turvallisesti

Lopullista purkutuomiota odottava Mitre Hotelli

Grubb Cottage. Tämä on Lytteltonin vanhin säilynyt rakennus, joka on rakennettu 1800-luvun puolivälissä briteistä saapuneen Grubbin perheen kodiksi

Grubb Cottage, yläkerrassa tapettia ei ole säästelty

Grubb Cottage, takapihalla oli erillinen kylpyhuone

Lopuksi vielä kirjasuositus, joka on ollut itselläni jo aika pitkään lukulistalla. Sarah Lark -niminen kirjailija on kirjoittanut tälle alueelle liittyviä historiallisia, mutta fiktiivisiä teoksia. Ensimmäisestä trilogiasta kaksi ensimmäistä on käännetty suomeksi: Valkoisen pilven maa sekä Maorien laulu. Trilogian kolmas osa löytyy vain englanniksi ja se on nimeltään Call of the Kiwi. 

Samalta kirjailijalta löytyy lisäksi toinenkin historiallinen trilogia, joka sekin sijoittuu historialliseen Uuteen-Seelantiin, näitä kirjoja ei ole käännetty suomeksi: Toward the Sea of Freedom, Beneath the Kauri Tree sekä Flight of a Maori Goddess.

Uusi koti Lytteltonissa

Viikko sitten päästiin muuttamaan uuteen kotiimme, joka sijaitsee Lytteltonissa! Kun kävimme katsomassa taloa, ihastuimme välittömästi olohuoneen ikkunasta näkyviin maisemiin. Olohuoneesta näkyy Lytteltoninlahti ja satama sekä Banksin niemimaan kukkulat, takana sijaitsee ah, niin rakkaat Port Hillsin kukkulat. Ihan fantastinen paikka siis! Talo valittiinkin pitkälti (ihan täysin) juuri maiseman ja sijainnin takia. Muusta ei siis parane valittaa.

Lyttelton idän puoleisilta kukkuloilta. Meidän talomme sijaitsee jossain tuolla keskellä.

Lyttelton länsipuolelta

Näkymä olohuoneesta

Näkymä parvekkeelta. Niemimaan yllä saapuu myrsky

Mainitsinko jo näköalan? Aamuisin herättyäni istahdan ensimmäisenä kahvikupposen kanssa ikkunan äärelle seuraamaan avautuvaa maisemaa. Edessä oleva katu on täynnä kivoja pikkuputiikkeja ja ravintoloita, lauantaisin sen valtaa Farmers Market kojuineen ja musiikkeineen. Itse saan seurata tätä kaikkea ihan aitiopaikalta. Illalla pimeän tultua seuraan vielä sataman tohinaa ja sen valoja, satama ei ikinä nuku. 

Uusi kotimme on vanha talo, joka on rakennettu vuonna 1910. Taloa on ajan saatossa remontoitu ja uudistettu, mutta vanhan ajan patina on vielä säilytetty. Koska olemme jo kesän korvilla, ajattelimme ettei lämmitys ole enää niin ajankohtaista. Väärin! Takatalvi iski meillekin heti alkuviikosta ja etelämpänä lunta tuli jopa 10 senttiä. Meille asti ei lunta sentään tullut, mutta lämpötilat laskivat yöllä miinuksen puolelle ja hyytävä viima koetteli muutaman päivän. Talosta löytyy onneksi takka, ilmalämpöpumppu ja patterit joka makuuhuoneesta, mutta vanhassa talossa tietysti vetää joka nurkasta. Ei muuta kuin villasukat jalkaan ja lämmintä juotavaa masuun. Kauhulla odotan seuraavaa sähkölaskua... Loppuviikosta kylmä rintama jatkoi matkaansa ja olemme jälleen saaneet nauttia lämpimistä kevätsäistä.

Koti oli valmiiksi kalustettu, mutta jotain pientä jouduimme tietenkin tänne hankkimaan. Autoa meillä ei vielä ole, onneksi Lytteltonissa on pieni ruokakauppa, joten päivittäisten ruokatarvikkeiden hankkiminen on helppoa. Muut tarvikkeet täytyy hakea Christchurchin puolelta ja tähän hätään hankimmekin bussikortit, joilla pääsee kaupunkiin nopeasti, vaivattomasti ja edullisesti. Täällä julkinen liikenne toimii hyvin, sekään ei ole niin itsestäänselvää Uudessa-Seelannissa.

Meidän uusi koti

Kylän ympärillä on mahtavat ulkoilumaastot. Olemme hieman päässeet miehen kanssa jo tutustumaan takanamme sijaitsevien kukkuloiden tähän puoleen ja näistä ulkoilureiteistä kirjoittelenkin sitten ihan omat postaukset. Toinen kukkuloiden puoli onkin koluttu jo aika hyvin läpi asuessamme Lincolnissa. Liikuntaa täällä tulee harjoitettua ihan itsestään, kaupasta kotiin päin reitti kulkee jyrkkää ylämäkeä pitkin ja kasseja raahatessa tuntee liikkuneensa. Jos taasen kaipaa tasaisempaa kävelymaastoa voi kävellä rantapolkuja pitkin Governor's Baylle päin. Ulkoilumaastojen lisäksi kivenheiton päästä löytyy yleinen uima-allas, jota tulemme kesällä käyttämään lasten kanssa varmasti tiuhaan. Ihanaa, liikunta jäikin turhan vähäiselle vuoden aikana Suomessa asuessamme. 

Lyttelton kuuluu Christchurchin kaupunkiin, mutta on tavallaan ihan oma kylänsä. Christchurchista pääsee Lytteltoniin ajamaan Port Hills kukkuloiden läpi tunnelia pitkin tai sitten kiertämällä pidempää reittiä rantoja pitkin. Kukkulat kietoutuvat kylän ympärille tiiviisti ja kylän edessä on yksi Eteläsaaren tärkeimmistä ja vilkkaimmista satamista. Kylällä ja satamalla on pitkähkö historia. Kun eurooppalaisten ja erityisesti brittien "massamuutto" Uuteen-Seelantiin alkoi 1800-luvun puolivälissä, Eteläsaarelle saapuvat laivat rantautuivat juuri Lytteltonin satamaan. Lytteltonista maahanmuuttajat kulkivat kukkuloiden yli Bridle Pathia pitkin nykyisen Christchurchin alueelle ja rakensivat kaupungin sinne. Lytteltonista löytyy edelleen paljon historiaa, vaikka vuosien 2010 & 2011 maanjäristykset tuhosivat kylän vanhoista rakennuksista ison osan. Olen muuten aikaisemmin kirjoitellut Lytteltonista ainakin täällä ja Bridle Pathista täällä.

Lytteltonin katolilainen hautausmaa on hienolla paikalla kukkuloilla. Täällä tuntee historian havinan, vanhimmat haudat ovat 1860-luvulta.

Kylän kello on paikalla, jossa sijaitsi Eteläsaaren vankila. Täällä aikoinaan hirtettiin seitsemän vankia. Nykyisin vankilan paikalla on alakoulu ja leikkipuisto.

Lytteltonin katuja ja viihtyisän näköisiä vanhoja taloja

Rappusia kylässä riittää

Asettuminen Uuteen-Seelantiin ja Lytteltoniin on käynyt melko sujuvasti. Asioiden hoitaminen tuntuu jo helpolta, kun tietää miten pitää toimia ja mihin olla yhteyksissä. Kaupassa asioiminenkin on ollut helppoa, kun tuotteet ovat jo tuttuja. Muistan kun ensimmäistä kertaa muutimme maahan 3,5 vuotta sitten, monet asiat tuntuivat omituisilta ja ihmeellisiltä. Nyt iso osa näistäkin asioista tuntuu jo ihan järkeenkäypältä. Toisinsanoen, olo tuntuu jo aika paikalliselta.

Matka takaisin Eteläsaarelle

Karanteenihotellista pääsimme vapaaksi suunnitelmien mukaisesti torstai-aamulla klo 8.10. Kaksi viikkoa aiemmin olimme astuneet täsmälleen samaan aikaan Aucklandin lentokentällä karanteenihotelliin vievään bussiin. Aikaisin aamulla ennen lähtöämme tehtiin meille vielä terveystarkastus eli mitattiin kuume, kyseltiin olotilaa ja täytettiin terveyskaavake. Vähän kahdeksan jälkeen kaikki tavarat oli jälleen pakattuina matkalaukkuihin ja suuntasimme maskit päällä aulaan terveyskaavakkeiden kanssa. Lähtötiskillä armeijan miehet kävivät läpi tietomme ja antoivat lupalaput, joita näyttämällä pääsisimme ulos hotellista. Kävelimme hotellin pääsisäänkäynnin ulkopuolella olevalle rautaportille, jossa turvamiehet tarkastivat lupalappumme ja päästivät meidät ulos. Aika mahtava fiilis! 

Olimme varanneet edellisenä iltana liput lentokenttäbussiin, joka lähti noin 300 metrin päästä hotellilta. Lähdimme kävelemään hotellilta pois päin ja ensimmäisen nurkan takana ympärillemme vilkuillen riisuimme maskit pois. Olikohan tämä ihan luvallista, tulisiko joku peräämme, saadaanko me oikeasti kävellä vapaasti pois? Kaikenlaisia kysymyksiä tulvi mieleen. Kukaan ei tullut onneksi peräämme ja olimme vapaita.

Upea tunne kävellä Aucklandin kadulla

Raahasimme kaikki kapsäkkimme bussipysäkille hikeä pyyhkien. Pysäkillä puimme maskit jälleen kasvoillemme. Aucklandissa oli silloin vielä voimassa alert level 2.5 (laskee level 2 ensi yönä), jolloin maskien käyttö julkisissa liikennevälineissä on pakollista. Matkalla lentokentälle bussi ajoi erään toisenkin karanteenihotellin ohi ja katselimme kateellisina tämän hotellin ulkoilutiloja, jotka näyttivät luksukselta meidän hotellimme vastaaviin verrattuna. Kentälle päästyämme mies soitti autovuokraamoon, josta meitä tultiinkin kohta jo noutamaan. Emme siis suinkaan lennä Eteläsaarelle, se olisikin ollut turhan helppoa, vaan ajaisimme sinne vuokra-autolla. Vuokraamolla tarkastimme auton kunnon ja ahtasimme sen jälkeen kaikki matkalaukkumme vähän turhan pieneen autoon. Kaikki saatiin kuitenkin kyytiin ja matka kohti etelää alkoi.

Ajomatkaa meillä oli edessä tälle päivälle 540 kilometriä. Ensimmäinen majapaikka oli Levin nimisellä pikkupaikkakunnalla. Matkalla vuoroin satoi vettä ja paistoi aurinko, luonto näytti niin vihreältä. Ennen Taupoa ihmettelimme maasta nousevia höyryjä ja Desert Roadilla päivittelimme hiekkamyrskyä, yritimme bongata villihevosia ja ihastelimme lumihuippuista Ruapehu-vuorta. Iltapäivällä tuuli alkoi olla tosi kovaa ja se teki auton ohjaamisesta vaikeaa. Perille Leviniin pääsimme 10 minuuttia ennen sisäänkirjautumisajan loppumista. Ilta vietettiin mukavassa mökissä ja kuunneltiin ulkona riehuvaa myrskyä.

Maisemakuvia liikkuvan auton kyydistä

Taupojärvi

Mt Ruapehun lumiset huiput pilkistävät pilvien takaa

Seuraavana aamuna myrskytuulet olivat jo hellittäneet ja pilvet alkoivat pikkuhiljaa hälvenemään. Meillä oli edessä lauttamatka Pohjoissaarelta Eteläsaarelle ja lautta ei tunnetusti ole mikään tasaisesti kulkeva paatti, toivoimme siis mahdollisimman tyyntä seilaussäätä. Lähdimme aamusta ajamaan kohti Wellingtonia ja satamaa, josta lauttamme lähtisi iltapäivästä. Matka meni nopeasti ja olimme satamassa jo tuntia ennen sisäänkirjausaikaa. Kävimme samantien ilmoittautumassa ja asetuimme autojonoon. Lautta oli aikataulusta jäljessä, ilmeisesti edellisyön myrskyn jäljiltä ja loppujen lopuksi jouduimme odottelemaan autojonossa noin 2,5 tuntia ennen kuin pääsimme ajamaan laivaan.

Kun vihdoin lautta pääsi lähtemään satamasta, olivat pilvet hälvenneet ja sää oli mitä mainioin. Avomerelle päästessä lautta kuitenkin keinui sen verran, että melkein kaikki olimme vähän huonovointisia. Lounas pysyi onneksi sisällä ja päästyämme Eteläsaaren saariston tuntumaan keinutus loppui. Lautallakin tuli pitää maskeja koko ajan päällä, niinkuin me teimmekin kuuliaisesti. Jälleen kerran kaikilla ei ollut maskeja päällään, mutta eipä siihen kukaan puuttunut.

Autolautta

Heippa Wellington

Eteläsaaren rannikko

En koskaan kyllästy merimaisemiin

Picton

Pictoniin saavuimme illansuussa aikataulusta tunnin jäljessä. Onneksi olimme varanneet Pictonista hotellin, ettei tarvinnut enää lähteä ajelemaan pimeässä. Aamusta matka jatkui taas kohti Christchurchia, edessä olisi 340 kilometrin ajomatka. Eteläsaaren pohjoisosa on maan parasta viinialuetta ja tie vie kymmenien ellei satojen viinitarhojen ohi. Mikäs näitä maisemia katsellessa

Matkalla pysähdyimme Ward -nimisen paikkakunnan merenrannalla, jota vuoden 2016 maanjäristys oli muovannut. Eteläsaaren koilisrannikon merenpohja on noussut järistyksessä paikoin jopa kaksi metriä ja tälle rannalle oli lisäksi järistyksen seurauksena noussut pyöreitä kivilohkareita eli Bouldereita. Muutaman kivipallon löysimmekin rannalta ja niitä olisi ollut vähän matkan päässä vielä lisääkin. Kiireinen aikataulu kuitenkin pakotti meidät jatkamaan matkaa ja jättämään tämän upean rannan tutkimisen toiseen kertaan. Poika 3 pääsi kuitenkin kastelemaan varpaitaan pitkästä aikaa Tyynenmeren aalloissa.

Taas yksi viinitarha

Muutama Boulder jotka löysimme Ward Beachilta

Iso osa tästä rannan kivikosta on noussut meren pinnalle vuoden 2016 maanjäristyksessä

Ajellessamme etelään päin tiekylteissä kerrottiin tien Christchurchiin olevan auki, onneksi. Kiertotie olisi tuonut satoja kilometrejä lisää matkaa. Vuoden 2016 maanjäristys vahingoitti myös pahasti tätä rantaa pitkin kulkevaa päätietä sekä sen vieressä kulkevaa rautatietä ja niiden korjauksessa meni kauan. Tie on edelleenkin altis maanvyörymille, joita sattuu silloin tällöin, etenkin runsaiden sateiden aikaan. Nyt kuitenkin tie oli meille avoinna ja näkymät hienoja. Rannan loikoilevat hyljekolonnat houkuttelivat meitä pysähtelemään ja kuvailemaan vähän väliä.

Uudenseelanninhylkeitä

Koko matkan vastaamme Blenheimistä asti oli tullut vanhoja autoja ja päättelimme, että jossain oli varmasti iso autotapahtuma. Se löytyikin Kaikourasta, jossa koko pieni kylä oli täynnä porukkaa ja vanhoja autoja, menossa oli koko viikonlopun kestävä Kaikoura Car Show 2020. Päätimme poiketa päätieltä katselemaan Kaikouran maisemia ja ajelimme Kaikouran kylän päässä sijaitsevan niemen kärkeen, Point Kean Viewpointille, jossa voi nähdä hylkeitä ja kaikkia muitakin mereneläviä. Matkalla ohitimme myös Kaikouran vanhimman säästyneen talon, Fyffen. Fyffe House on rakennettu vuonna 1844 niemeen, jossa ennen sijaitsi valaanpyyntiasema. Nopeita nähtävyyksiä matkan varrella. Tapahtuma ja myös maisema näytti mukavalta, mutta jatkoimme pian matkaa kohti Christchurchia, jossa meitä odotti hotellivaraus.

Point Kean Viewpoint

Fyffe House

Vihdoin illansuussa edessämme siinsi Christchurchin tutut ja rakkaat Port Hills -kukkulat, vähän olikin ollut niitä ikävä. Ilta kuuden aikaan saavuimme Jucy Snooze hotelliimme, joka on vähän erilainen kokemus. Me olimme varanneet yhden kokonaisen huoneen, jossa meillä on käytössämme 8 kapselisänkyä eli Podia. Tämä on vähän kuin junan makuuvaunuosasto tai Ruotsin laivan hytti, isompi vain. Jokaisesta Podista löytyy makuupaikan lisäksi valot, ilmanvaihto, pistokkeita ja säilytystilaa. Eteen saa vedettyä vielä verhon niin oma rauha on (melkein) saavutettu.

Jucy Snooze kapselihotelli. Tämän tyyppisiä taitaa löytyä ainakin Japanista

Oma Podi. Täällä on ollut hyvä kirjoitella tätä viimeisintä blogitekstiäni

Seuraavalle päivälle olimme varanneet yhden asuntonäytön. Ihastuimme sijaintiin ja näköalaan välittömästi ja otimmekin asunnon samantien. Pääsemme muuttamaan uuteen kotiimme ylihuomenna, josta kerron lisää sitten seuraavassa postauksessa!